Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:
— Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.
— Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.
— Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.
— Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.
— Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.
— Se on hyvä! sanoi äitini. — Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.
— Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos, Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.
— Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. — Mutta teidän sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla. Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.
— Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. — Ja teille, herra apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.
Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:
— Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni, jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua, joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä: pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies, joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua, minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.
Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.
— Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille, kysytte hra d'Astaracia.
— Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, — järjestä tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas…
Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.
5.
Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien, huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.
Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi. Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden, kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa. Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna, kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla, Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.
Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti korvaani:
— Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi, vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltäPunainen hepo, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella, Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida.Punainen hepoon yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa, että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä, poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan: he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi ja pysyväinen.
Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita portaita pitkin linnan penkereelle.
— Ah, kuiskasi apotti korvaani, — minä alan kaivata isäsi paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta tutkistellen.
Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat käännetyt seiniin päin.
Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:
— Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani, hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni. Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää, että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä. Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä, vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen, että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme mainita hänen nimensä, Demiurgina.
Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin, jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa, viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava. Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä, siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen, kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja, joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.
Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani, työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen. Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen, heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot, jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa, niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin osallisiksi vallastani.
En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella, mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan pikkuseikka.
Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti kunnon mestarini hänet:
— Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe, sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan lähemmin selittää.
Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain saavani aloittaa uutta elämääni.
Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka oli meille portin avannut.
— Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, — annan vapaan ajan teille päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton on teitä opastava.
Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni. Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.
Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta. Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.
Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa, kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen, että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin loisteliaassa asussa.
Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.
— Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin sinun kaltaisellesi humanistille, sillähumanitasmerkitsee hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko, että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa, koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria. Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam, Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin jaNovum organum-kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme, on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin. Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee petetyksi.
Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.
— Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle astuessamme alas portaita, — muista aterian aikana seurata jokaista liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito. On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.
6.
Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra d'Astarac pyysi meidät istumaan.
Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme, arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:
— Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille, ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta. Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin. Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla. Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.
He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa, ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa. Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se, että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla, mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua, jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.
Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset, henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat, hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen, murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.
Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen, peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen, niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla on tähän saakka ollut tilaisuutta.
Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi levottomuudella hra d'Astaraciin.
— Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa, eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat, joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta materialta.
Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet. Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.
— Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä, lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.
— Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, — kuunnella hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.
Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.
— Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, — etteköhän te nyt hätiköi ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää ajattelemattomasti sitä kaventako!
— Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista. He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan, miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun, silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja salamanterit.
Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia, joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa vaikuttamaan.
— Jalo herra, hän virkahti vihdoin, — ettekö eilen paistintuvassa puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?
— Kyllä, sanoi hra d'Astarac, — mutta se neste ei sovellu muille kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.
Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän salli minun puhua, ja minä sanoin:
— Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla? Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.
— Poikani, vastasi hra d'Astarac, — teidän uteliaisuutenne miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo helmet ovat jähmettynyttä valoa.
Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän jatkoi:
— Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.
7.
Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan, joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto- ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin, marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina. Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän olisi mukavin työskennellä.
Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta halkeamaisillaan.
— Apollon nimeen! hän huudahti, — tämähän on loistava kirjasto! Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat, uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden kirjaruhtinaiden, vertaisena.
— Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac lempeästi, — ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa, mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen. Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki, teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä tupakkahiukkasia.
Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.
— Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.
Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille seinille:
— Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.
— Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi onValtava käsi. Te löydätte sen vierestä toisia, kutenKatettu pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniotjaValo pimeydessä.Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi onHiljaiset vedet. Kuten ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet, osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.
Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton. Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.
Ja kääntyen minun puoleeni:
— Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.
Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle ne.
— Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, — on kotoisin Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, — nämä ovat ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.
Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.
Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään. Hyvästi!
Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.
Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:
— Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa. Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä, tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkinImuth, se kirja, jonka Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta, joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä jaloa kirjastoaPienen Bakkoksenkapakkaan, vertaa seurustelua tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa, että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.
8.
Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle. Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista. Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina. Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.
— Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.
Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.
— Isäsi, sanoi hän minulle, onPienessä Bakkoksessa. Hän on käynyt sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.
Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä. Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.
— Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät, että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa. Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti. Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan, että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen. Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe ei ole luonnollista.
Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi seuraavasti:
— Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä vähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle siitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules d'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä kuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt, kuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen pulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa vedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan kauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat… Sinä naurat, poikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden seurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka eivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta. Sillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin luokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi saanut kummeja niille.
— Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät tarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.
— Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette Saint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän on kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen nuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta hra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon, poikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä hommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.
Minä kysyin:
— Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar CadetteSaint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?
— Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen nukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen munkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän oli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan ja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle vielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta ei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen. Moisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat hirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä kustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia pullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan täyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan rikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan turhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan. Cadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on vieläkin sangen rikas.
Samalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja sanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin lähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän ylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa, huomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen hienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan ikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin olleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi kyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä katsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni tarkkaan häntä jäljitellä.
Me söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme vuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä molempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa poissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen, että sama tunne aiheutti heidän surunsa.
9.
Yö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun nurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:
"Jos kunniasi, armas annoit,sä varmaan vaivoin sitä kannoit."
Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan. Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.
— Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?
Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi kuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti Jérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut sieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita nähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos Cathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille kuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut liikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei järkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että järki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua yön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin tielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt illallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien luona olevaa ristiä kohden.
— Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta ja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen pöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.
Kunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta suurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija hänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka yön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.
Vihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset olivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan. Niin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:
— Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se on eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus nymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden. Runoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä yhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun, jonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta käsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä, folio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime vuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen tosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa ottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi puettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit nymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut OvidiuksenMetamorfoosit.Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen, että hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle pojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät kohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken luomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä paitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan, joka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi tuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi isänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka oli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti, jonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja tuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.
Minä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla voi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua vanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua olemaan mokomia uskomatta.
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että hyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi autuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä en ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja toivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman hetki lyö minulle.
Tähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä näytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta nousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan, paksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat, että rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien hiuksiaan.
— Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset käsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!
Me juoksimme pitkin isoa puistokujaa, yli rapakkojen, jotka heijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli tyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan. Me kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme kaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.
Meistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä kohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa, syöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.
Hra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma vartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi, mikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan etsimään.
Tulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen eräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin tietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia lasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin ankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet kasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja ja muodoltaan outoja maljakoita.
Kunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.
— Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan kuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta minä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.
— En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, — että olen suuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitäthelemaa, joka on työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät herrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja Taivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö hiukan alkemiaa, herra Coignard?
Apotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun siitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja uskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen:
— Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette tuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa, Korpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.
— Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, — että nuo nimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä epäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.
Hra d'Astarac vastasi vakaumuksella:
— Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä loppu teidän epäilystänne.
Hän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä muuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun kuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin puolin sitä.
— Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan hopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.
Hän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin, ihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita smaragdeja.
— Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat teille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.
Kirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli viisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut meille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko nekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.
— Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi näyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte safiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on voinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen noituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien hehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen ollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.
Hra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään ulos meidät:
— Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee kysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni antaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin. Perkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja heistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä. Olkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen kuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli on. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan aurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne kapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt panettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista, vaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa voisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta jos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu tulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan valottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka sekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja koska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista. Mitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän jumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana, päättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta olisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan pienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan leikillisenä ja sangen älykkäänä.
Kunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää kuulemasta.
— Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti portaissa, — mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä on hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa eräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta juuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta uskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne, jotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja verta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset ja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit sitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä syödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis kärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani Paistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä timantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka näyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä epäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.
Tultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.
10.
Kevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja sulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa ja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin, käyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme tulleet sinne — sanoi tämä erinomainen mies — aatelismiesten ja heidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan kuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia vuoropuheluja.
Täten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja kääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi yli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa kreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin mestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista, jotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten Olympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin tarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat minua suuresti omissa silmissäni.
Tuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan tiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa valon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka tunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista kunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:
— Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä sano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka nimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.
Ja kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen näköisenä.
— Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri vaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme. Siitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista kastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni vähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä, nyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun oopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja faaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi? Älä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna töyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti ja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän tunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista pikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu joskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta häilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja ojenna minulle Vossiuksen teosRudimenta, jonka punaisten niteiden näen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.
Samana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen, joka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen läntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin ja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit peittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä täällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella hymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi vei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta olemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti vielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot näyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä. Me seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti normandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä joivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle saavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään pensaikkoon.
— Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. — Tämä polku on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä, jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.
Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen selvänäköisyys.
— Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.
Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.
— Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. — Siinä asuu maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus, työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi. Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.
Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan, ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan, kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.
Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme. Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän käytti kirjoituskalunaan.
— Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra d'Astarac. — Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan henkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän varmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät herrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen ansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain salatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden tarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä. Tämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen. Mosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet Atrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole, Reuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun, joka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät herrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.
Kunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille kohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.
— Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, — että tuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin, tämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy silminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme kuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side synagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja kruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin oikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen monilukuisista virheistäni huolimatta.
Nämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen, hymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla, terävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:
— Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole ilmaissut sinulle mysteerioitaan.
— Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, — tulkitsee selvästi sekä Mooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi ja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin kukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi rikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin kallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten ensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että enkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat keijuja ja salamantereita.
— Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, — etten joutuisi kiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on säilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään, että nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.
— Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, — te perustatte niin omituisen mielipiteen?
— Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa kirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille rannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata kulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla. Vielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille juurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö totta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin kauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja levittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen villien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia kaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa, suitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita, oppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he olivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä, ja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden vastaväitteitä.
Mosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.
— Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan, eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin. Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen, Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.
— Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä permannolla, josta tomupilvi nousi, — oh, mitä mielikuvitteluja! Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.