Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä senkin toivon.
— Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.
Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:
— On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.
Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.
— On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.
Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.
— Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. — Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan, kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä. Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä. Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas? Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa. Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen, miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää sanaleikkiä.
Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään. Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan, ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla pöyristymättä.
Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:
— Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset!Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:
"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.
"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"
Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja iänikuiselta. Hän sanoi:
— Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!
Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:
— Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!
Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.
Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, — juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla pahantekijät teilataan.
Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.
Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.
— On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.
Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinainen.
Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.
— Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus, tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.
— Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. — Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.
— Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.
— Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. — Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.
— Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. — Vaarat väijyvät kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.
— Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi hra d'Astarac.
— Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään, vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.
— Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.
— Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.
Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä virui ruohikossa.
Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka vihdoin voi puhua vapaasti.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä, joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri saapuneita kirjateoksia!
— Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.
Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän teki sen seuraavilla sanoilla:
— Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset, niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu. Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan, enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona. Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi, jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet, etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan, ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti. Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme, poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani: "Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa, kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle, kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta, joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa. Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme, ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle, Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?
— Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.
— Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. — Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.
Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen mielellään.
— Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen, kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi? Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen. Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli, poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni voiman.
Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä surumielisesti.
Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni, juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.
— Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?
Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.
— Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani, hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä. Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin. Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua varten ovat lausutut Saarnaajan sanat:Quid habet amplius homo de universo labore suo, quo laborat sub sole?[Mitä on ihmisellä enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun, mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.
— Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?
— Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.
— Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettavaMosaïdelle.
— Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa viimeiset purkaukset.
— Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan hra d'Anquetilia?
— Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja kunniallisuus, — luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.
— Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja surettaa minua.
— Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä, ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä, ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana, odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian. Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos. Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista, joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta, että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." — "Hän pitää minua huonona naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". — "Hän rakastaa teitä", sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?" — "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra apotti, ja sanokaa…" — "Mitä minun on sanottava hänelle?" — "Että minä olen kunniallinen tyttö." — "Ja mitä muuta?" — "Että hän on sangen julkea!" — "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että voitte pelastaa meidät!" — "Sanokaa hänelle vielä, että minä en suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä tänä iltana nimellään vahvistettava." — "Te saatte sen, pitäkää se päätettynä." — "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä tahdon oppia musiikkia." — Tuolla asteella olivat neuvottelumme, kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan. Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani. Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.
— Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää tyytyväisyyttäni, — lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?
— Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään, että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille, että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen. Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain sitä, mikä ei kuole milloinkaan.
— Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.
— Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä, salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.
Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.
— Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. — Minun vaatteeni ovat monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään, saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina, että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki pikaista apua niille.
18.
Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla. Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta, sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla:Et tribuit eis petitionem eorum. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.] Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.
Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joitaTélémaquemeille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:
— Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa ja kauneudessa.
— Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. — Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun, yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:
Viisas mies ei kukaan kuin puoleksi silmänsä avaa hän mieluummin muodin mukaan kuin Mississipillä havaa.
Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.
— Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. — Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.
— Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?
— Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.
— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.
— Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.
— Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.
Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:
— Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?
— Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan, tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.
— Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.
Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.
Kunnon mestarini hymyili.
— Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin keiju?
Hra d'Astarac vastasi vakavasti:
— Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen sivistymättömille.
— Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. — Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.
— Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. — Tietäkää siis, että jos te tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana:Agla. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.
— Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. — Sepä omituista!
Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.
— Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.
Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikoksellinen.
Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.
Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on samoin tekevä.
Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä äänellä:
— Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.
Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.
— Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!
Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista vanhemmistani.
— Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko Saint-Jacques-kadunPienestä BakkoksestaainaKolmeen neitseeseensaakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan, ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä, siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde. Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä, että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on katoavaista ja hän juo suunnattomasti.
Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.
— Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa, on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella. Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus, että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle. Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden, kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!
Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen itkeä.
Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut, sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.
— Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon, sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan. Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan minuaKolmesta neitseestä, jossa olin kerjuulla munkkikuntani pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.
Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.
Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle, jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla äänellä:
— Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota hänet.
Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli selkoselällään.
Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.
— Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle annettavaksi.
— Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni vuoksi.
Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä, rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.
Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.
— Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva, jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä olen.
Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra d'Anquetilin auttaessa takaapäin.
Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:
— Seis, Jahel! Seis, herra!
Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta, jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun hämmästyneenä.
— Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin vedonlyönti.
Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia, samalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita oli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan, vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.
Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.
— Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua, Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude vaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä käsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.
Vaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.
Minä hautausin patjoihini.
— Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli kolminkertaisten telkien takana.
— Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään määrättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu, he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä, naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat suolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin on tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle: "Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat, että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla suljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla, että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin kuningattarella. Hän kohotti päänsä…"
Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.
— Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun sisässä?
— En tiedä, vastasi kunnon mestarini. — Se on heidän asiansa eikä meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen, sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään, että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä, ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä, mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle, missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä. Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa, että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää, enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä. Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani, me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle. Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää. Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.
Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän tietämättään pisti sormen siten haavaan.
Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.