Kaikki oli hiljaa.
Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän ilmoittakoon itsensä!
Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.
Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.
- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.
Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen, pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille. Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain, arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.
Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:
- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi, jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman, taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.
- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan ennen nähnyt häntä?
- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.
- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.
- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin katsein.
- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa, jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä, siinä on kylliksi, että on serbialainen.
- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.
Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:
- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?
- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen väki ole koskaan vaarallista.
- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä? kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut sanoa nimeään.
- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta Jumalakaan.
Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:
- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä oikeusasia teille tuttu?
- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin arvoa Serbiassa.
- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä, kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.
Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan kuva.
- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —No, miksi viivyttelette?
Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme, joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan ruumiillista tuskaa.
- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.
- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on — minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui käteni halvauksesta.
Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta. — Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian loppunut, kuin laskettu oli.
- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.
- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:
Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan nimessä. Amen!
- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.
Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki, miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle, että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!
Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut läsnä rikosta tehdessä.
- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:
- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä, että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.
Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.
Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä itseään.
- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.
- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?
- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.
- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?
- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna, joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja, välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia, jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi, ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia, jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin. Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.
- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.
- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on Serbian suuruuden perustanut.
- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras oli vangittava.
- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta. Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.
- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!
- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman puhkeamista.
Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa, jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt, että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!
Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:
- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan. Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!
- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat, minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!
Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.
Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti, repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —
- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on lausunut minun tuomioni!
Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja mennyt tainnoksiin.
Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös, vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.
Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli nyt uhkaava.
- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä! Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa, niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.
Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan auringon säteet heittivät saliin.
Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin kasvoihin ja — katosi.
Petetty luottamus.
Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.
- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä en toki voi.
- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä, eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua huomenna.
Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän ympärille.
- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusihän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että SerbianAleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!
- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko teillä eduksenne muuta mainittavaa?
- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.
Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.
Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio. Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.
Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli, mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.
- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli tyytyväisenä partaansa.
Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä. Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.
Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan. Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine silmineen, tulivat näkyviin.
- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen, että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.
Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.
- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.
- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi kuninkaalliseen aitioon.
- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle. Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne, sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.
Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun työn.
Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään, joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.
- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut takasin?
- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.
- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?
- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. — Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko maassa.
- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on, selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?
- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä. No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.
Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.
- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin minä.
- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen — ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas maksaa minulle.
- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?
- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.
- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te puhutte lopustanne!
- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia. Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.
- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti, ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.
- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.
Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat, avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin vastenmielisen näköiset.
Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha. Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi pienillä, mustilla silmillään.
Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:
- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.
Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua läksyä.
- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti täytäntöön.
Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi korvallistaan ja sanoi:
- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan minut pois tästä kopista?
- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.
- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos uskallan kysyä?
- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassaTapschiderpuistossa.
- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen molempia miehiä.
- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi, näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten mies.
- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasiKnetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.
Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:
- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä, siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —
- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta? Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.
- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!
- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.
- Sitte?
Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.
- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin ulos kopista.
Matka kulki portaita ylös linnan taakse.
Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat onnettoman mukanaan.
- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan mukautua kaikkeen.
Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa, kuin Knetzewitsch.
Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —
Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.
- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut hauska seikkailu.
Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.
He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän avustajat.
Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan käden sormet.
- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi — että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.
Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —
Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen, kiinnittää nuoraa.
- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne — eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle? Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa — täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!
- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch, sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa, voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.
- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä — tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone tappaa minua?
- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt viimeinen rukouksenne!
Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä, hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.
- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —
- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä meillä on kiire takasin Belgradiin.
Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia. Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa! Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut — herättäkää minut!
Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että kaikki oli vaan ilkeätä unta.
Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman ruumiinsa painosta.
Hyppäys ikkunasta.
Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä! Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut, että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt kuollut.
Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.
Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.
- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.
- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.
- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.
Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.
- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi elämillään maksaa.
- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on hm —
Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.
- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt tuli näkyviin portaiden alapäässä.
- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.
- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?
- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —Päinvastoin, minä —
Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:
- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.
Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli. Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen, jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.
Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla aivan oikein.
Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.
- Tulkaa lähemmä! käski tämä.
Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätätuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanutBelgradista.
Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.
Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli Nicodem Lunjevica.
Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.
Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen vaaleita viiksiään.
- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa nykyisen asemansa suhteen.
Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!
- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.
- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua te pelkäätte?
- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.
- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti NicodemLunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.
Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!
Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan täytyy tuntea koko lain kovuus.
- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin mahdollista.
- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa. — Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä — minä pelastan sinut! —
- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te tahdotte vaan hävittää minut.
- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia, niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —
Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten, riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:
- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut, muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään joutunutta tyttöä.
Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.
- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon. Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota ilmaiseksi.
- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!
- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoiNicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä onvelvollisuuteni. —
Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin. Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä ja vääristyneistä kasvoista.
- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa hengen itseltäsi?
Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja ikkunan puoliskot avautuivat.
- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. — Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.
Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes tunsi, että voimat olivat lopussa.
Sylva parka.
Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.
Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat, ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa, hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.
Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.
Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä. Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.
Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.
- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.
Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä, sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi hämillään:
- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?
- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.
Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.
Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli seuraavana päivänä onnistunut paeta.
Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.
Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.
Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä, väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.
Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.
Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.
* * * * *
Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.
Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä, joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli, varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut, vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.
Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan. Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan. Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.
Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona asumaan saarelle Tonavan keskellä.
Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön. Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan viipynyt ulkomailla.
"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"
Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli hänen huostassaan.
Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi, jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa, tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!
Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan, kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä ystävänsä, kreivi Belaryn.
- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. — Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan yhdessä kiinni.
- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.
- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt jokkeyklubin pelipöydän ääressä.
Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi, vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.
- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä iltana pelaamaan baccaratia?
Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan, että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.
Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut kukkakaupasta.
- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me emme ole yhdessä tänä iltana.
- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?
- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.
Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin. Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen nähdessään hänen vielä valvovan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.
- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle. Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin 6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.
- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui, koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan. Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja nukkui heti.
Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta, päinvastoin uutta kärsimystä.
Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut, hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman. Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman seuraavana yönä.
Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen. Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan. Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän vasta oli herättänyt eloon.
Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.
- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Etsuinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.
- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä, että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin, köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle yhtä ja toista.
- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö. Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa olla säästäväisiä.
Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin. Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti. Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa. Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.
Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä, jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän "Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta, joka oli tappanut miehensä.
Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.
Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.
- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?
"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."
Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä josNicodem —
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.
- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?
Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.
Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.
Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.