Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:
— Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies, joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."
Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästitMosaïdelle.
11.
Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan. Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa. Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde, Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia, joista olin heräävä kerranKuningatar Hanhenjalanpaistinvartaan ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.
Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja pussipäähineen väliin.
— Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, — eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.
Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle, käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut, joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.
Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa silkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät hänen vaaleilla hiuksillaan.
Pysähdyin arkana vaunun-astimelle.
— Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa verhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä. Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen. Lähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on ollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.
— Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä lakeijat, tämä silkkipuku…
— Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon. Herra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä minun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen, hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!
— Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. — Te olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja. Sillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.
— Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden. Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin…
— Ottaisitte kenen?
— Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön.Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä.Mutta te ette ole huomannut sitä.
— Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän pilkkasanoillenne. Te häväisitte minua aina sen vuoksi, että minulla ei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan typerä.
— Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?
— Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.
— Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut etusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko kaupunginosan häpeäpilkku.
— Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.
— Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?
— Minä näin sen, Cathérine.
— Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?
— Minä näin, Cathérine.
— Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia, te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?
— En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen, joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin rajattomasti teitä.
Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin surumielisellä äänellä:
— Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.
Hän huudahti:
— Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!
— Te ette siis rakasta kapusiineja?
— Hyi!
Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme, meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni haihtuvan hekkumaan.
Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta, posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.
— Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. —Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de laGuéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niinkärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.
Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:
— Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo, joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!
Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi vielä kerran:
— Iltaan saakka siis!
12.
En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä. Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.
— Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa: minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi. Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta suloisia.
Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä. Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:
— On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta hallitsevat:
Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin, joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen kuvan siitä.
Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta ravintonsa!
Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta! Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.
Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko, että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme, ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa suurempi kuin itse talo!
Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet, joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen vieriessä ja muuttuvat loaksi. — Eipäs! vastaan minä teille. Sillä ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja. Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi tunkea teidän sydämeenne.
Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet, jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen, jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä. Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.
Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen. Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton aikaansaannos.
Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta. Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden, sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset. Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja. Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.
Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet, nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret, jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita, joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö, jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti, jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla, jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen, kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus, millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota, joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin palajamatta.
Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta, että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita. Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään, jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla, harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat. Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.
— Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää, ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären. En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.
— Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä. Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin, poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen, ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi. Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.
Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja. Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä, jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme, sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka sille on yhteistä hyveen kanssa.
Poikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat. Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot, kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat päinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti sen teille selkeästi todistava.
Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti nenäänsä hyppysellisen siitä.
Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään, joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili alas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla sekoitettu.
Hra d'Astarac jatkoi jälleen:
— Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät. Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston, älyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman, oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen tuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.
Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan, että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois varsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut juuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti mielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.
Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli — minä en tahdo sanoa: luonut maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, — vaan kalustanut pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli avaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden, vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.
Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa, ei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään keramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä saviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden, joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin. Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus, jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän päiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan. Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa. Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta toiseen.
Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut. He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera. Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin, joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia, he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja tulen pojat ja tyttäret."
Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa. Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan, että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän temppeliensä ihanuus.
Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille, joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä, että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella, tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin. Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan ikinuorekkaina.
Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän. Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.
Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin. Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia, kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi." Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla." Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen, jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.
Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille, että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.
— Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä lapsia myös muulla tapaa?
— Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä. Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus, tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut, samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen, s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen, Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.
Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat, yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle, että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä, vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden olentojen kanssa.
— Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. — Riittää vain pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi tällä kertaa.
Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.
13.
Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden, ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli, että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla, jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:
— Apuun, Jeesus! Minut murhataan!… Kiinni kapusiiniin! Lyökää!Pistäkää häntä! — Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija!Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!
Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle, samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.
— Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!
— Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle minua, — teissä ei ole sääliä ollenkaan.
— Hyvä herra, sanoi hän minulle, — näkee kyllä, että tämä kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi poltettava!
Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan, väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla äänellä, joka raateli sydäntäni:
— Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!
Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.
— Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. — Mutta minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.
— Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
— Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te olisitte tahtonut.
— Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.
— En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.
— Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.
— Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota on mahdoton saada järkiinsä.
Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.
— Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!
— Kuka se on? Hra d'Anquetil?
— Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se voisi olla?
— Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu.Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.
— Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.
— Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne, joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.
— Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne paistintuvalta.
— Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.
— Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!
Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon, nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.
14.
Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius, Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.
— Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä päivänä minulle, — eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi, poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä, joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa. Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja pöllöpäitä varten.
Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme vaivaisia syntisiä.
Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan jumalallista oikeutta.
Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin, voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla sanoilla:
— Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan. Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä, että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan. Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen, joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä, tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea esitystapa. Manilius — toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä — kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.
Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi, kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin, tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
— Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.
Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä, jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä, pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:
— Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän. Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan. Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty, että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville. Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon. Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin. Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan. Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan pidättyväisyydestänne.
Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:
— Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.
Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti puolet pöytää.
— Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.
Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen. Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme. Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja, jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä. Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.
Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista. En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä. Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"
Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä, pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle? Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen. Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan: "Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin "miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli auki nyt.
Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa! Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä- ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät, vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa, mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista, että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja "miks'ei"?
Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut. Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.
Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.
Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja syöksyin häntä kohden.
— Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.
Minä sanoin hänelle:
— Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini. Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.
Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat löytää paljasta ihoa hänessä.
Hän irroittihe ja sanoi:
— Te olette hullu.
— Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. — Kuka ei olisi minun sijassani?
Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa.
— Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.
— Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.
Hän kysyi minulta:
— Tiedättekö, saapuuko hän pian?
— Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se olette te!
Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni. Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani, miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat minua lähemmä häntä.
Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja järjesteli ääneti hameitaan.
— Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. — Mikä teidän nimenne on?
En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä koskaan oikein uskonutkaan.
— Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.
— Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!
— Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi…
— Mitä hän tekisi?
— Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta kristittyjä.
— Ja te?
— Oh, minä en rakasta juutalaisia.
— Jahel, rakastatteko te vähän minua?
— Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.
— Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.
— Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette! Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän heräämistänne ja lopun te tiedätte.
Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.
— Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta heitä voi kehittää.
Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel minulle:
— Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.
— Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin salamanteria. Minä jumaloin teitä.
— Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette tunne Mosaïdea.
— Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään pyramidin ontelossa?
— Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn, yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.
— Te asutte hänen luonaan?
— Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.
— Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?
— Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?
— Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista ammattia. Hän on liikemies.
— Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra d'Astarac tule pian tänne?
Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani. Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar. Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.
— En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton hämmästys heijastui. — Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja voisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.
Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä olevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän kiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen vielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen, jota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:
— Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin? Tunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota summaa.
Minä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani, ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti, joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa palkkani minulle.
Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.
— Teillä on oleva onni, hän vastasi.
Ja me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.
— Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on neljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin, kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain ullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.
Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.
— Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää varsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta, sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta ja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla voimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes mielessään kuvitella.
— Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi. Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle, ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä vahtituvassa?
— Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.
Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut. Vastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.
— Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun poissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut, poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos Panopolilaista.
Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin kanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin pakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin, ettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten elämäni onnellisinta päivää.
15.
Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani. Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja hamesankarikseen.