— Ettekö näe? — sanoi hän. — Se on joku, jolle on sattunut pyörtymiskohtaus.
Kuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja konemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran voimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle tuskaisesti huoaten.
— No, herrat, — sanoi kuningas, — mitä viivyttelette? Silloin riennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt tajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle sohvalle.
— Mutta kas, sehän on herra de Charny! — huudahti äkkiä kuningas, joka nyt tunsi nuoren upseerin.
— Herra de Charny! — toistivat läsnäolijat.
— Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.
Nämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin paljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen naista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta huolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli kaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus päättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa hänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta silloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.
— Haava! — sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen likemmäksi nähdäkseen omin silmin.
— Niin, niin, — mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden ympärilleen raukeita katseita, — vanha haava, joka on taas auennut. Ei se mitään…
Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.
— Vai vanha haava… niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla vuorokaudenkaan vanha.
Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja sanoi:
— Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on jo vanha.
Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön katsella heikkouttaan.
— Kuningas! — mutisi hän.
— Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.
— Se on vain mitätön naarmu, sire, — sammalsi Charny, — vanha haava, siinä kaikki.
— Vanha tai uusi, — sanoi Ludvig XVI, — mutta se on kuitenkin näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.
— Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, — lisäsi Charny ja aikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli sekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin sohvalle.
— Katsokaa, — sanoi kuningas, — hän on kovasti sairas.
— Aivan oikein, — myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti, haaveillen jo virkaylennystä. — Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.
Kuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että Charny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa muu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis puhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen sekaantuisi.
— Herra Charnyta, — sanoi hän, — ei saa panna siihen vaaraan, että hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava Versaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren, ja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, — ja tällöin hän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, — on haettava paikalle henkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.
Muuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta kävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän, vahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin kuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin saapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin sijalle.
Jo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen, jonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran raatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa enimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon kunnioitusta.
Tohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin komentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.
Kuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä äkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän himmentyneisiin silmiin hän sanoi:
— Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei sisarenpoikani ole koskaan sairastanut.
— Ei se mitään todista, herra komentaja, — vastasi tohtori.
— Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin vakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina reippaana, suorana kuin masto.
— Hänellä on haava, — huomautti eräs läsnäolevista upseereista.
— Mitä, haava! — huudahti amiraali. — Olivier ei ole koskaan haavoittunut.
— Pyydän anteeksi, — vastasi upseeri viitaten punertuneeseen paitaan, — mutta olin kuulevinani…
Herra de Suffren näki verta.
— Hyvä on, hyvä, — keskeytti tohtori Louis tuttavallisen jurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, — mitä suotta puhua pahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja parantakaamme, jos mahdollista.
Komentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut totuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.
— Onko pahakin vaara, tohtori? — kysyi hän liikutetumpana kuin miltä olisi tahtonut näyttää.
— Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.
— Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua uudestaan katsomaan.
Olivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen poistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen kätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan onnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän lääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.
Sairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut sattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut kuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä kukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia panee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa elävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana, hautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan kanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen ymmärryksensä… Hän houraili.
Kolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä, missä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui lakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi joitakuita tuskanhuutoja.
— Käärikää peite pään ympäri.
— Kuinka minä sen saan toimeen? — kysyi palvelija. — Hän on liian raskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija avuksi.
— Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, — sanoi vanha tohtori.
— Monsieur…
— Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva kuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.
Uhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn syliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui ja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät hänelle kysymyksiä.
— Hyvät herrat, — vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny, jottei tämän sanoja kuultaisi, — voinette ymmärtää, etten viitsi joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman ääressä.
— No minne hänet viette?
— Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte, on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna kuulla, kuinka hän jaksaa.
— Mutta vakuutan teille, — sanoi vahtiupseeri, — että sairaan olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia…
— Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.
Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu kuulla.
— Niinpä niin, — jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, — tämä on hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä… Ja jos hän tulisi, saisi hän myös kuulla, mitä sairas hourii… Hitto vie, ei auta epäröidä. Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle… Hän saa neuvoa.
Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten. Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista saada selkoa.
Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.
— No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.
— Kuningatar odottaa…
— Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.
— Kuningatar haluaa…
— Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille vakuuttaa, madame. Mennään nyt.
Ja hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli pakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.
6.
Kuumehaaveita.
Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.
— Madame — sanoi hän kovaa, — se potilas, josta kuningas ja teidän majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on tapana.
Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.
— Sairaan haava on siis vain leikinasia, — sanoi hän.
— Hm, hm! — vastasi tohtori.
— Jokin naarmu…
— Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava… ainakin on nyt kuumetta.
— Poika parka! Onko oikein kova kuume?
— Kamala kuume.
— Ooh, — sanoi kuningatar kauhistuen, — en olisi luullut, että tuolla tapaa… yhtäkkiä… kuume…?
Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.
— Kuumetta on eri lajia, — selitti hän.
— Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?
— Ei mitään erinomaista.
— Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi kerrottavana minulle jokin salaisuus.
— Kuka tietää, vaikka olisikin!
— No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?
— Aivan niin.
— Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?
— Aivan niin.
— Ja siitä puhumaan tulitte tänne?
— Aivan niin.
— Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.
— Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?
— Niin juuri, hyvä tohtori.
— No olkoon menneeksi, madame.
— Ja minä odotan, tohtori.
— Ei, vaan minä odotan.
— Mitä?
— Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.
— Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen laita.
— Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.
— Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.
— Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole tavallinen kuumesairas.
Kuningatar näytti hämmästyvän.
— Mitä tarkoitatte?
— Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.
— Voi, voi! — sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.
— Ja kun se miesparka hourii, — jatkoi tohtori astuen likemmäksi kuningatarta, — puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun kuulla.
— Tohtori!
— Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että vastaan.
— Puhukaa vain, hyvä tohtori.
Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.
— Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?
— Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.
— No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.
— Intoilua, sitä juuri hänessä on.
Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.
— Herra de Charnyta on minulle suositeltu, — sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.
— Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, — vastasi tohtori Louis, — ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.
— Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, — vakuutti kuningatar, — ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…
— Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, — sanoi kunnon tohtori.
Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.
— Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, — sanoi kuningatar, — sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku hyväntahtoinen urkkija ole takanani.
— Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä silloin kukaan pääse likelle.
— Luotan hyvään tohtoriini, — vastasi kuningatar.
Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille korvansa.
— Sielläkö teidän sairaanne on? — kysyi kuningatar.
— Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä kohtaa, madame.
Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.
— Hänellä on tuskia, hän voivottaa.
— Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt avaan tämän oven.
— Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, — huudahti kuningatar peräytyen.
— Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, — vastasi tohtori. — Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.
— Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, — mutisi kuningatar.
— Entä sitten, kun olette kuullut? — vastasi tohtori.
Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna, tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista Versaillesiin.
— Saksalainen, saksalainen, — toisti hän monet kerrat.
— Niin, saksalainen, sen tiedämme, — sanoi tohtori, — ja matkallaVersaillesiin.
— Ranskan kuningatar, — huudahti hän äkkiä.
— Vai niin, — sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli kuningatar. — Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?
— Hirveätä on, — mutisi Charny, — rakastaa enkeliä, naista, rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar, samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!
— Jopa nyt ihme! — sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:
— Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken muun. Olkoon… mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen elämää. Ja sitten… sama se… sitten on kuolema, ja kuoleman kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille suo.
— Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, — mutisi tohtori, — vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.
— Mutta hänen lapsensa! — huudahti Charny raivoissaan. —Lapsistaan hän ei ikänä luovu.
— Siinä se este on,hic nodus[siinä solmu.Suom.], — sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.
— Ah, — jatkoi nuori mies mistään välittämättä, — pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!… Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.
— Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.
Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.
— Te olitte oikeassa, — sanoi kuningatar. — Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.
— Kuulkaa, kuulkaa, — pyysi tohtori.
— En enää sanaakaan.
— Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.
Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.
— Marie, — sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, — Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.
— Kas, kas, — sanoi tohtori, — nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…
— Se on… mitä? — kysyi kuningatar levottomana.
— Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.
— Olen kuullut kylliksi, — mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.
Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.
— Madame, madame, — sanoi hän, — mitä aiotte?
— En mitään, tohtori, en mitään.
— Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.
— Se olisi onnetonta.
— Mitä on silloin vastattava?
— Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. — Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, — sanoi tohtori hiljaa.
— Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.
7.
Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.
Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:
— Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle. Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla; toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?
Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän sanoi:
— Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.
Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.
— Kuka siellä taas on? — mutisi hän.
Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.
— Ei suinkaan se voi olla kuningatar, — tuumi hän. — Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.
Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.
Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.
— Kuka siellä? — kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.
— Minä se olen, tohtori, — vastasi lempeä ja surullinen ääni.
Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.
— Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.
— Voi, taivas, mikä nyt on tullut? — huudahti tohtori. — Voiko hän pahoin?
— Hän! — toisti Andrée hätkähtäen. — Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.
— Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.Ehkä juuri teidät?
— Vai niin! sanoi Andrée. — Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!
Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —
— Rakas lapsukaiseni, — sanoi tohtori, — minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.
— Tohtori, — puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, — hyvä tohtori, älkää yrittäkö minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta. Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää suoraan, sillä minäkin näin hänet.
— No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?
— Mutta joku nainen, tohtori, nainen!
— Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.
— Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! — sanoi Andrée huokaisten helpotuksesta.
— Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni, vieläpä parhaita.
— Rouva de Misery?
— Juuri hän.
— No hänkö täällä kävi?
— Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?
— Katsokaas, asia on se, että…
— Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon… teitä en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.
— Hyvä tohtori!
— Riittää. Ja nyt esille asianne!
Andrée silmäili häntä levottomana.
— Voiko hän nyt huonommin? — kysyi tohtori.
— Kuka?
— Kuningatar tietenkin.
— Kuningatar!
— Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään sitten hänen luokseen.
Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.
— Ei, rakas tohtori, — sanoi hän, — en nyt tule kuningattaren luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa olisin sen tiennyt… Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää tiedä, mitä puhun.
— Sen kyllä huomaan.
— En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.
— Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.
Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana. Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan, jännitti taas teräksistä ponttaan.
— Tohtori, — sanoi hän, — te tiedätte, että olen hermostunut ja että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä johtuu se outo tila, missä nyt olen.
— Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.
— En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain, ettei minua lähettänyt kukaan.
— Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole oikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos juttunne venyy pitkäksi.
— En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.
— Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani panevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.
— Minne?
— Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.
— Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? — kysyiAndrée kauhistuen.
— Ei kukaan.
— Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? — jatkoi Andrée samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.
— Ei, — vastasi tohtori, — ei edes se poika parka, ja siihen voin lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.
— Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? — sanoi Andrée pannen kätensä ristiin.
— Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän kuningattaren odottavan minua.
— Niin juuri, tohtori, — sanoi Andrée huoaten. — Siitähän nyt puhumme.
— Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?
— Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.
— Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut, — sanoi hän, — sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.
— Teidän veljeltänne! — ihmetteli tohtori Louis. — Herra deCharnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?
— Niin juuri.
— Siitä ei minulla ollut tietoa.
— Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.
— Tietysti, lapsukaiseni, — vastasi kelpo tohtori ihastuneena siitä, että sopi olla lempeä. — Minä en tiennyt enkä osannut aavistaa todellista syytä.
Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.
— Kuulkaapa, tohtori — sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, — sanokaa nyt, mitä oikeastaan luulette.
— Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?
— Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen tapaus, eikö niin?
— On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos nämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.
— Naisen tähden, tohtori!
— Niin. Esimerkiksi teidän tähtenne.
— Minunko? — Andrée huokaisi syvään. — Ei, tohtori, ei herra deCharny ole taistellut minun tähteni.
Tohtori näytti tyytyvän tähän huomautukseen, mutta tahtoi kuitenkin päästä tavalla tai toisella selville tuosta huokauksesta ja sanoi:
— No sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset tiedot sairaan voinnista.
— Niin, juuri veljeni minut lähetti, — yhtyi siihen Andrée kiireesti.
Nyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.
— Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton sielu, — tuumi hän itsekseen. — No niin, — lisäsi hän sitten ääneen, — voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua henkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne, että hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin… Tottahan ymmärrätte.
— En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla: tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.
— Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle vastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos kaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa maanpakoon tai pistää tyrmään.
— Se on totta, tohtori.
— Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin kuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa piilossa.
— Tohtori, — huudahti Andrée, — onko herra de Charny siis pahasti sairaana?
— Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää siis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu tai oikeammin korisee…
— Jos… mitä? — keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.
— Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei näännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana vainaja.
Andrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen ruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi hän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen kasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu tuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.
— Veljeni ei karkaa, — sanoi hän. — Hän on rehellisesti voittanut herra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan, tapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan tuomittavana.
— Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, — ajatteli tohtori. — Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko kuningatar ollut näin varomaton.
— Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? — kysyi hän.
— Kuningatar? Sitä en tiedä, — vastasi Andrée. — Mitä hän siitä välittää?
— Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.
— Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.
Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian raueta.
— Minä en ole fysioloogi, — ajatteli hän, — vaan ainoastaan lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?
— Hyvä neiti, — lausui hän ääneen, — nyt olette kuullut, mitä halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa pelastaa haavoitetun henki… vielä tänä yönä, sillä muuten kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen vuorokauden loppua. Hyvästi!
Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.
Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää. Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa, sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen vuoteensa matolle.
— Voi Jumalani, — huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien kyynelten vieriessä, — Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön etkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren miehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa rakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi, vaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä… minä… joka nyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa, minua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole valittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun sinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen hengen… jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa, että käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan, oudon koston jumala; sanoisin, että… mutta se olisi herjausta… anteeksi… en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi, sinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.
Andrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan; hiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin hengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen palasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:
— Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua rangaissut. Niin, minä rakastan häntä… eikö se riitä? Ja tahdotko nyt riistää hänet minulta?
8.
Hourailua.
Varmaankin oli Jumala kuullut Andréen rukouksen. Herra de Charny ei sortunut kuumeensa puuskaan. Seuraavana päivänä, kun Andrée hartaasti hankki itselleen tietoja sairaasta, palasi tämä kelpo tohtori Louisin hoitamana kuoleman ääriltä jälleen elämään. Tulehdus oli väistynyt tarmon ja lääkkeen tieltä, ja parantuminen alkoi.
Kun Charny oli pelastettu, puuhaili tohtori hänen hoitamisessaan puolta vähemmän; potilas ei enää herättänyt samaa mielenkiintoa. Lääkärin kannalta on elävä ihminen vähäarvoinen, varsinkin jos tämä on toipumaan päin taikka terve.
Viikon kuluttua, jolloin Andrée ehti täysin rauhoittua, katsoi tohtori Louis, yhä muistaen potilaansa purkaukset kuumeen vallassa, sopivaksi toimittaa Charnyn kauvemmaksi, jotta hourailu joutuisi vieraaseen ympäristöön. Mutta jo ensi yritykset tähän suuntaan herättivät Charnyssa vastarintaa. Hän loi tohtoriin suuttumuksesta leimuavia katseita ja sanoi olevansa kuninkaan luona, niin ettei kellään ollut oikeutta häätää miestä, jolle hänen majesteettinsa oli suonut turvapaikan. Tohtori, joka ei ollut uppiniskaisille potilaille kovin malttavainen, kutsui muitta mutkitta saapuville neljä palvelijaa ja käski heidän viedä sairaan pois.
Mutta Charny tarrautui sänkyyn kiinni ja löi erästä palvelijaa aika lailla, uhaten toisia kuin Kaarle XII Benderissä. Tohtori koki nyt puhua järkeä. Charny oli aluksi hyvinkin maltillinen, mutta kun palvelijat taas kävivät käsiksi, rimpuili hän niin hurjasti, että haava aukeni ja veren mukana alkoi hänen järkensäkin mennä hukkaan. Nyt hän joutui entistä kiihkeämmän hourailun valtaan. Hän alkoi huutaa, että tahdottiin viedä hänet pois ja riistää häneltä unissa saadut näyt, mutta että se oli turha yritys; että nuo näyt yhä hymyilivät, että häntä rakastettiin ja tohtorin kiusallakin tultaisiin katsomaan, kun se, joka häntä rakasti, oli niin ylhäinen, ettei tarvinnut kenenkään kiellosta välittää.
Tämmöisiä sanoja kuullessaan tohtori pahaa peläten ajoi palvelijat pois ja alkoi taas hoitaa haavaa. Päättäen huolehtia ensin ruumiista ja vasta sitten järjestä hän saikin aineellisen puolen tyydyttävään kuntoon, mutta ei hourailua loppumaan, ja tämä alkoi häntä pelottaa, koska sairaan häiriö voi muuttua hulluudeksi. Tila paheni yhdessä päivässä niin, että tohtori Louis mietti jo väkevimpiä lääkkeitä. Sairas ei vahingoittanut vain itseään, vaan myös kuningatarta; puhuminen muuttui kirkumiseksi, muistojen sijaan tuli omia keksintöjä. Pahinta oli se, että valoisina hetkinään, jollaisia oli useinkin, Charny oli vielä hullumpi kuin oikeassa hulluudessaan.
Vasta äärimmäisessä pulassa päätti tohtori, joka ei voinut vedota kuninkaan mahtikäskyyn, kun sairaskin tahtoi sitä avukseen; mennä ilmoittamaan koko asian kuningattarelle, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Charny nukkui väsyttyään kertomasta uniaan ja loihtimasta esille näkyjään.
Tohtori Louis tapasi Marie-Antoinetten miettiväisenä ja samalla ilosta säteilevänä, koska hän luuli tohtorin tuovan potilaastaan hyviä sanomia. Mutta jo ensi kysymykseensä hän sai hämmästyen sen suorasukaisen vastauksen, että sairaan tila oli varsin huono.
— Kuinka, — huudahti kuningatar, — vielä eilenhän hänen tilansa oli niin hyvä.
— Ei, madame, hän jaksoi perin huonosti.
— Mutta kun lähetin Miseryn tiedustamaan, annoitte hyviä uutisia.
— Eksyin itse ja tahdoin eksyttää teitäkin.
— Mitä te puhutte? — sanoi kuningatar kalveten. — Jos hänen tilansa on pahentunut, miksi sitä minulta salataan? Mitä minun on pelättävä muuta kuin sellaista onnettomuutta, mikä valitettavasti on niin tavallinen?
— Madame…
— Ja jos hän voi paremmin, miksi minussa herätetään levottomuutta, mikä on niin luonnollinen, kun on puhe kuninkaan uskollisesta palvelijasta? Vastatkaa siis suoraan, mitä teiltä kysyn. Kuinka nyt on taudin laita? Kuinka sairas jaksaa? Onko vaaraa?
— Hänellä itsellään vähemmän kuin muilla.
— Taas te keksitte ongelmia, tohtori, — sanoi kuningatar maltittomasti. — Selittäkää.
— Siinä se pulma on, madame, — vastasi tohtori. — Riittäköön teille se tieto, että kreivi de Charnyn vamma on kokonaan sielullista lajia. Haava on vain lisää kärsimykseen, hourailun tekosyynä.
— Sielullinen vamma! Herra de Charnyssa!
— Niin, madame; sielulliseksi sanon sitä, minkä kimppuun ei pääse leikkelyveitsellä. Pyydän vapauttamaan minut puhumasta siitä enempää teidän majesteetillenne.
— Tarkoitatte, että kreivi… uteli kuningatar itsepäisesti.
— Tahdotteko, madame, että sittenkin puhun?
— Tietysti tahdon.
— Täytyy siis sanoa, että kreivi on rakastunut. Teidän majesteettinne tahtoi selityksen, ja siinä se on.
Kuningatar kohautti hieman hartioitaan, kuin olisi arvellut: mokomakin asia!
— Ja teidän majesteettinne luulee, että sellaisesta haavasta paranee hyvinkin helposti, — jatkoi tohtori. — Ei, vaan se vamma pahenee, ja tilapäisen hourailun sijalle herra de Charnyhyn voi tulla kuolettava mielipuolisuus. Silloin…
— Silloin, tohtori… mitä?
— Silloin olette tuhonnut tämän nuoren miehen, madame.
— Puhetapanne on kerrassaan hämmästyttävä. Vai minun te sanotte tuhoavan tämän nuoren miehen! Minunko syyni se on, jos hänestä tulee hullu?
— Epäilemättä.
— Te saatte minut vihastumaan, tohtori.
— Jollette vielä olekaan syypää, — väitti tohtori hellittämättä, kohauttaen olkapäitään, — saattaa syy myöhemmin sittenkin olla teissä.
— Neuvokaa siis jotakin, koska se kuuluu teidän alaanne, — sanoi kuningatar vähän leppyneenä.
— Onko minun annettava resepti?
— Jos niin tahdotte.
— Se on tämmöinen: Nuori mies parannettakoon balsamilla tai raudalla; se nainen, jota hän nimeltään joka hetki kutsuu, tappakoon hänet tai parantakoon.
— Nyt puhutte taas äärimmäisyyksiä, — keskeytti kuningatar uudestaan maltitonna. — Tappaa… parantaa… ne ovat suuria sanoja! Viekö kova sana mieheltä hengen, parantaako hymy onnettoman hullun?
— Jos teidän majesteettinnekin on epäuskoinen, — sanoi tohtori, — ei minulla ole muuta tekemistä kuin lausua nöyrimmät jäähyväiset.
— Mutta kuulkaapa, onko ensiksikään puhe minusta?
— En tiedä enkä tahdokaan sitä tietää; toistan vain, että herra de Charny on järjellinen hullu, joka voi älystä menettää järkensä ja henkensäkin ja jolle taas hulluus voi palauttaa järjen ja terveyden. Jos siis tahdotte palatsista poistaa huudot, houreet, häväistykset, on teidän tehtävä jokin päätös.
— Millainen päätös?
— Millainenko? Minä annan vain lääkemääräyksiä, mutta en neuvoja. Voinko edes olla varma siitä, että olen kuulemani kuullut ja näkemäni nähnyt?
— Olettakaamme, että olen teidän sananne ymmärtänyt. Mitä siitä seuraa?
— Kaksi hyvää asiaa: toinen ja paras sekä teille, madame, että meille kaikille on se, että kun potilaan sydämeen isketään sillä pettämättömän varmalla pistimellä, jota sanotaan järjeksi, näkee hän jo alkaneen kuolinkamppailunsa loppuvan; toinen… niin, toinen… suokaa anteeksi, madame, että vahingossa näin kaksi pääsyä tästä sokkelosta. Ei niitä ole Marie-Antoinettella, Ranskan kuningattarella, useampia kuin yksi.
— Ymmärrän; te olette puhunut suoraan, tohtori. Sen naisen, jonka tähden herra de Charny on menettänyt järkensä, on palautettava häneen järki hyvällä tai pahalla.
— Oikein, niin juuri on asian laita.
— Hänen on uskallettava mennä riistämään hullulta haaveet, se jäytävä käärme, joka kiemurtelee hänen sielunsa pohjassa.
— Niin, teidän majesteettinne.
— Kutsukaa tänne joku; esimerkiksi neiti de Taverney
— Neiti de Taverney? — toisti tohtori säpsähtäen.
— Niin, ja varmaankin toimitatte, että sairas ottaa meidät sopivasti vastaan.
— Se on jo toimitettu, madame.
— Eikä silloin saa vähääkään sääliä.
— Tietysti ei.
— Mutta, — mutisi kuningatar, — ette osaa kuvitellakaan, kuinka surullista on sillä tapaa kajota elämän ja kuoleman asioihin.
— Samaa saa kokea joka päivä, kun eteeni tulee outo tauti. Käytänkö silloin lääkettä, joka tappaa taudin, vai ehkä semmoista, mikä tappaa sairaan?
— Ja tällä kertaa uskotte lääkkeen tappavan sairaan, niinkö? — sanoi kuningatar kauhistuen.
— Vaikka joku menettäisikin henkensä kuningattaren maineen vuoksi, — vastasi tohtori synkästi, — kuinka monta sen sijaan joka päivä kuolee jonkun kuninkaan oikun vuoksi? Kas niin, madame, mennään nyt.
Kuningatar seurasi vanhaa tohtoria saamatta tavata Andréeta.
Kello oli yksitoista aamupäivällä. Charny lepäsi täysin puettuna nojatuolissa torkkuen yöllisen kiihtymyksen jälkeen. Huolellisesti suljetut akkunaluukut päästivät sisään vain heikon kajastuksen; kaikin tavoin säästettiin sairaan hermojen ärtyisyyttä, hänen kärsimyksensä pääasiallista syytä.
Kaikki oli hiljaa, rauhallista, himmeätä. Tohtori Louis ehkäisi taitavasti kaikki, mikä voisi tautia uudestaan kiihdyttää, mutta päättäen iskeä ihan ytimeen, hän ei sittenkään väistänyt sellaista ratkaisua, joka voisi viedä hengen. Tosin se myös voisi parantaa.
Aamupuvussa, tukka huolettoman somasti kammattuna, kuningatar astui kiireesti käytävään, joka vei Charnyn huoneeseen, Tohtori oli neuvonut häntä olemaan epäröimättä, pysähtymättä yritykseen, vaan esiintymään äkkiä ja päättäväisesti, jotta vaikutus olisi voimakas. Hän väänsi siis etuhuoneen oven siselöityä ripaa niin nopeasti, että muuan Charnyn huoneen ovea vasten nojaava henkilö, vaippaansa kääriytynyt nainen, tuskin ehti suoristua ja ottaa asennon, jonka tyyneys oli ilmeisessä ristiriidassa hämmentyneen ilmeen ja vapisevien käsien kanssa.
— Andrée! — huudahti kuningatar. — Tekö täällä?
— Minä, — vastasi Andrée kalpeana ja hämillään, — minä se olen, mutta onhan teidän majesteettinne itsekin täällä.
— Jopa nyt asia mutkistuu, — mutisi tohtori.
— Hain teitä kaikkialta, — sanoi kuningatar. — Missä te olitte?
Kuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään. Se ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée säikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo paljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä kuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.
— Täällä minä olin, kuten näette.
— Arvatenkin, mutta miksi täällä?
— Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua hakea, ja siksi riensin tänne.
Kuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:
— Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?
— Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis ja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis voinut olla muuta päämäärää kuin tämä.
— Hyvin arvattu, — myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman kiivautta. — Oikeassa olitte.
Andrée teki viimeisen ponnistuksen.
— Madame, — sanoi hän hymyillen, — jos teidän majesteettinne aikoi salata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella, niinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu, näkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata tai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.
— Hän on oikeassa, — sanoi kuningatar, — sata kertaa oikeassa. Minulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen vähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.
Kuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi uskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten tavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän luotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset, jotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia rankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa rakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman, jonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn ovella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui ensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen jäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren katoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen silmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä tohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä edestakaisin käytävässä.
— Luuletteko hänen onnistuvan? — kysyi tohtori.
— Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?
— Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka kuolee, ellei kuume lakkaa.
— Paranisiko hän muualla? — huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä hämmästyneenä, levotonna.
— Niin arvelen, — vastasi hän.
— No sitten hän onnistukoon! — huokasi tyttö parka.
9.
Toipuminen.
Sillä välin kuningatar oli astunut suoraan Charnyn nojatuolin luo. Charny kohotti päätänsä kuullessaan tohvelikenkien sipsutusta lattialla.
— Kuningatar! — mutisi hän yrittäen nousta.
— Niin juuri, kuningatar, monsieur, — riensi Marie-Antoinette sanomaan, — kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan järkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja valveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja teidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän sopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.
Vavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja viime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena ruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla kyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.
— Onko mahdollista, — jatkoi kuningatar liikutettuna tästä kunnianosoituksesta ja vaitiolosta, — että aatelismies, ennestään tunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan naisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi kohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt kuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan unohtaa.
Näiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa jotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle suunvuoroa.
— Mitä tekevätkään vihamieheni, — sanoi hän, — kun tekin esiinnytte kavaltajana?
— Kavaltajana!… änkytti Charny.
— Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän teiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen teitä.
— Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa se syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee. Kuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.
— Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? — sanoi kuningatar rauhattomalla äänellä.
— Olen, madame.
— Tajuatteko vääryytenne minua vastaan, rikollisuutenne kuningasta vastaan?
— Hyvä Jumala! — mutisi mies parka.
— Sillä te aatelisherrat unohdatte kovin helposti, että kuningas on sen naisen puoliso, jota loukkaatte kohottamalla häneen katseenne, että kuningas on vastaisen hallitsijanne, minun poikani isä. Kuningas on teitä kaikkia parempi ja ylevämpi mies, sellainen, jota kunnioitan ja rakastan.
— Voi! — äännähti Charny päästäen lohduttoman huokauksen ja pysyäkseen polvillaan nojasi toisella kädellään lattiaan.
Hänen valituksensa tunki kuningattaren sydämeen. Nuoren miehen sammuneesta katseesta saattoi nähdä, että häneen oli osunut kuolettava isku, ellei haavasta heti vedettäisi pois liian syvälle mennyttä vasamaa. Sääliväisenä ja lempeänä kuningatar säikähti syyllisen kalpeutta ja hervottomuutta ja oli jo vähällä kutsua apua. Mutta samassa hänelle tuli mieleen, että tohtori ja Andrée voisivat väärin käsittää potilaan huumaannuksen. Siksi hän omin käsin auttoi Charnyta nousemaan.
— Puhelkaamme nyt, — sanoi hän, — minä kuningattarena, te miehenä. Tohtori Louis on koettanut teitä parantaa; se haava, joka aluksi oli mitätön, pahenee aivojenne kiihtymyksestä. Milloin haavanne oikein paranee? Milloin te lakkaatte kelpo tohtorille näyttämästä mielipuolisuutta, joka uhkaa minua häväistä? Milloin voitte poistua linnasta?
— Madame, — mutisi Charny, — kun teidän majesteettinne minut karkoittaa, niin menen kohta.
Ja hän ponnistihe niin rajusti lähteäkseen pois, että menetettyään tasapainon kaatui rennosti kuningattaren syliin, kun tämä tukki häneltä tien. Kohta kun hän tunsi tämän torjuvan rinnan kosketusta ja notkistui kannattavan käsivarren epätahallisesta puristuksesta, häipyi häneltä järjen viimeinenkin hiven, ja hänen suunsa aukeni purkamaan hehkuvaa huokausta, joka ei ollut sana eikä rohjennut olla suutelo. Kuningatar itsekin kuin kosketuksen polttamana, tämän heikkouden huumaamana, ehti tuskin sysätä elottoman ruumiin nojatuoliin aikoen paeta, mutta Charnyn pää retkahti taaksepäin ja kolahti tuolin selkänojaan, jolloin hänen huulilleen tuli himmeä ruusunväri, ja haalea hikipisara tipahti hänen otsaltaan Marie-Antoinetten kädelle.
— Sitä parempi, — mutisi Charny, — saan kuolla, ja te minut tapatte.
Kuningatar unohti nyt kaikki. Hän otti Charnyn syliinsä, kohotti häntä, painoi elotonta päätä rintaansa vasten ja tunnusteli säikähtäneellä kädellä nuoren miehen sydäntä. Rakkaus teki ihmeitä, Charny virkosi. Hän aukaisi silmänsä, mutta näky oli kadonnut. Nainen kauhistui sitä, että oli jättänyt muiston sille, jolle luuli lausuvansa vain viimeiset jäähyväiset, ja astui ovea kohti niin hätäisin askelin, että Charny sai enää kiinni vain hänen hameensa helmasta.
— Madame, — huusi hän, — niin totta kuin pidän kunniassa Jumalaa, vaikka kunnioitankin häntä vähemmän kuin teitä…
— Hyvästi, hyvästi! — sanoi kuningatar.
— Madame, antakaa minulle anteeksi!
— Kyllä, kyllä, herra de Charny.
— Madame, vielä yksi silmäys!
— Herra de Charny, — sanoi nyt kuningatar mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta vavisten, — jollette ole katalin ihminen, niin tänä iltana tai viimeistään huomenna olette joko kuollut tai linnasta poissa.
Jos kuningatar käskee tällä tapaa, merkitsee se pyyntöä. Charny pani hurmaantuneena kätensä ristiin ja laahasi itseään polvistuneena Marie-Antoinetten jalkojen juureen. Tämä oli jo aukaissut oven pelastuakseen vaarasta pikimmiten.
Andréen, joka keskustelun alusta saakka oli pitänyt tätä ovea silmällä, näki nuoren miehen polvillaan ja kuningattaren voimatonna; näki myös edellisen silmien säteilevän toivosta ja ylpeydestä, jälkimäisen katseiden vaipuessa raukeina maahan. Sydämeen satutettuna, toivotonna, vihan ja ylenkatseen yllyttämänä hän jäykistyi, ja nähdessään sitten kuningattaren tulevan, hänestä tuntui, että Jumala oli tuolle naiselle suonut liian paljon antaessaan hänelle valtaistuimen ja kauneuden lisäksi tilaisuuden puolituntisen puheluun herra de Charnyn kanssa.
Mitä tohtoriin tulee, näki hän liian moninaista saadakseen mistään selvää. Ajatellen yksinomaan vain kuningattaren yrityksen onnistumista hän tyytyi kysymään:
— Kuinka kävi, madame?
Kuningatar tarvitsi hetkisen tointuakseen ja saadakseen takaisin puhekykynsä, jota sydämen tykytykset salpasivat.
— Mitä hän aikoo? — uudisti tohtori.
— Hän lähtee, — mutisi kuningatar.
Ja välittämättä Andréesta, joka rypisti kulmakarvojaan, tai tohtorista, joka hieroi käsiään, hän kiirehti käytävän halki, kääriytyi konemaisesti pitsireunaiseen vaippaansa ja palasi omaan huoneustoonsa.
Andrée puristi tohtorin kättä hyvästiksi, kun tämä riensi takaisin potilaansa luo. Sitten hän hiipi kuin varjo asuntoonsa pää kumarruksissa, silmät tuijottaen ja ajatukset sekaisin. Hän ei ollut edes muistanut kysyä, mitä kuningatar ehkä tahtoisi. Sellaisen luonteen kuin Andréen kannalta ei kuningatar ollut mitään; kilpailijatar oli kaikki.
Charny, joka nyt jälleen oli Louisin hoidossa, ei näyttänyt olevan sama mies kuin eilen. Väkevänä yltiöpäisyyteen asti, rohkeana kerskumiseen saakka, hän teki nyt tohtorille niin hartaita, pontevia kysymyksiä toipumisestaan, noudatettavasta ruokajärjestyksestä, muuttamisesta, että tohtori pelkäsi taudin uudistuvan vaarallisemmalla tavalla jonkin uuden päähänpiston vuoksi. Mutta pian Charny sai hänet huomaamaan erehdyksensä; hän oli hehkuvan raudan kaltainen, jonka väri himmenee, mikäli kuumuus vähenee. Rauta mustuu eikä enää näytä miltään, mutta se on yhä niin kuuma, että polttaa kaikki, mitä siihen satutetaan. Louis näki nuoren miehen käyvän yhtä tyyneksi ja järkeväksi kuin hän oli ollut terveinä päivinään. Vieläpä Charny oli niin järkevä, että luuli olevan tarpeellista tohtorille selittää, miksi niin jyrkästi oli päätöksensä muuttanut.
— Kuningatar, — sanoi hän, — on saanut minut häpeämään ja sillä parantanut enemmän kuin teidän tieteenne, hyvä tohtori, olisi voinut mainioilla lääkkeillä; kun vedotaan itserakkauteeni, taltutetaan minua kuin hevosta kuolaimilla.