— Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt minut, te ette enää rakasta minua.
— Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen minuun samettisen, leimuavan katseensa.
— Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.
— Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin linnassa Hietakuoppain luona.
— Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän suosiotanne.
— Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla. Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.
— Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.
Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:
— Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa, Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.
Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan, otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä. Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta yöpyisimme.
Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja aaterikkaisiin esityksiin.
Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimmeMiekkamiesnimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän, että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla petetyksi.
— Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. — Kuulen portaista hra d'Anquetilin askeleet.
Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.
Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniäMiekkamiehenkellarista ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme matkamme ikävää.
Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka, ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoiKunto ja rehellisyys. Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli näyttänyt meille.
Kultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan katseen silmälasiensa yli.
— Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa, jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen edes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä, jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän vaikutuksen.
Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti joutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen, kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen olisivat voineet olla oikeita.
— Poikani, vastasi hän, Jumala on säilyttääkseen minut viattomana sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta. Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi, että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle sinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka huomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa, ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?
Kannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen mielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä valituksilla.
— Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja mielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet minulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.
Hän vastasi:
— Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.
Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja soimauksiani, hän sanoi:
— Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään riittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä huokauksillanne.
Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä. Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle, että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella. He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan, Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään, ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä nauraen huudahtavan:
— Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini. Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.
Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla, jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.
Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.
— Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa. Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!
Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.
— On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.
— Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.
Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.
Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.
— Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.
— Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.
— Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.
— Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.
— Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. — Minua peloittaa.
— Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.
— Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. — Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla…
— Tavalla?
— Kaikilla tavoilla… Lyhyesti, hän rakastaa minua.
— Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!
— Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!
— Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?
— Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä. Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten käynyt teidän silmissänne salamanterista.
— Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne…
— Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee, että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä, kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta, mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun kuolemattomuudesta.
— Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti itse hänen kovuutensa, — ah, minulta ei puuttunut mitään teidän vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä ollaksenne onnellinen?
Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.
Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo aatelismies aivan kykenemätön.
Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä, jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.
— Sht! hän sanoi. — Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.
— Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.
— Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?
— Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.
— En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.
— Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.
Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.
Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat lähellä tuskaa.
Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.
— Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. — Pitäkää varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja rakastaa rajattomasti minua.
Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos uudinten takaa sanoi minulle:
— Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.
Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.
Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.
— Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.
— Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.
Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:
— Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.
Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään rauhaan hänet.
— Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?
Jahel lausui minulle matalalla äänellä:
— Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole koskaan pettäneet.
— Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?
Hän vastasi vakavasti:
— Minulla on se lahja.
— Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. — Sepä harvinaista!
— Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi olla teidän mielestänne?
— Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.
— Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.
Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.
Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.
Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.
— Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä saavuta meitä.
— Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.
— Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.
Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen luostarin muurit seppelöivät.
— Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista, että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä. Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä, mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia, erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella sanallaAgla…
Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta. Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli korjata tukkalaitostaan.
— Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo valmistanut sen perikadon.
Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.
— Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.
Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen, reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:
— Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä miekallani!
— Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka hevosten alta, jonne hän on hautautunut?
Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi hevosista ontui.
— Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!
— Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.
— Hevosseppä.
— Täällä ei ole hevosseppää.
— Satulaseppä.
— Ei ole satulaseppää.
Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.
— Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.
— Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.
Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:
— Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.
— Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.
Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa.Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.
Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:
— Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.
— Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.
— Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi, sanoi pieni postikuski.
— Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla kapsäkkinsä päällä.
— Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini, voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt patjojen alle.
— Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. — Minulla on kortit liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?
— Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. — Jumala ei ole antanut turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia. Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.
— Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme vahingoittua. Ja sitä en tahdo.
— Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. — Maksan teidän neulanne suudelmalla, neiti.
Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.
Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden. Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.
Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat. Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku, puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehenhombrea, joka hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua, kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon. Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä, viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan hiillokselle:
— Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu. Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa. Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä suuresti keventämään.
— Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.
— Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin kuulla se.
— Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.
— Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne siellä tekisivät?
— Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.
— Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa. Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan, onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista, ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti, saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.
Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.
— Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta, että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan kahdentoista miehen kanssa…
Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka jälkeen hän huudahti:
— Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.
Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.
Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:
— Mikä teidän on? Miksi huusitte?…
— Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivanuudella äänellä. — En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä,Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä.Hän löi minua nyrkillään.
— Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.
Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.
— Te vuodatte verta?
— Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.
— Kuka löi teitä, kunnon mestarini?
— Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä? Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta, Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin määritellä… Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri nyt? Siinä salaperäisyys!Adjutorium nostrum in nomine Domini… Domine, exaudi orationem meam…
Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:
— Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni haihtuu minusta.
Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.
— Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.
— Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. — ApottiCoignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.
— Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani, palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi, kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut, poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä, että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä.
— Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!
— Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti hra d'Astarac. — Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä heidän vääjäämättömän kostonsa alta.
Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel, jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.
— Kuinka? kysyi Jahel. — Hra Coignard voi pahoin?
Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.
— Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.
Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:
— Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?
— Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.
Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen tainnoksiin.
Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.
— Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama… Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.
— Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. — Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.
— Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena.Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.
— Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.
Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:
— Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan teille siitä hyvitystä.
— Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.
Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet. Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen, hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan. Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.
Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu, jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.
Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin varrella, piti tallia ja majataloa.
— Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.
Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.
Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.
Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.
— Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.
— Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.
— Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?
— Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.
— Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.
— Kärsivällisyyttä! sanoi hän. — Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.
Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:
— Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.
— Mitä sanotte, kunnon mestarini?
— Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. — Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.
— Vesi on lämmintä, sanoi parturi. — Pitäkää tätä maljaa vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.
Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.
— Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. — Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto täytettävä.
Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:
— Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.
— Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. — Minulla on tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.
— Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin vihollista.
— Juuri niin, sanoi parturi. — Mutta nyt minun on tutkittava vamma.
Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.
— Oh! Pyöveli! huusi potilas.
— Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.
— He eivät olleet partureita, sanoi apotti.
— Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.
— Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon mestarini. — Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.
— Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.
— Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.
— Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.
— Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.
— Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. — Hra apotti Coignard, minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.
— Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä viinitarhalleni?
— Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. — Haava ei tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.
— Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. — Kiittäkäämme Jumalaa, poikani, että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.
Kunnon mestarini vastasi vakavasti:
— Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.
Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:
— Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän vihkimyksen?
— Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja kaunopuheisuuden professori.
— Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.
— Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan alainen.
— Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä olen pappina.
Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella juhlallisuudellaan:
— On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat. Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.
— Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on murhattu. Se ei ole harhakuva.
— Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet. Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä, jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja varomattomasti lausuttu sanaAglaovat heitä enimmän suututtaneet. Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille, millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.
— Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon kauhean Mosaïden kädestä.
Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.
— Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään. Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.
— Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle? Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä. Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä, niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:
— Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän, että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.
Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja väsymyksen voivuttamana.
19.
Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena, vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui voimakas punerrus kasvoillaan.
— Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. —Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisarGermaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en oleniistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.
— Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.
— Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä hetkellä ajatella.
— Ajattelen aina sitä, vastasin minä.
— Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.
— Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?
— Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka herää juuri.