Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon, istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.
— Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen, me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme, tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja jonka heti olen kertova sinulle:
Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä, hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista, hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan! Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani, ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana. Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!" Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle, olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!
— Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. — Soiko hän suukon teille?
— Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin, että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien: "Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen. Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.
Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.
— Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen, pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta, sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa. Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle. Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista, vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta, juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea, pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä, kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua, sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa, valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä. Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni, sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.
— Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt rippileipiä?
— Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan. Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja. Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen kautta vilpittömästi uskovansatranssubstantiatio-opin totuuteen. Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.
— Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.
— Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?
Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.
16.
Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.
Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:
— Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.
Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.
Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.
— Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. — Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.
— Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. — Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vainPienen Bakkoksenhuvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.
— Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.
— Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. — Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.
Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.
— Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule illalliselle!
Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:
— Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!
Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja päänalaista.
Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla äänellä kiroten voimallisesti:
— Nouse, portto!
Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin ilme.
Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän alta.
— Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.
— Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla, — sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra Jacques on minun ainoa mielitiettyni.
— Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.
— Aivan varmaan, vastasin minä. — Näkyy, että hän ei rakasta muita kuin teitä.
— En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.
— Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.
Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:
— Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.
Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:
— Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän viininne on suurenmoista.
— Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil. — Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.
— Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. — Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle ennakkoluuloja.
— Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti, vastasi hra d'Anquetil. — Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen, mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai vieläpä heidän rakastajattarensa.
— Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, — ja te tunnutte pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.
— Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.
— Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.
— Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.
— Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. — Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.
— Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en uskoJumalaan.
— Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.
Hra d'Anquetil huusi:
— Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!
— Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. — Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.
— Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.
— Jalo herra, lausui kunnon mestarini, — on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille:Sic locutus est Abraham et semini ejus in saecula(Näin on hän puhunut vuosisatojen vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.
— Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.
— Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. — Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.
— Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac — joka muuten on hullu — että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla, riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.
— Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?
— Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksil'hombreen, jota pelataan kolmeen pekkaan.
— Jos niin tahdot, vastasi tyttö. — Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.
Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.
Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle peittäen sen laineillaan.
— Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.
— Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?
— On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden. Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä. Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa, että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta. Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden kehittäneet.
— Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te, pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka juuri riisuutuu.
— Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.
— No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.
— Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää, joka on minun oppilaani.
— Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.
— Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin on parempi.
— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille, jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on saatettu loppuun.
— Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil. — Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.
Ja hän lauloi:
Prinssi, jälkeen äidinmaidon, tuta tahtoi ratsastaidon, sai sen naisen satulalla, heipparulla, heipparalla.
— Mikä tuo Zozimos on miehiään?
— Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.
— Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. — Ja miksi te käännätte häntä?
Tuopa oli naisen tuuma: Taon, kun on rauta kuuma, onpas onni jollakulla, heipparalla, heipparulla.
— Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten…
Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:
Prinssin lemmen lunnahaksi mieheni teen herttuaksi, kirjuri nyt vain on mulla, heipparalla, heipparulla.
— … minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus…
Cathérine jatkoi:
Saattaa siitä juorut juosta, lentää pilkkalaulut tuosta, vaan ei huolta viisahalla, heipparulla, heipparalla.
Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:
— … on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen ominaisuuksista.
Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuinCathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:
Miekan taikka huotran miesi,sama, kunhan tiensä tiesi,tiensä herttuaksi tulla,heipparalla, heipparulla.
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaikenpäälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelinItaliassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsiPolybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?
— Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.
— Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. — Mutta miten voi hra Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani, olla teille siinä työssä avullinen?
— Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen hänelle opettanut.
Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:
— Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. — Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?
— Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.
— Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. — Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.
Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:
— Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.
Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.
Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.
Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.
Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:
— Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.
— Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.
Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.
— Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. — Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu kapusiini.
— Nauta! vastasi d'Anquetil. — Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.
— Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.
— Pah! puhalsi d'Anquetil. — Me pehmitämme heidät.
Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:
— Minä otan selvän vihollisesta!
Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkuaan.
— Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.
— Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. — Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.
— Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.
— Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. — Onko se todellakin hra de la Guéritaude?
— Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.
— Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. — Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?
— Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. — Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?
— Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.
— Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. — Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.
Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:
— Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.
Ja hän teki syvän kumarruksen.
Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.
— Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille, minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.
Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:
— Heittäkää ulos nuo humalaiset!
Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.
— Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. — Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.
Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.
— Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude. — Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi liata vaatteitani.
Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.
— Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. — Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin sanat:Aceldama, joka merkitsee:Veren hinta. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä,Aceldama. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!
Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.
Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.
— Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.
— Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.
— Onko se aivan totta? kysyi apotti.
— Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.
— Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksiJumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoonvelkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään.Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.
— Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!
— Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi annettaisiin.
Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.
— Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. — Ja kuinka olen minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.
— Ja Cathérine? kysyin minä. — Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?
— Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.
— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. — Te olette löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.
— Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.
— Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. — Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.
— Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä parempi, berlini-vaunut.
— Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti,Punaisen Hevosenravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?
— Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. — Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.
— Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.
Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.
— Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!
Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.
— Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. — Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.
— Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. — Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.
Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pikettiä pelaamasta.
— Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. — Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonkaLohdutuksistaminun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.
Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti haukkumasanoja sille.
— Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä, mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!
— Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä sisälle kenenkään näkemättä.
Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien, huoaten ja valuen märkyyttään.
17.
Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia, jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä, joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.
— No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat, te nautitte herkullista lepoa.
Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista aikomusta.
— Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi. — Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua työkammiooni.
Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen, hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon, hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan. Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut, ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua astiaa, joka hänellä oli kädessään.
— Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi. Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä paljon puita uuniin.
Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.
— Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.
— Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita uuniin.