— Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan! — huudahti kuningatar.
— En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, — vastasi Jeanne hajamielisen näköisenä, — enkä myöskään tiedä, mihin kardinaali on sekaantunut.
— Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat kirjoittaneet, on väärennetty.
— Väärennetty! — toisti Jeanne viattomasti. — Voi, madame!
— Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka allekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on väärennetty.
— Ooh! — huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.
— Lopuksi tulee teidän tietää, — jatkoi kuningatar, — että teitä ja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.
— Kuulustella vastakkain! — ihmetteli Jeanne. — Mutta mitä varten tarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?
— Hän itse on sitä vaatinut.
— Hänkö?
— Hän on teitä hakenut joka paikasta.
— Mutta sehän on mahdotonta, madame.
— Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.
— No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.
— Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei teillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?
— Kuinka minä sen tietäisin?
— Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?…
— Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea, mutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.
— Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka hän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.
— En käsitä.
— Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.
Jeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.
— Kuuletteko, mitä sanon?
— Kuulen, teidän majesteettinne.
— Ja mitä vastaatte?
— Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin kanssa.
— Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen tiedätte.
— Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä suotta polkee minua.
— Ei se ole mikään vastaus.
— Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi taas katseensa kamarirouviin.
Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.
— Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian paljon, — sanoi Marie-Antoinette. — Varokaa, madame, joutumasta samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.
Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.
— Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? — sanoi hän. — VoikoBastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?
Kuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.
— Tahdotteko puhua? — kysyi hän.
— Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.
— Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?
— En yksin teille, madame.
— Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken! Pelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut herättämällä julkista epäluuloa.
Jeanne suoristi itseään.
— Älkäämme siitä enää puhuko, — sanoi hän. — Mitä olen tehnyt, sen tein teidän hyväksenne, madame.
— Kuinka hävytön te olette!
— Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, — vastasi Jeanne tyynesti.
— Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.
— Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani mukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, — sanoi syytetty.
Kuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven jäljestään kiinni.
— Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi, — ajatteli hän.
— Hänen pelinsä osaan ulkoa, — mietti Jeanne, — ja luullakseni olen jo voitolla.
42.
Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.
Kuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys ei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti vihasi tätä naista.
Nyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka kiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen pelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa tuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan haltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän itserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki kuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea ja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.
Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin kaikki, mitä hän pyysi.
Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa, vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi. Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan ensimäisiä vallankumousmiehiä.
Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa, milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:
— Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.
Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut, mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä, eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen. Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni, laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.
Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun, joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi. Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.
Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi, näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli kerrassaan outoa.
Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä uudestaan:
— Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.
Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen kuulustelua.
Oliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin ystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä voitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän. Mutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin huhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä Provencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet tai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai lemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja kuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine menettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.
Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia, kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun, joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?
Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää. Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös kaikin voimin.
Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian vuoksi, kuten hän itsekin.
Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna heille menestystäkään anteeksi.
Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.
Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin, että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa selvittämään tätä vyyhtiä.
Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen avuksi.
Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä, löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.
Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.
— Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.
Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin, ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi. Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden. Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.
Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen kohtauksen vuoksi.
— Herra de Linville, — sanoi vartija, nämä herrat väittävät kuuluvansa teidän seuraanne.
— Minun seuraani! — huudahti Beausire julmistuneena. — Sepä hittoa!
— Vai niin, — kuiskasi hänelle toinen vieraista, — vai on teidän nimenne myös Linville, rakas Beausire.
Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa näiden kahden herran metsästyksestä.
— Tunnetteko heidät siis? — kysyi vartija.
— Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, — vastasi toinen poliisi.
Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.
— Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, — virkkoi heistä ovelampi.
— Kotiini? Mutta… esteli Beausire.
— Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.
Beausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan kuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon, ylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten hienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä tyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso, jonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla törmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli ilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina päivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset synkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui epäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto näkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.
— Kerrassaan mainio kätköpaikka! — virkkoi toinen vieras ihaillen.
Beausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista sisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.
43.
Kyyhkyset pistetään häkkiin.
Mennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että siten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään kaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta — oopperanaamiaiset ja Mesmerin parantolan — osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa tuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen salongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki kevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja näki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut tapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.
Kovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien kynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö palvelija — eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia — kysyi pari, kolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin vainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren kätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden höysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.
Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt, tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta, ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.
— Eräs meidän hyvä ystävämme, — vastasi toinen poliisi, — oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.
Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.
— Vai niin, todellako? — sanoi hän hämillään. — Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…
— Sepä oli kelpo aate, — sanoi poliisi toverilleen, — mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.
— Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, — vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Niinmuodoin… jatkoi Beausire.
— Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.
— Vähintään, puhumattakaan koroista, — vahvisti toinen poliisi.
— Hyvät herrat, — vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, — maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.
— Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?
— En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.
— No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.
"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä. Koetellaan!"
Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria, mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.
— Beausire on kelpo ystävä, — virkkoi toinen poliisi toverilleen.— Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.
— Ne saatte heti, — huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian tuttavallista puhetapaa.
— Ei hätää mitään, — vastasivat toiset.
— Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille mitään mahda, kun omatunto on arka.
Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet. He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä he nyt yhteen ääneen huusivat:
— Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!
Ja samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.
— Mitä nyt? — kysyi Beausire.
— Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, — sanoivat he pakottaen hänet kohteliaasti istumaan.
— Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä hakemaan toisesta huoneesta?
— Voimmehan tulla mukaanne, — vastasi toinen poliisi pahaenteisen hellästi.
— Rahat ovat tuolla… vaimoni huoneessa, — selitti Beausire.
Tällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin kipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo kauvan tunteneet — sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön — sai nyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.
— Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? — kysyi toinen poliisi.
— Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? — lisäsi toinen.
— Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman säädyllisempi, — sanoi edellinen vieras.
— Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, — jatkoi jälkimäinen.
— Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, — huomautti Beausire.
— Tahdomme nähdä vaimosi, — kovisti tylympi poliisi.
— Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, — vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.
— Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaaBeausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.
— Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa täältä luunne!
Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta silloin teidät itsennekin paha perii.
Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan, vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen näköinen nainen.
Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:
— Ahaa, minä vangitsen teidät.
— Vangitsette? Mutta miksi? — säpsähti Beausire.
— Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra deCrosnen palvelijoita.
Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.
— Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias,Beausire, — jatkoi sama poliisi.
Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin huomautuksen sanoen!
— Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin vanginneet.
Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen, joka näytti herättävän toivoa.
— Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, — sanoi hän poliiseille.
— Ei, se oli vain sattuma, — vastasivat he vilpittömästi.
— Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.
— Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.
— Ja sanassamme pysymme, — lisäsi toinen, — niin että jos maksatte satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.
— Entä rouva? — kysyi Beausire vavisten.
— Mitä rouvaan tulee, — vastasi paatuneempi poliisi, — niin se on eri juttu.
— Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? — yrittiBeausire.
Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli oppinut käsittämään.
— No kolmesataa… sanoi hän, — neljä, sataa… tuhat louisdoria, kunhan vain jätätte hänet rauhaan.
Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:
— Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria, kahdeksanviidettä tuhatta livreä — sehän on teille molemmille koko omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.
— Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? — sanoi toinen poliiseista.
Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit, ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:
— Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta. Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja kuningatar miljoonan.
Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.
— Ja nyt matkalle, — sanoi toinen poliisi. — Teillä on kaiketi jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.
— Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän puoleltamme mitään pelätä, — lisäsi toinen. — Näön vuoksi pitää teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne, ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole ystävällistä?
Beausire vastasi ainoastaan;
— Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä elämässä eroa.
— Etkä toisessakaan, — lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.
— Sitä parempi, — sanoi toinen poliisi. — Mitä useampia vankeja herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.
Neljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden vangitut rakastavaiset vartijoineen.
Helppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen mieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa, mutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä. Ministeri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin vaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla varustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu hänen haltuunsa.
Herra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista vaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän lähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada puhutella häntä Trianonissa.
Kuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä mitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut poliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa vain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli pidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen, päätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä uutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta kuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen kolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista uupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.
— Madame, — sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, — onko teidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa voisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.
— On kyllä, kirjastoni, — vastasi kuningatar. — Pikku ruokasalin kaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein olen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de Taverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni kurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia ilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.
— Hyvä on, madame, — vastasi herra de Crosne. — Minulla on ulkona eräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan näkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.
— Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?
— Ulkopihalla, madame.
Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan käskyjä.
— Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra de Crosne on tänne tuonut.
Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.
— Suvaitkaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — astua seurassani ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen mukaansa, mitä vaunuissa on.
Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän ilmiöön.
— Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? — kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.
— Minä sanon… sanon… monsieur, — sammalsi kuningatar hämmentyneenä. — Voi, Olivier, — ajatteli hän, — miksi ette ole täällä?
— Mitä teidän majesteettinne tahtoo?
— Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää…
— Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?
— Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella teemme?
— Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on tapahtunut? — kysyi ministeri.
— Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?
— Likipitäen, madame.
— Ja kardinaali de Rohan…
— Ei tiedä vielä mitään.
— Nyt käsitän, — sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, — että tuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.
— Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku muu tehnyt rikoksen.
— Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on teidän käsissänne.
— Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, — vastasi herra de Crosne.
— Entä oikeudenkäynti?
— Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan soveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla kirjastohuoneessa.
— Miten on rouva de la Motten laita?
— Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää herra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin mielikuvitusta ihan hulluuteen asti.
— Entä herra de Cagliostro?
— Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua luokseni juuri tänään.
— Hän on vaarallinen mies.
— Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen kyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille vastamyrkkyä.
— Toivotte häneltä siis tietoja?
— Ja varmasti saankin.
— Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua rauhoittaa.
— Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asuiSaint-Clauden kadun varrella…
— Tiedän, tiedän, — myönsi kuningatar punastuen. — Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.
— Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asuiSaint-Clauden kadun varrella…
— Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.
— Te siis epäilette…
— Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.
— Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.
— Vihdoinkin, — huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, — vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!
Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.
Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:
— Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.
Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli kulkenut.
Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin; päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan laudankappaleen.
— No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? — kysyi kreivi auttaen häntä nousemaan viereensä vaunuihin.
Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.
— Hän on hukassa, — sanoi kreivi kuultuaan kaikki.
— Kuinka niin? — huudahti Beausire.
Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli vähällä pyörtyä.
— Pelastakaa Oliva, pelastakaa, — sanoi hän polvistuen vaunuissa, — ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.
— Nyt erehdytte suunnattomasti, — vastasi Cagliostro. — Minä en ole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä — pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.
— Mitä ihmettä!… kummasteli Beausire.
— Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen uudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä pelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni oli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin luokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja eikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.
— Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!
— Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.
— Vaatikaa vaikka henkeni. — Niin paljoa en vaadi. Palatkaa kanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme ehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.
— Mikä se on, monsieur?
— Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.
— Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?
— Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.
— Ja syleillä?
— Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä teille sanon.
Cagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden tunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja tuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä louisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi oli sanonut.
Poliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat keinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa levähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja Cagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä valmisteltiin niin monia tapahtumia.
Kaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen kuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt voimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.
45.
Poliisiministerin työhuone.
Herra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava poliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä oli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet, alkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi väitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan, ja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.
Poliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat keinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt ylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro voinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka olivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen rintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia; nyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro tekemässä tiliä.
Tämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua, vaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne älysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro ymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa shakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan, ja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne. Kuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän aatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin, joita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain siksi, ettei niitä nähnyt.
Herra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja rouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen sijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen ylivoimansa.
Vastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman arvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes ihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain ylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä näytellä.
— Monsieur, — sanoi hänelle poliisiministeri, — te olette pyytänyt saada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä asiaa varten.
— Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua, jos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen ansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä nyt olen.
— Minäkö teitä kuulustelisin? — kysyi ministeri ollen hämmästyvinään. — Mutta mistä ja minkä nojalla?
— Monsieur, — vastasi Cagliostro kursailematta, — teillä on nyt paljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.
— Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? — tiedusti herra de Crosne melkein ivallisesti.
— En, — sanoi kreivi vakavasti. — Mutta jollen olekaan saanut selkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on asunut Saint-Clauden kadun varrella.
— Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.
— Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi…Jättäkäämme siis se asia.
— Päinvastoin, — sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, — puhukaamme juuri siitä.
— Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikkuOlivaan, — vastasi Cagliostro. — Koska jo tiedätte rouva de laMottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.
Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.
— Mitä tarkoitatte Olivalla? — kysyi hän. — Kuka se Oliva on?
— Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa, ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen piirteet… lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä muistuttaa kuningatarta.
— Ahaa! — sanoi herra de Crosne. — Entä sitten?
— Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona…
— Joka kuoli äskettäin?
— Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka… Mutta nyt lienen kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.
— Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte, että se nainen, Oliva…
— Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.
— Muuan Beausire kenties, — sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.
— Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! — sanoi Cagliostro ihailevasti. — Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin hänet asumaan erääseen torppaani.
— Otitte luoksenne!… Hän on siis asunut teidän luonanne? — huudahti ministeri ihmetellen.
— Aivan niin, — myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan hämmästyvinään. — Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen poikamies.
Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui satimeen.
— Hän asui teidän luonanne! — toisti ministeri. — Senpä vuoksi asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.
— Mitä te puhutte? — hätkähti Cagliostro. — Onko tätä nuorta tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?
— Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.
— Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.
— Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että viittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.
— Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.
— Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat naapuruksia.
— Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita. Valtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan laiskurin hullutuksista.
— Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan, sillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen äsken saanut käsiini maaseudulta.
— Olette löytänyt hänet?
— Olen, ja mukana oli Beausire…
— No sitä juuri arvelinkin — sanoi Cagliostro. — Hän oli siisBeausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de laMottelle oikeutta.
— Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de laMottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.
— Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?
— Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja!Mutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättääOlivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen — minä kun harrastansiveellisyyttä — juuri silloin joku vei hänet pois.
— Vei pois teidän luotanne, niinkö?
— Niin, pois minun talostani.
— Sepä merkillistä!
— Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten juonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.
Herra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.
— Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, — sanoi hän.
— Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa, ei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen uutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.
— Olivan kanssa?
— Niin juuri.
— Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?
— Hyvinkin läheisiä.
— Ja he tapasivat toisiaan?
— Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.
— Joka ilta! Oletteko siitä varma?
— Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.
— Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä sanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!
— En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.
— Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?
— Toivoakseni.
— Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä, jonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin häväistysjutussa.
— Siitä olen mieluummin tietämätön.
— Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de laMotten ja Olivan kävelyillä?
— Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa olla tietämättä, — vastasi Cagliostro juhlallisesti.
— No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, — sanoi herra deCrosne vilkkaasti. — Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de laMotte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?
— Vaikka sata.
— Millaisia?
— Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle jousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi niin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille, vaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.
— Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?
— Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä luulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi ne nähdä.
— Ja… todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko niitäkin?;
— Kuinka monta tahansa.
— Pyydän mainitsemaan edes yhden.
— Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli vapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana päivänä, jolloin Oliva katosi.
— Samana päivänä?
— Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.
— Vai niin… mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?
— Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin nähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista Roi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen vaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että rouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.
— Ja te olisitte sen sallinut?
— Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet otetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi vapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten nyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen uudestaan kurjuuteen.
— Vai niin, — sanoi ministeri miettiväisestä — Neiti Oliva asui siis luonanne?
— Asui, monsieur.
— Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat toisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?
— Kuten sanoin, monsieur.
— Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva vietiin pois?
— Aivan niin, monsieur.
— Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?
— Mitä muuta saatoin arvella?
— Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?
— Hän näytti levottomalta.
— Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?
— Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen Beausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei tiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?
— Kenties Oliva itse.
— Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren itseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan teille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva de la Motte olisi hänelle antanut avainta.
— Kreivittärellä oli siis avain?
— Siitä ei epäilystäkään.
— Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? — kysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin taitavasti ojentamasta soihdusta.
— Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui PyhänLudvigin päivän aattona.
— Niinpä juuri! — huudahti herra de Crosne. — Ihan täsmälleen!Monsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.
— Siitä tunnen itseni onnelliseksi.
— Ja saatte asianomaisen kiitoksen.
— Ensi sijassa omaltatunnoltani, — vastasi kreivi.
Poliisiministeri kumarsi.
— Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset? — kysyi hän.
— Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.
— Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani kunnian teitä tavata.
Ja tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka poistuessaan mutisi:
— Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään, mutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!
46.
Kuulusteluja.
Sillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa, saapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan kardinaali de Rohania.
Näiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi. Oikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi niin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista säädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali kieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta kardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja hänen tuomarinsa ryhtyisivät.
Oikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan päätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka paraikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä. Herra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti hänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle. Syytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja että hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil huomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.
Jeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset kaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut tietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti, että kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi puhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle mainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi, että kardinaali syytti häntä kaikesta.
— Kaikesta? — toisti Jeanne. — Myös varkaudesta?
— Vieläpä varkaudesta.
— Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, — sanoi Jeanne kylmästi, — että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta puolustustavasta.
Se oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt. Hän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin ilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen suuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain selvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat yleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi vaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos tämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.
— Varokaa, — sanoi hän, — sillä jollette mitään ilmaise, syytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät majesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.
— Minä en syytä kuningatarta, — vastasi Jeanne, — mutta miksi syytetään minua?
— Syyttäkää siis jotakuta toista, — selitti hellittämätön kuulustelija. — Muulla tapaa ette itseänne pelasta.
Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta. Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi, puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.
Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte, joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa, joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että tässä oli syttynyt myösrikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan.
Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.
Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä sanomaan, mitä niistä tiesi.
Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.
Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.
Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta, viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa, sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan, roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi, jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän: