— Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen henkilö tässä; onhan asia siis selvä.
Tällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi totuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti hätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut mitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä, turvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti saattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka intohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata kuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan. Tunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta puolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos hän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren vihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo ainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali esiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne vehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.
Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa; hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.
Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.
47.
Viimeinenkin toivo mennyt.
Kun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää, ettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa todistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei hän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän tahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli itselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään hänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio etusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.
Tämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti suostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui kuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he viholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään koristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että yleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan asianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin vapautti.
Lukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina ollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli esiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide, samoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.
Kaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot olivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin tehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan hiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka ymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon, että piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia. Mutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta suvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta papistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista koko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka huimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen, mitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen jäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti sortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti, pitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa kuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus vielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin ilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.
Tämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan innostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen malttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että häntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa. Lukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja vaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta, taikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin hankkinut.
Jeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin hylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan. Rohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi häntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen tuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen yleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli seuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta ja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen asti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän vaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa; mutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja silloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä ei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään oikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla mausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat metkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka sanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen:
'Madame!
Asemani vaikeudesta ja tuskallisuudesta huolimatta en ole päästänyt ainoatakaan valitusta. Kaikki ne juonet, joilla on koetettu minulta kiristää tunnustusta, ovat vain vahvistaneet päätöstäni olla koskaan saattamatta kuningatartanihuonoon valoon. Mutta kuinka varma olenkin siitä, ettäkestävyytenijavaiteliaisuuteniovat omiaan toimittamaan minulle mahdollisuuden päästä nykyisestä pulmallisesta tilastani, tunnustan kuitenkin, ettäorjan(näin nimitti kuningatar kardinaalia silloin, kun he tekivät sovinnon) sukulaisten ponnistukset saavat minut pelkäämään joutuvani heidän uhrikseen. Pitkällinen vankeus, kuulustelut, joista ei näy loppua tulevan, häpeä ja epätoivo nähdessäni itseäni syytettävän rikoksesta, johon olen syytön, ovat heikentäneet rohkeuttani, ja minua kauhistaa se ajatus, että lopulta ehkä sorrun niin moninaisten hyökkäysten lannistamana. Madame, te voitte yhdellä ainoallakin sanalla lopettaa tämän onnettoman jutun herra de Bréteuilin välityksellä, joka voiministeristön(kuninkaan) silmissä antaa sille sen käänteen, minkä hänen älynsä keksii,tarvitsematta mitenkään saattaa teitä, madame, huonoon valoon. Juuri se pelko, että lopulta on pakkokaikki paljastaa, saa minut teille näin kirjoittamaan, ja samalla olen siinä varmassa uskossa, että te, madame, suvaitsette panna huomiota pakottaviin syihini ja annatte sellaisia määräyksiä, jotka minut pelastavat vaikeasta asemastani.
Syvimmällä kunnioituksella pysyen teidän nöyrimpänä ja uskollisimpana palvelijananne:
Kreivitärde Valois de la Motte.'
Kuten näkyy, oli Jeanne ottanut lukuun kaikki. Joko tämä kirje joutuisi kuningattaren käsiin ja pelottaisi häntä niin monen vastuksen uhallakin osoitetulla itsepäisyydellä, ja kuningatar, joka varmaankin oli koko juttuun kyllästynyt, ehkä päättäisi sen lopettaa laskemalla Jeannen vapauteen, koska ei hänen vangitsemisestaan tai oikeudenkäynnistä ollut apua; taikka, mikä onkin luultavampaa ja saa vahvistusta kirjeen loppusanoista, Jeanne ei odottanut kirjeestä mitään tulosta, kuten voikin helposti todistaa: kun kerran Marie-Antoinette oli näin sekaantunut tähän juttuun, ei hän saattanut sitä kesken lopettaa tuomitsematta itseään. Ilmeistä siis on, ettei Jeanne odottanutkaan kirjeen joutuvan kuningattaren luettavaksi.
Hän tiesi kaikkien vartijainsa olevan Bastiljin kuvernöörille, siis herra de Bréteuilille uskollisia. Hän tiesi myös, että koko Ranskassa pidettiin kaulanauhajuttua poliittisena, mitä ei ollut sattunut herra de Maupoun parlamentista asti. Luultavasti siis se henkilö, jolle hän jättäisi tämän kirjeen, joko veisi sen kuvernöörille tai pitäisi hallussaan taikka luovuttaisi omaan puolueeseen kuuluvalle tuomarille. Jeanne oli lyhyesti sanoen toimittanut niin, että kirje jouduttuaan kenen käsiin tahansa herättäisi kuningatarta vastaan vihaa, epäluuloa ja halveksimista.
Samalla kun hän laati tämän kirjeen, kyhäsi hän kardinaalille toisen:
'En voi käsittää, monsieur, miksi niin itsepäisesti ette puhu
Viimeinenkin toivo mennyt suoraan. Minusta tuntuu, että teidän olisi parasta rajattomasti luottaa tuomareihimme; se lieventäisi kohtaloamme. Omasta puolestani olen päättänyt vaieta, ellette tahdo minua avustaa. Mutta miksi ette puhu? Selittäkää tämän merkillisen jutun kaikki eri puolet, ja varmasti silloin vahvistan todeksi kaikki, mitä lausutte; ottakaa huomioon herra kardinaali, että jos minä puhuisin ensin ja te väittäisitte minun valehtelevan, niin olisin hukassa, enkä voisi välttää sen henkilön kostoa, joka on päättänyt meidät uhrata.
Mutta sitä ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä; onhan uskollisuuteni teille tunnettu. Joshänyhä on leppymätön, pysyy teidän asianne aina yhtyneenä minun asiaani. Minä uhraan kaikkeni suojellakseni teitähänenvihansa seurauksilta taikka joudun samaan onnettomuuteen kuin tekin.
Olenhänellekirjoittanut kirjeen, joka toivoakseni saa hänet, ellei totta puhumaan, niin ainakin luopumaan meitä vainoomasta, koska meitä ei paina muu rikos kuin erehdyksemme tai vaitiolomme.'
Tämän ilkeäjuonisen kirjeen hän antoi kardinaalille, kun heitä yhdessä kuulusteltiin Bastiljin suuressa salissa, ja kardinaalin nähtiin punastuvan, kalpenevan ja kauhistuvan tällaisesta julkeudesta. Hänen täytyi mennä ulos hengähtämään.
Kuningattarelle osoitetun kirjeen Jeanne tahtoi kohta jättää apotti Lekelille, Bastiljin saarnaajalle, joka oli saattanut kardinaalia saliin ja harrasti Rohanin suvun etua.
— Monsieur, — sanoi hän, — ottamalla viedäksenne tämän perille voitte muuttaa sekä Rohanin prinssin että minun kohtaloni. Lukekaa, mitä se sisältää. Virkanne puolesta te olette velvollinen säilyttämään salaisuuden. Tulette huomaamaan, että minä olen kolkuttanut sille ainoalle ovelle, mistä kardinaali ja minä voimme pyytää apua.
Apotti ei suostunut.
— Te näette minussa vain kirkon palvelijan, — vastasi hän. — Mutta hänen majesteettinsa saa sen käsityksen, että olette kirjoittanut minun neuvostani ja uskonut kaikki minulle. Minä en voi suostua syöksymään perikatoon.
Vai niin, — sanoi Jeanne, joka pelkäsi juonensa menneen myttyyn, mutta vielä tahtoi koettaa säikäyttää kardinaalia, — sanokaa siis herra kardinaalille, että minulle jää vain yksi keino todistaa viattomuuteni, nimittäin antaa luettaviksi ne kirjeet, jotka hän lähetti kuningattarelle. Tämä keino on vastenmielinen, mutta yhteiseksi eduksemme minun täytyy sitä käyttää. Ja nähdessään papin pelästyvän tästä uhkauksesta hän koetti vielä kerran suostuttaa häntä vastaanottamaan vaarallisen kirjeen.
— Jos hän sen ottaa, — ajatteli kreivitär, — niin olen pelastettu, sillä oikeudessa voin sitten kysyä häneltä, minne hän on sen pannut ja onko hän sen vienyt kuningattarelle ja kehoittanut vastaamaan; ellei hän ole vienyt sitä perille, on kuningatar hukassa, sillä Rohanin suvun epäröiminen todistaa hänet rikolliseksi ja minut syyttömäksi.
Mutta kohta kun apotti Lekel oli ottanut kirjeen käteensä, jätti hän sen kiireesti takaisin, ikäänkuin se olisi polttanut sormia.
— Ottakaa huomioonne, — sanoi Jeanne vihasta kalpeana, — ettei teillä ole mitään vaaraa, sillä olenhan kirjeen kuoreen pannut rouva Miseryn osoitteen.
— Sitä suurempi syy minulla on kieltäytyä, — huudahti apotti, — koska salaisuus tulisi kahden henkilön tietoon ja kuningatar suuttuisi vielä enemmän. Ei, ei, minä en suostu. Ja hän torjui kreivittären kättä luotansa.
— Mutta huomatkaa, — sanoi Jeanne, — että täten pakotatte minut käyttämään kardinaalin kirjeitä.
— Sama se, vastasi apotti hätäisesti, — käyttäkää vain.
— Kun teille vakuutan, — jatkoi Jeanne raivosta väristen, — että todistus salaisesta kirjeenvaihdosta kuningattaren kanssa toimittaa kardinaalin mestauslavalle, sanotteko vieläkin: sama se? Nyt olen varoittanut.
Silloin aukeni ovi, ja kynnykselle ilmestyi taas kardinaali ylpeänä ja vihastuneena.
— Toimittakaa vain Rohanin suvun jäsen mestauslavalle, madame, — sanoi hän. — Sellaista ilmiötä ei Bastilji näkisi ensi kertaa. Mutta jos niin käy, niin julistan teille, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että pääni katkaistaan mestauslavalla, kunhan sitä ennen saan nähdä sen lavan, jolla teidät poltinraudalla merkitään varkaaksi ja väärentäjäksi. Tulkaa nyt, apotti!
Näiden jyrisevien sanojen jälkeen hän käänsi Jeannelle selkänsä ja poistui apotin kanssa, jättäen raivon ja epätoivon valtaan sen viheliäisen olennon, joka ei enää voinut askeltakaan astua tarttumatta yhä pahemmin hirvittävään liejuun, minne hän pian oli kokonaan uppoava.
48.
Pikku Beausiren ristiäiset.
Rouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, muttaCagliostro ei ainoassakaan omistansa.
Heti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn vihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka perustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien opilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä voitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina, jonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän täytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt ainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka tuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja iski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen vallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä ennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.
Tässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren, kardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de Bréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui seuraavaan tapaan:
"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole ainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus Bastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan. Tietysti, vastasin hänelle,jahka Bastiljista on tullut yleinen kävelypaikka. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä ranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään: hedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä iloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina mestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin aloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni seikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia."
Cagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan uskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa vahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen tunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi myönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui erääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.
Koko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai kuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta tämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli rakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido itselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni pidellä pientä Askaniusta!
Toukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin kirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton, hengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen viereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista palvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan salaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun varrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi hänelle:
— Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.
— Kah, tekö se olette! — huudahti levoton odottaja.
Mutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun maltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi, kuiskasi hänelle saksalainen:
— Herra Beausire, te herätätte tuolla maltittomuudella poliisin huomiota… Isäntäni oli teille luvannut tietoja ja nyt olen tullut niitä antamaan.
— No puhukaa!
— Hiljempaa! Äiti ja lapsi voivat hyvin.
— Hän on siis synnyttänyt, hän on pelastunut! — lausui Beausire sanomattoman riemun vallassa.
— Aivan niin monsieur, mutta koettakaa pysyä tyynenä.
— Onko se tyttö?
— Ei, hän sai pojan.
— Sitä parempi. Voi, ystäväni, kuinka onnellinen olen! Viekää herrallenne sulimmat kiitokset ja sanokaa, että henkeni ja kaikki mitä minulla on, kuuluu hänelle…
— Kyllä, monsieur, sen sanon, jahka hänet tapaan.
— Kuulkaapa, hyvä ystävä, miksi äsken sanoitte… Mutta ottakaa ensin nämä kaksi louisdoria.
— Monsieur, minä en ota vastaan rahoja keltään muulta kuin isännältäni.
— Anteeksi, en tahtonut teitä loukata.
— Sitä en epäillytkään. Mutta mitä aioitte kysyä?
— Halusin tietää, miksi äsken sanoitte: kohta he tulevat. Olkaa niin hyvä ja sanokaa, kutka tulevat?
— Tarkoitin Bastiljin lääkäriä ja kätilöä, rouva Chopinia, jotka ovat kirvoittaneet Olivan.
— Tulevatko he tänne? Miksi?
— Toimittamaan ristiäiset.
— Saan siis nähdä lapseni! — huudahti Beausire syvästi liikutettuna. — Sanotte, että saan nähdä Olivan pojan, ihan kohta?
— Juuri täällä ja pian, mutta tyyntykää. Muutoin ne pari poliisia, joiden aavistan olevan näiden kerjäläisten seassa, keksivät teidät ja älyävät, että teillä on jokin suhde Bastiljin vankiin. Se veisi teidät turmioon ja vahingoittaisi isäntääni.
— Mieluummin kuolen kuin päästän ainoatakaan sanaa, josta olisi haittaa hyväntekijälleni, — vastasi Beausire kunnioitusta ja kiitollisuutta ilmaisevalla äänensävyllä. — Vaikka pitäisi tukehtua, lupaan olla ihan vaiti. Mutta eihän ketään tule!
— Malttakaa.
Beausire painautui nyt lähemmäksi saksalaista.
— Onko Oliva nyt hieman onnellinen? — kysyi hän pannen kätensä ristiin.
— Perin onnellinen, — vastasi toinen. — Mutta katsokaa, tuolta jo vaunut tulevat!
— Niin niin.
— Nyt pysäytetään…
— Siellä on jotakin valkoista, pitsejä…
— Lapsen ristiäispuku.
— Hyvä Jumala!
Ja Beausiren täytyi nojata pylvääseen, jottei horjuisi, nähdessään vaunuista astuvan kätilön, tohtorin ja erään vanginvartijan, joiden oli määrä olla kastetoimituksen todistajina.
Näiden kolmen henkilön kulkiessa joukon puhki alkoivat köyhät mumista almunpyyntöjä. Silloin oli merkillistä nähdä, että kummit työnsivät tungeksivia syrjään, mutta ilosta itkevä outo mies jakeli heille rahaa.
Kun pieni saattue oli astunut kirkkoon, meni Beausire jäljestä ja tunkeutui hurskaiden uteliaiden kera sakaristoon, missä kaste oli määrätty toimitettavaksi. Pappi tunsi kätilön ja lääkärin, jotka ennenkin olivat hänen apuaan käyttäneet tällaisissa tapauksissa, ja tervehti heitä ystävällisesti nyökäten ja samalla hymyillen. Beausire nyökkäsi ja hymyili niinkuin pappikin. Sitten suljettiin sakariston ovi, ja pappi ryhtyi piirtämään kirkonkirjaan tavanmukaiset merkinnät, jotka kuuluvat kastetoimitukseen. Kun pappi tiedusti pojan suku- ja ristimänimeä, vastasi tohtori:
— Lapsi on poika, muuta en tiedä.
Näitä sanoja seurasi neljä naurunpurskahdusta, jotka eivätBeausiresta kuuluneet oikein kunnioittavilta.
— Mutta nimi hänelle on annettava, vaikkapa jonkun pyhimyksen, — lausui pappi.
— Se neitonen, joka on lapsen äiti, tahtoi pojalle nimeä Toussaint.
— No sittenhän hänelle tulee kaikkien pyhimysten nimi, — vastasi pappi nauraen sanansutkaukselleen, jonka johdosta sakaristossa kajahti uusia hohotuksia.
Beausire oli nyt menettää malttinsa, mutta saksalaisen järkevä vaikutus hillitsi häntä.
— Hyvä on, — jatkoi pappi, — kun on semmoinen nimi ja kaikki suojeluspyhimykset puolellaan, niin ei isää tarvita. Merkitään siis: "Tänään on kastettu poika, joka on eilen syntynyt Bastiljissa ja jonka äiti on Nicole-Oliva Legay ja isä… tuntematon."
Nyt Beausire ryntäsi vimmastuneena papin eteen ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen:
— Toussaintilla on isä yhtä varmasti kuin äitikin! Hänellä on hellä isä, joka ei lastansa kiellä. Olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa, että Toussaint, jonka Bastiljissa eilen synnytti neiti Nicole-Oliva Legay, on tässä läsnä olevan Jean Baptiste Toussaint Beausiren poika.
Pappi ja molemmat kummit ällistyivät. Kynä kirposi ensinmainitun hyppysistä, ja kätilö oli vähällä pudottaa lapsen. Beausire otti sen syliinsä, suuteli sitä ihastuneena ja antoi pienokaisen saada otsalleen ensimäisen kasteen, kaikista pyhimmän lähinnä sitä, joka tulee itse Jumalalta, nimittäin isänkyynelten kasteen.
Vaikka läsnäolijat olivat tottuneet draamallisiin kohtauksiin ja tämän aikakauden ihmiset olivat Voltairen ihailijoina epäileväisiä, heltyi kuitenkin heidän mielensä. Ainoastaan pappi pysyi kylmäkiskoisena ja epäili tätä isyyttä, kenties hän oli haluton kirjoittamaan uudestaan, mitä oli jo kirjoittanut.
Mutta Beausire aavisti, missä vika oli, ja pani kastemaljalle kolme louisdoria, jotka kyyneliä paremmin vahvistivat hänen isyytensä ja loistavasti todistivat hänen vilpittömyytensä. Pappi kumarsi, keräsi kouraansa nämä seitsemänkymmentä kaksi livreä ja pyyhki pois ne kaksi viimeistä riviä, jotka äsken oli pilaillen piirtänyt kirkonkirjaan.
— Pyydän vain, monsieur, — sanoi hän, — että kun herra tohtorin ja rouva Chopinin ilmoitus on virallinen, hyväntahtoisesti itse kirjoitatte ja vakuutatte olevanne lapsen isä.
— Minäkö? — huudahti Beausire riemastuneena. — Minä kirjoitan vaikka verelläni!
Ja hän tarttui kynään suoraa päätä.
— Varokaa, — kuiskasi hänelle vanginvartija Guyon, jolta ei unohtunut luontainen huolellisuus, — sillä luullakseni nimenne ei kuulu hyvältä joka paikassa. Vaarallista on panna se julkiseen luetteloon ja merkitä päivämäärä, josta käy ilmi, että olette täällä ja pidätte yhteyttä erään syytetyn henkilön kanssa.
— Kiitos neuvosta, ystäväiseni, — vastasi Beausire ylpeästi. — Se kuulostaa rehelliseltä ja on kahden louisdorin arvoinen, jotka tarjoon teille, mutta jos pitää kieltää vaimoni poika…
— Onko hän vaimonne? — huudahti lääkäri.
— Laillinen vaimonne? — äännähti pappi.
— Suokoon Jumala hänelle vapauden, — sanoi Beausire ilosta vavisten, — ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire, mikä on pojan ja minunkin nimeni.
— Siihen saakka olette vaarassa, — väitti Guyon, — sillä muistaakseni teitä etsitään.
— En minä ainakaan anna teitä ilmi, — sanoi tohtori.
— En minäkään, — sanoi kätilö.
— Yhtä vähän kuin minä, — sanoi pappi.
— Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, — jatkoi Beausire niin innoissaan kuin marttyyri, — kärsisin vaikka teilauksen siitä riemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.
— Jos hänet teilataan, — kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen mielellään sukkelana, — ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo olevansa pikku Toussaintin isä.
Tämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin merkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot. Beausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian monisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä kyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit, piirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla henkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa, joka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle kymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli tarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla peräytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla käyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku olisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.
Kerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos Beausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut heidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen vastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan uudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä siunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta kaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät kunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat palasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.
Eräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen lentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa tunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla kiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa, jonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä poliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen, ettei sallisi häiritä Beausirea.
Kun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut näin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen paksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo haettiin imettäjää, ja sanoi:
— Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas, sanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä tahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes jotakin.
49.
Häpeäpenkki.
Pitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä, jolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin loppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki syytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä istuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.
Tuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja d'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen tutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro levollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa, johon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja itkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja myrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.
Jeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja juonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän miehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän vapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka enemmän kuin rehellinen ihminen.
Oikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina vain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut jompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan. Koko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus äärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli todelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.
Nyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa kardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista. Jokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia. Oliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä oli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko hän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää tunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko kardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja luottamusmiehenä?
Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin, joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja alamaistensa edessä?
Tällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti loppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli hovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä puoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta. Syyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se koski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin erikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi kaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli laita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.
Hän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin kalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin poltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen kuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta; että Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin myöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista majesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli karkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava menettäneeksi virkansa ja arvonsa.
Nämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat syytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana, että jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin parlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa oikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt vertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen erehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta nyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja näin syntyi hajaannus.
Silloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein hyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen tarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion langettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa paatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen kesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin vastapuolen tuomitsemisesta.
Tuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn istua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet siinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle häpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien rukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua, olevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la Motten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan jo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia. Tästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt olevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä kuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.
Hänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti kirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä nauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja tukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin eloisan vaikutuksen.
Jeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita hänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku portaita myöten kuten tavalliset rikolliset.
Salissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta kääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa harhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän välähtelevään kokonaisuuteen.
Kädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä kohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä kaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on erityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän istuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja siitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo, kävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia silmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta kohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta säälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei näyttäisi sille sortuvan.
Kuulustelussa huomattiin hänen sovittavan vastauksensa niin epämääräiseen muotoon, että kuningattaren vihamiehet voivat edullisesti käyttää niitä vaateittensa puolustukseksi. Hän ei tarkalleen määritellyt muuta kuin viattomuutensa ja pakotti puheenjohtajan tekemään kysymyksen niiden kirjeiden johdosta, joita hän sanoi kardinaalin ja kuningattaren toisilleen kirjoittaneen. Kaikki käärmeenmyrkky piti nyt valutettaman vastaukseen. Aluksi Jeanne vakuutti, ettei suinkaan tahtonut saattaa kuningatarta huonoon valoon, ja lisäsi sitten, ettei kukaan voisi niin hyvin kuin kardinaali vastata tähän kysymykseen.
— Kehoittakaa häntä, — sanoi Jeanne, — tuomaan esille kirjeet tai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne uteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet ovat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat mielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan laatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta, jotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.
Tätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt todistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan inhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan epäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä kosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän käännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle luuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää nähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen huulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos salista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.
Kardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut vaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli kaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin kuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä myötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas suosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet tuomarien suosiolliseen huomioon.
Rohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä juhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin sopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja pyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja oli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko tuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, josta syytetyn mielenliikutus yltyi.
Ruvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa värisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä silmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti pikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin johtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä neron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään perusteluilla ja väitteillä.
Sitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki. Moni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa samalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli poistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo, varkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan jyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin veri, jota annetaan tiikerin juoda.
Mutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt jättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku Beausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.
Olivan jälkeen astui saliin Cagliostro, kaikista vähimmän syyllinen. Häntä ei pyydetty istumaan, vaikka nojatuoli oli likellä häpeäpenkkiä. Tuomioistuin pelkäsi Cagliostron puolustuspuhetta. Näennäinen kuulustelu, jonka herra d'Aligre keskeytti sanoilla: hyvä on! tyydytti muodolliset vaatimukset.
Sitten oikeus julisti kuulustelun päättyneeksi, minkä jälkeen alkoi neuvottelu tuomiosta. Joukko hajaantui hitaasti pitkin katuja päättäen palata taas illalla kuulemaan tuomiota, jota ei sanottu viivytettävän.
50.
Muuan ristikko ja muuan pappi.
Kun kuulustelu oli päättynyt ja hälinän ja häpeänkin mielenliikutusten sijalle oli tullut hiljaisuus, vietiin kaikki vangit täksi yöksi Conciergeriehen.
Kuten jo sanoimme, palasi ihmisparvi illalla ja ryhmittyi, hiljaa vaikka vilkkaasti keskustellen, Palatsitorille saadakseen tuoreita uutisia tuomiosta, heti kun se julistettaisiin. Pariisissa on se merkillinen ilmiö, että juuri suuret salaisuudet kansanjoukko saa haltuunsa, ennenkuin ne ovat täysin valmiiksi kehittyneet. Ihmiset odottivat siis ja virkistivät itseään sillaikaa aniisinsekaisella lakritsijuomalla, jonka pääainesta kiertävät kaupustelijat saivat Pont-au-Change-sillan ensimäisen holvikaaren alta.
Oli hyvin lämmin sää. Kesäkuun pilvet vierivät raskaina toistensa päällitse paksujen savupyörteiden kaltaisina, ja taivaanrannalla välähteli vaaleita, tiheitä ukonnuolia.
Sillä välin kun kardinaali, jolle oli myönnetty sekin suosio, että hän sai kävellä vahtitorneja yhdistävällä pengermällä, keskusteli Cagliostron kanssa heidän yhteisen puolustuksensa todennäköisestä menestyksestä, hyväili Oliva kopissaan pikku poikaansa ja tuuditti häntä sylissään, ja Réteau omalla tahollaan laski päässään, silmäin tuijottaessa ja kädet nyrkissä, herra de Crosnen lupaamien kultakolikoiden määrää verraten niitä parlamentilta odotettaviin vankeuskuukausiin. Samalla aikaa koetti Jeanne, joka oli siirtynyt ovenvartijansa, rouva Hubertin, kamariin, viihdyttää raskasta mieltään saamalla edes vähän hälinää ja liikuntoa.
Tämä huone, korkea ja tilava kuin sali, jossa oli kivilattia niinkuin käytävässä, sai valoa rantakadun puoleisesta suuresta kaariakkunasta. Pienet ruudut ehkäisivät melkoisen osan päivänvaloa, ja ikäänkuin olisi tässäkin vapaiden ihmisten asuttavassa huoneessa tahdottu pelottaa vapautta, avusti akkunan ulkopuolella jykevä rautaristikko, jonka tangot menivät ristikkäin ruutujen lyijykehysten poikki, huoneen pimittämistä. Kaksinkertaisen seulan lävitse tunkeutuva valo oli siis omansa vähemmän häikäisemään vankien silmiä. Siitä oli poistettu vapaan auringon julkea säteily, eikä se enää pystynyt loukkaamaan niitä, jotka eivät saaneet mennä ulkoilmaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, vieläpä huonossakin on sitten, kun ihmisen ja Jumalan välittäjä, aika, on sen ylitse astunut, jonkinlaista sopusointua, joka lieventää siirtymistä tuskallisesta naurettavaan.
Siitä saakka, kun rouva de la Motte oli tuotu tähän vankilaan, oleskeli hän pitkin päivää juuri tässä huoneessa, seuranaan ovenvartija ynnä tämän mies ja poika. Kuten jo ennen on nähty, oli Jeannella liukas, mielistelevä käytöstapa, ja hän oli saavuttanut näiden ihmisten suosion ja saanut heidät uskomaan, että kuningatar oli perin rikollinen. Kerran oli tuleva se päivä, jolloin samassa salissa toinen naisvartija heltyen vangitun naisen kovasta kohtalosta pitäisi häntä viattomana nähdessään niin paljon malttia ja lempeyttä, ja täksi vangiksi oli joutuva itse kuningatar!
Rouva de la Motte saattoi siis, kuten itse vakuutti, vartijansa ja tämän omaisten seurassa unohtaa alakuloiset ajatuksensa ja hauskuudellaan palkita heidän suopeuttaan. Mutta sinä päivänä, jolloin oikeudenkäynti oli päättynyt ja Jeanne palasi näiden kelpo ihmisten seuraan, tapasi hän heidät huolestuneina ja hämillään.
Pienikin vivahdus herätti tämän ovelan naisen huomiota; mitätön seikka viritti toivoa, ja kaikki pelotti. Turhaan hän koki houkuttaa rouva Hubertia puhumaan suoraan; hän ja hänen perheensä vastailivat vältellen. Nyt Jeanne näki myös uunin luona erään papin, joka toisinaan kävi perheen luona. Hän oli ennen toiminut Provencen kreivin opettajan sihteerinä; muuten hän oli käytökseltään yksinkertainen, ei liian pisteliäs, tunsi hovin asiat; ja vaikka hän oli kauvan ollut käymättä rouva Hubertin luona, oli hän taas usein tullut vieraisille sen jälkeen, kun rouva de la Motte oli tänne joutunut. Lisäksi siellä oli pari, kolme oikeuspalatsin virkamiestä. Jeannea katseltiin tarkkaavasti, mutta puhelu oli hyvin laimeata, Jeanne sitävastoin aloitti keskustelun hilpeällä mielellä.
— Varmaankin tuolla yläkerrassa puhutaan paljon vilkkaammin kuin täällä, — sanoi hän.
Vastaukseksi kuului aluksi vain myöntävää mutinaa rouva Hubertin puolelta.
— Yläkerrassa? — toisti pappi, ikäänkuin ei käsittäisi. — Mitä tarkoitatte, rouva kreivitär?
— Tarkoitan sitä salia, missä tuomarini neuvottelevat.
— Niinpä kyllä, — myönsi pappi. Ja taas oltiin vaiti.
— Luullakseni teki esiintymiseni tänään hyvän vaikutuksen, — jatkoiJeanne. — Varmaankin sen jo tiedätte.
— Se on totta, madame, — vastasi ovenvartija arasti ja nousi ikäänkuin lopettaakseen puhelun.
— Mitä te arvelette? — kysyi Jeanne papilta. — Ettekö luule, että asiani on hyvällä kannalla? Ottakaa huomioon, ettei minua vastaan voida esittää ainoatakaan todistusta.
— Aivan niin, madame. Teillä onkin syytä toivoa paljon, — sanoi pappi. — Mutta otaksukaamme, että kuningas…
— No mitä kuningas voisi?
— Hän voisi olla suostumatta siihen, että hänestä tehdään valehtelija.
— Silloin hän toimittaisi niin, että kardinaali tuomitaan, mutta se on mahdotonta.
— Se olisi todellakin vaikeata, — vastattiin kaikilta tahoilta.
— Mutta siinä tapauksessa, — riensi Jeanne lisäämään, — mikä koskee kardinaalia, se koskee minuakin.
— Ei suinkaan, — väitti pappi, — nyt erehdytte, madame. Yksi syytetyistä vapautetaan… Omasta puolestani luulen, että se olette te, ja sitä toivonkin. Mutta syytteestä vapautetaan vain yksi. Kuninkaan täytyy saada yksi tuomituksi; kuinka muuten kävisi kuningattaren?
— Sepä se, — sanoi Jeanne kolkosti, loukkaantuen siitäkin, että hänen luulottelemansa toive kohtasi vastustusta. — Kuningas tarvitsee jonkin syyllisen. Mutta kelpaahan siksi herra de Rohan yhtä hyvin kuin minä.
Tätä arvostelua seurasi äänettömyys, jonka piti kauhistuttaa kreivitärtä. Ensimäisenä alkoi taas puhua pappi.
— Madame, — sanoi hän, — kuningas ei ole kostonhimoinen, ja kun hänen pahin vihansa on lepytetty, ei hän enää muista koko juttua.
— Mitä te tarkoitatte lepytetyllä vihalla? — kysyi Jeanne ivallisesti. — Keisari Nero vihastui myös toisinaan ja samoin Titus.
— Tarkoitan sitä, että tuomitaan… kuka tahansa, — selitti pappi.— Se lepyttää!
— Kuka tahansa!… Monsieur, — huudahti Jeanne, — se on kauheata… liian hämärää… Kuka tahansa… sehän merkitsee kaikkea.
— Tässä on puheena vain luostariin sulkeminen, — vastasi pappi kuivasti. — Juuri se kuuluu olevan kuninkaan aikomuksena teihin nähden.
Jeannen katseessa oli kauhua, jonka tilalle kohta tuli mitä, raivoisin purkaus.
— Vai luostariin minut suljetaan! Sehän on samaa kuin verkallinen kuolema, kaikin puolin häpeällinen, kauhea kuolema, joka muka suodaan armosta!… Eliniäksi luostariin vangiksi! Nälän, kylmän, kuritusten kouriin! Ei, kylliksi on jo tullut kidutusta, häväistystä, kurjuutta viattomuuden osaksi, kun taas syyllinen on mahtava, vapaa ja kunniassa. Mieluummin kuolema heti, mutta oman valintani mukaan… täysi vapaus rangaista itseäni siitä, että olen syntynyt tähän viheliäiseen maailmaan!
Ja välittämättä huomautuksista, pyynnöistä tai esteistä hän työnsi syrjään ovenvartijan, kaasi kumoon papin ja syöksyi erästä hyllyä kohti hakemaan veistä. Yhteisvoimin onnistuttiin hänet pidättää, mutta silloin hän hypähti kuin pantteri, jota metsästäjät ovat häirinneet saamatta säikähtämään, ja kirkuen luonnottoman kimeästi ryntäsi sivuhuoneeseen, nosti siellä suuren porsliiniruukun, jossa kasvoi kuihtuva ruusupensas, ja iski sillä päähänsä monta kertaa. Kukka-astia meni murskaksi, ja kappale sitä jäi raivottaren käteen; hänen otsastaan näkyi vuotavan verta. Ovenvartijatar heittäytyi itkien hänen syliinsä. Jeanne istutettiin nojatuoliin, ja häneen pirskoitettiin hajuvettä ja etikkaa. Hirveissä kouristuksissa hän meni tainnoksiin. Kun hän siitä virkosi, luuli pappi hänen tukehtuvan.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — tuo ristikko ei päästä valoa eikä ilmaa. Eikö voisi antaa tämän naisparan hieman hengähtää?
Silloin rouva Hubert unohti kaikki varokeinot, kiirehti eräästä kaapista ottamaan avaimen ja aukaisi sillä ristikon, jolloin huoneeseen heti tulvi raikasta tuulenhenkeä.
— Kah, — sanoi pappi, — enpä tiennyt, että ristikko voidaan tuolla tavoin avata. Mutta mitä varten tarvitaan näin paljon varokeinoja?
— Niin on käsketty, — vastasi rouva Hubert.
— Kyllä ymmärrän, — jatkoi pappi ilmeisesti jotakin tarkoittaen. — Akkunasta on maahan vain noin seitsemän Jalkaa, ja edessä on rantakatu. Jos vankien onnistuisi pujahtaa sisäovesta ja tunkeutua teidän saliinne, pääsisivät he pakoon tapaamatta ketään vartijaa tai ulkovahtia.
— Juuri niin, — myönsi ovenvartijatar.
Pappi vilkaisi rouva de la Motteen ja huomasi hänen kuulleen ja ymmärtäneen; vieläpä oli Jeanne vavahtanut ja luonut sitten katseensa siihen kaappiin, missä ristikon avainta säilytettiin vain käännettävän metallisalvan takana. Pappi ei tarvinnut enempää. Hän katsoi voivansa jo poistua ja lausui jäähyväiset. Mutta kohta hän palasi huoneeseen, niinkuin näytelmässä henkilöt usein ovat vain menevinänsä pois.
— Torilla on tavattomasti väkeä, — ilmoitti hän. — Kaikki ryntäävät palatsin tälle puolelle, niin ettei rantakadulla ole ketään.
Ovenvartija kurkisti akkunasta.
— Niinpä todellakin, — sanoi hän.
— Eiköhän ole luultavaa, — jatkoi pappi, ikäänkuin rouva de la Motte ei kuulisi hänen puhettaan vaikka kuuli joka sanan, — että tuomio julistetaan vielä tänä iltana?
— Tuskinpa, — arveli ovenvartija, — vaan luullakseni vasta huomenna aamupäivällä.
— Hyvä on, — sanoi pappi. — Antakaa rouva de la Motte paran hiukan levätä. Niin kiihtynyt mieli tarvitsee todellakin lepoa.
— Me voimme mennä makuukamariimme, — sanoi kelpo ovenvartija vaimolleen, — niin että rouva saa jäädä tuohon nojatuoliin, ellei mieluummin halua päästä vuoteeseen.
Kohottaen päätään Jeanne huomasi papin silmäniskun, joka odotti vastausta. Jeanne nyökkäsi ja oli jälleen nukkuvinaan. Pappi poistui, ovenvartija vaimoineen samoin, suljettuaan ensin hiljaa ristikon ja pantuaan avaimen paikalleen. Yksin jäätyään Jeanne avasi silmänsä.
— Pappi neuvoo minua pakenemaan, — ajatteli hän. — Voiko selvemmin viitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka ennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo kehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies saattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama askel… avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle rantakadulle. Autiolle… niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien takana. Paeta!… Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin rikkauteni… kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä kärsinyt!
Hän kiirehti kaapin luo ja otti avaimen. Ja sitten hän lähestyi akkunaa. Äkkiä hän luuli näkevänsä sillan kaidemuuria vasten tumman hahmon, jonka voi erottaa yksitoikkoisesta kivipinnasta.
— Tuolla on varjossa mies, — sanoi hän itsekseen. — Kenties se on pappi… valvomassa pakoani… valmiina auttamaan. Mutta entä jos se on ansa… jos minut rantakadulla siepataan kiinni… tavataan verekseltä karkausyrityksessä?… Pako merkitsee rikoksen myöntämistä… ainakin se osoittaa pelkoa. Karkuri pakenee omaatuntoaan… Kuka sen miehen on lähettänyt?… Näytti olevan Provencen kreivin puolella, mutta miksi hän ei voisi olla kuningattaren tai Rohanin suvun käskyläinen? Sillä taholla maksettaisiin hyvä palkinto, jos saataisiin minut menettelemään väärin… Niin, joku tuolla väijyy!
— Mutta toimittaa minut karkaamaan muutamia tunteja ennen tuomiota! Eikö sitä olisi jo ennemmin voitu, jos olisi todella tahdottu minua auttaa? Kuka tietää, eikö vihamiesteni korviin jo ole tullut tietoja vapautuksestani, joka on päätetty tuomarien neuvottelussa? Ja eikö aiota tätä kuningattareen kauheasti sattuvaa iskua torjua sillä, että saataisiin syyllisyyteni jotenkin myönnetyksi tai todistetuksi? Silloin vedottaisiin karkaamiseeni… Ei, minä jään!
Tästä hetkestä alkaen Jeanne oli vakuutettu, että hänen oli onnistunut pelastua ansasta. Hän hymyili, kohotti viekasta, rohkeata päätään ja meni varmoin askelin panemaan ristikon avaimen takaisin kaappiin. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin, valon ja akkunan väliin, ja tähysti kaukaa, ollen yhä nukkuvinaan, vaanivaa miehenhahmoa, joka kyllästyneenä odottamaan vihdoin katosi päivän sarastaessa, puolikolmen aikaan, kun silmä saattoi jo erottaa vettä ja rantojen ääriviivoja.
51.
Tuomio.
Aamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen elämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla, oli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta tunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja onnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy aina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta ja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta hankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion jälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt tulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia, ihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä innostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan huoneeseen.
Asiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi — sellainen oli hänen luonteensa, — pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja kun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä vartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta hän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena läheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan ikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.
Silloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja, hihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa, mikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei tuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot toistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui hänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta raukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko olisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.
— Mainio päivä kardinaalille! — virkkoi muuan kirjurin näköinen mies hypäten rintamuurin viereiselle kivikäytävälle.
Ja hän viskasi virtaan kiven niin taitavasti kuin nuori pariisilainen osaa, joka on uhrannut melkoisen osan aikaansa tämän muinaisista harjoitusleikeistä periytyneen taidon oppimiseen.
— Kardinaalille! — toisti Jeanne. — Kardinaali on siis julistettu vapaaksi?
Tällöin tipahti hänen otsaltaan suuttumuksen pusertama hikipisara, ja hän kiirehti saliin.
— Rouva Hubert, — sanoi hän ovenvartijattarelle, — mitä se merkitsee, kun äsken kuulin sanottavan: Mainio päivä kardinaalille? Mikä siinä on mainiota?
— En tiedä, — vastasi rouva Hubert.
— Kysykää mieheltänne, olkaa niin hyvä, — jatkoi Jeanne katsoen häntä suoraan silmiin.
Vartijatar täytti hänen pyyntönsä ja Hubert vastasi ulkopuolelta:
— En tiedä.
Maltitonna, pahastuneena Jeanne seisoi hetkisen keskellä lattiaa.
— Mutta mitä oli ohikulkijain mielessä? — sanoi hän. — Sellainen oraakkeli ei usein petä. Varmaa on, että he puhuivat oikeudenkäynnistä.
— Kukaties, — vastasi sääliväinen Hubert, — he tarkoittivat, että jos kardinaali vapautetaan, se on hänelle onnen päivä.
— Luulette siis, että hänet vapautetaan? — huudahti Jeanne puristaen kätensä nyrkkiin.
— Voihan niin sattua.
— Kuinka sitten minun käy?
— Teidänkö, madame… miksi ei teidän käy kuten hänenkin?
— Merkillinen luulo, — mutisi Jeanne palaten akkunan ääreen.
— Kuulkaapa, madame, — sanoi hänelle vartija, — minusta teidän ei sopisi tuolla tavoin kiihoittaa itseänne lausumilla, jotka ulkoa kuuluvat niin epäselvästi. Seuratkaa vain neuvoani ja pysykää levollisena, kunnes asianajajanne tai herra Frémyn tulee lukemaan…
— Tuomiotani… Ei, ei!
Ja Jeanne kuunteli jälleen.
Siitä kulki ohitse muuan nainen ystävättäriensä seurassa, juhlamyssyt päässä ja suuret kukkavihot käsissä. Ruusujen tuoksu kohosi virkistävänä balsamina Jeanneen asti, joka hengitti sitä ahneesti.
— Kukkavihon hän saa, — lausui ohikulkeva nainen, — ja sata muuta lisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!
— Ja minä myös, — sanoi eräs seuralaisista.
— Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, — virkkoi kolmas.
— Kenestä he puhuvat? — tuumi Jeanne.
— Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, — sanoi neljäs nainen.
Ja he katosivat tiehensä.
— Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, — mutisi Jeanne.— Varmaankin hänet on vapautettu!
Ja hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti, että Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen tapaista myrskyä, huomautti hänelle:
— Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan syyttömäksi ja vapautetaan?
Jeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan muuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi hän:
— Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi tai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä Jumala, pääsköön kardinaali vapaaksi… Mutta pitäisihän minunkin saada tietää… Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut näin kummalliseksi.
Hubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin neuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti vasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen tekemisestä.
— Miksi olette vaiti? — huudahti Jeanne huomaten virheensä.
— Me emme mitään tiedä, — vastasivat he hiljaa.
Silloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin Jeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa, sillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin, joita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar ei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian sikseen.
Äkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili takaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä ja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat huudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin ihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta raivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi vaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla korkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä ajavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa ja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät ylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat ihmisparvea.
Toinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt kansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset kiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen niitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia hänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla, harvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat päässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he, raivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet, tarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan ja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan jättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli kardinaali de Rohan.
Hänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin vähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota. Hänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa kardinaalista huusivat miehet: — Eläköön Cagliostro!
Tämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue ehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka voi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt pieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti ihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti se Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:
— He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään ilmoiteta?
Ja häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan vieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui, varmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä katselija ei mitään selittänyt.
Jeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan puolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat nyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan naisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui vapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja heittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä tosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin viimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.
Keskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi Beausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä. Hän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä huudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä huolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa heittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?
Noustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli melkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä eikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran, tyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia, kohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.
Nähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina kysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.
— Entä minä? — huudahti hän. — Miksi ollaan niin pirullisen julmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?
— Rauhoittukaa, madame, — sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.
— Ihan varmaan te tiedätte jotakin, — vastasi Jeanne. — Ja kun tiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.
— Madame…
— Jollette ole julmuri, niin sanokaa, sillä näettehän kärsimykseni.
— Palvelusväki ei saa ennakolta ilmoittaa tuomiota; niiden julkilukeminen kuuluu oikeuden kirjurille.
— Tuomio on siis niin kauhea, ettette uskalla! — huudahti Jeanne raivonpuuskassa, joka pelotti vartijaa ja herätti hänessä aavistuksen, että eilisiltainen kohtaus uudistuisi.
— Ei, — sanoi Hubert, — mutta tyyntykää.
— Jos puhutte…
— Lupaatteko malttaa mielenne, niin ettei minulle tule rettelöä?
— Lupaan ja vannon, mutta puhukaa!
— Hyvä on. Kardinaali on vapautettu.
— Sen tiedän.
— Herra de Cagliostro on erotettu koko jutusta.
— Tiedän, tiedän!
— Neiti Olivaa vastaan nostettu syyte on kumottu.
— Entä sitten?
— Herra Réteau de Villette on tuomittu…
Jeannea puistatti.
— Kalerirangaistukseen.
— Ja minä… minä? — huusi Jeanne vimmoissaan polkien lattiaa.
— Malttakaa, tehän lupasitte…
— No olenhan maltillinen, katsokaa, mutta sanokaa nyt vihdoin… mihin minut on tuomittu?
— Maanpakoon, — vastasi vartija matalalla äänellä ja kääntyi poispäin.
Kreivittären silmissä välähti riemun salama, mutta sammui yhtä pian.Sitten hän kirkaisi, oli pyörtyvinään ja vaipui isäntäväkensä syliin.
— Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? — kuiskasi Hubert vaimolleen.
— Maanpako, — ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, — maanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin haaveillutkin… Peli on voitettu!
52.
Rangaistuksen toimeenpano.
Jeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi lukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon tuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt ylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:
— Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos kardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?
— Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos koko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun jäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen ryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan nöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina, ei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta eikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä häpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt. Elämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin epävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä olisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties palata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista oppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin, maanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani minne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa ja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja kuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa, ei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos hänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja rikkaus aina toimittaa.