— Sitä parempi, — mutisi tohtori.
— Niin, mieleeni muistuu, kuinka eräs espanjalainen — nehän ovat kerskureita — kerran todisti minulle tahdonvoimaansa: hän sanoi, että saatuaan kaksintaistelussa haavan hänen tarvitsi vain tahtoa pidättää verenvuotoa, ja se lakkasikin, jottei vastustaja saanut riemuita sen näkemisestä. Nauroin sille espanjalaiselle, mutta itse olen hieman samanlainen. Jos kuume ja hourailu, josta minua niin moititte, yrittäisivät uudestaan kimppuuni, niin lyön vaikka vetoa, että ajaisin ne tiehensä sanomalla: hourailu ja kuume, ette saa enää tulla.
— Sellaisista ilmiöistä on kyllä esimerkkejä, — sanoi tohtori varmasti. — Mutta oli miten oli, saan onnitella teitä. Nyt olette sielullisesti parantunut!
— Totta, totta.
— Pian saatte nähdä, kuinka ihmisen sielullinen ja ruumiillinen puoli kuuluvat yhteen. Se on kaunis teoria, josta laatisin teoksen, jos joutaisin. Mielen puolesta terveenä tulee teistä ruumiillisestikin terve viikon kuluessa.
— Kiitos, hyvä tohtori!
— Ja aluksi aiotte siis muuttaa täältä?
— Milloin vain haluatte. Vaikka heti.
— Odotetaan iltaan asti. Kohtuus kaikessa! Äärimmäisyydet panevat kaikki vaaralle alttiiksi.
— Odotetaan siis iltaan saakka.
— Aiotteko kauvas täältä?
— Maailmaan ääreen, jos tarvitsee.
— Se olisi toipuneen ensi matkaksi liian pitkä, — sanoi tohtori yhtä tyynesti. — Eiköhän voisi aluksi tyytyä Versaillesiin?
— Olkoon sitten Versailles, kun niin tahdotte.
— Minusta näyttää, — sanoi tohtori, — ettei haavanne paraneminen anna teille aihetta lähteä maanpakoon.
Tämä harkittu kylmäverisyys pakotti Charnyn olemaan varuillaan.
— Aivan oikein, tohtori, — myönsi hän. — Minulla onkinVersaillesissa asunto.
— Sehän sopii mainiosti. Teidät voidaan illalla kantaa sinne.
— Mutta oikeastaan olette käsittänyt minut väärin, tohtori; minun tekisi mieleni käydä katsomassa maatilojani.
— No sanokaa, mitä oikein haluatte. Eiväthän tilanne, hitto vie, voi olla maailman ääressä.
— Ne ovat Picardian rajalla, täältä viiden-, kahdeksantoista lieuen päässä.
— Siinäpä näette!
Charny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta hienotuntoisuudesta.
Illalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny oli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka odottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän metsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli hieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta tohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä, että olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin vaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti luomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei voinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta se valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.
Portailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin ajoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden hilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä harhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa. Hänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset vastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat poimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka itseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin liikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti, että kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.
— Ellei hän ole minun omani, — mutisi Andrée, — ei hän ainakaan ole kenenkään muun.
— Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, — tuumi tohtori palatessaan asuntoonsa, — ei hän ainakaan kuole minun luonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit! Pitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!
Charny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori hänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi ilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta katsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja teelusikallisen hedelmähilloa.
Seuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de Suffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin hän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä enempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.
Viikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli jälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin yksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa matkustaa maatiloilleen.
Tohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen aste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa vaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja että olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin mieluisella tavalla.
Charny kuormitti isot tavaravaunut, kävi jäähyväisillä kuninkaan luona, joka oli hänelle erinomaisen herttainen, ja pyysi herra de Suffrenia esittämään hänen kunnioittavimmat terveisensä kuningattarelle, joka sinä iltana oli hieman kipeänä eikä ottanut vastaan. Sitten hän astui linnan portilla vaunuihinsa ja lähti ajamaan pientä Villers-Cotteretsin kaupunkia kohti; sieltä hänen oli määrä joutua noin yhden lieuen päässä olevaan Boursonnesin linnaan, jonka nimi jo alkoi tulla tunnetuksi Dumoustierin ensi runoista.
10.
Kaksi vertavuotavaa sydäntä.
Päivää sen jälkeen, kun Andrée oli yllättänyt kuningattaren pakenemassa polvistuneen Charnyn luota, ilmestyi neiti de Taverney tapansa mukaan hänen majesteettinsa pukuhuoneeseen ennen messua. Kuningatar ei vielä ollut ottanut ketään vastaan; oli vain juuri lukenut kirjelipun rouva de la Mottelta, ja hänen mielialansa oli varsin hilpeä.
Eilistä vieläkin kalpeampana ilmaisi Andrée koko olennossaan sitä vakavuutta ja pidättyvää kylmyyttä, mikä kiinnittää huomiota ja pakottaa ylhäisimmänkin välittämään halpa-arvoisesta. Puvultaan yksinkertaisena, melkein niin sanoaksemme jylhänä, Andrée oli nyt sen näköinen kuin onnettoman viestin tuoja — olkoonpa, että onnettomuus koski häntä itseään tai muita. Kuningatar oli tällä haavaa hajamielinen eikä pannut merkille Andréen verkkaista, juhlallista käyntiä, itkeneitä silmiä, ohimoiden ja kätten kalpeutta. Hän käänsi vain päätään sen verran, että sai kuuluville ystävällisen tervehdyksensä.
— Hyvää huomenta, pikku ystävä.
Andrée odotti, että kuningatar soisi hänelle tilaisuuden puhua. Odotti aivan varmana siitä, että hänen vaitiolonsa ja liikkumattomuutensa lopulta vetäisi puoleensa Marie-Antoinetten katseen, ja niin tapahtuikin. Saamatta muuta vastausta kuin syvän kumarruksen kuningatar kääntyi katsomaan ja näki sivultapäin tuskan ja jäykkyyden leimaamat kasvot.
— Hyvä Jumala, mikä nyt on, Andrée? — kysyi hän kääntyen kokonaanAndréen puoleen. — Onko sinulle sattunut jokin onnettomuus?
— Suuri onnettomuus, madame, — vastasi nuori nainen.
— Mikä se on?
— Täytyy jättää teidän majesteettinne.
— Jättää minut? Lähdettekö pois?
— Lähden, madame.
— Minne sinä menet? Mikä on syynä niin äkilliseen lähtöön?
— Madame, minulla ei ole onnea myötätunnossani…
Kuningatar kohotti päätään.
— Omaisteni kesken, — lisäsi Andrée punastuen.
Nyt punastui vuorostaan kuningatar, ja heidän katseensa iskivät yhteen kuin miekanterät. Kuningatar tointui ensiksi.
— En ymmärrä teitä oikein, — sanoi hän. — Eilen olitte onnellinen, ainakin näytti siltä.
— Ei, madame, — vastasi Andrée jäykästi. — Eilispäivä oli myös elämäni kovaonnisia.
— Vai niin, — sanoi kuningatar vaipuen mietteisiin.
Sitten hän lisäsi:
— Selittäkää lähemmin.
— Minun täytyy jättää väsyttämättä teidän majesteettianne yksityisseikoilla, jotka eivät ole arvonne mukaisia. Minulla ei ole mitään iloa perheeni keskuudessa eikä mitään maallista hyvää odotettavana, ja siksi tulen pyytämään teidän majesteetiltanne lupaa lähteä pois pitääkseni huolta sieluni pelastuksesta.
Kuningatar nousi seisaalle, ja vaikka tämä pyyntö koski kipeästi hänen ylpeyteensä, astui hän Andréen luo ja puristi tämän kättä.
— Mitä tämä itsepäinen päätös merkitsee? — kysyi hän. — Eikö teillä eilen ollut veljeä ja isää niinkuin tänäänkin? Oliko heistä eilen vähemmän vastusta ja haittaa kuin tänään? Luuletteko minun voivan jättää teidät pulaan? Enkö enää olekaan se perheenäiti, joka perheettömille korvaa heidän puutteensa?
Andrée alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään kumartaen:
— Madame, hyvyytenne liikuttaa minua, mutta ei päätöstäni muuta. Olen päättänyt jättää hovin, minun täytyy palata yksinäisyyteen; älkää houkuttako minua laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan, kun en enää tunne niitä voivani täyttää.
— Eilisestäkö saakka?
— Teidän majesteettinne sallikoon minun olla siitä enempää puhumatta.
— Kuten tahdotte, — vastasi kuningatar katkerasti. — Sanon vain, että olen osoittanut teille kyllin luottamusta odottaakseni teiltä samaa. Mutta hullua olisi kysellä siltä, joka ei tahdo vastata. Pitäkää salaisuutenne, neiti, ja olkaa onnellisempi muualla kuin täällä. Muistakaa kuitenkin, ettei ystävyyteni hylkää ihmisiä oikkujenkaan vuoksi ja että aina pidän teitä ystävänä. Nyt, Andrée, saatte mennä, te olette vapaa.
Andrée suoritti hovisäännön mukaisen kumarruksen ja lähti. Ovella kuningatar hänet pysäytti.
— Minne aiotte mennä, Andrée?
— Saint-Denisin luostariin, madame, — vastasi neiti de Taverney.
— Luostariin! Ah niin, se on oikein, hyvä neiti! Kenties ei omasta mielestänne teissä ole moitteen syytä, mutta jo kiittämättömyys ja unohtaminen on liikaa, vaikkei muuta olisi. Te olette minun edessäni kylliksi syyllinen. Hyvästi, neiti de Taverney, menkää!
Seurauksena oli, että Andrée antamatta muuta selitystä, jollaista kuningattaren lempeä sydän odotti, nöyrtymättä tai heltymättä kohta käytti hyväkseen lupaa ja katosi. Marie-Antoinette sai huomata, että Andrée viipymättä poistui linnasta.
Hän lähti isänsä taloon, missä oli odottanut tapaavansa ja tapasikin Filipin puutarhassa. Veli haaveili; sisar toimi. Nähdessään Andréen, jonka piti tähän aikaan olla toimensa vuoksi linnassa, astui Filip häntä vastaan hämmästyneenä, melkeinpä pelästyneenä. Ja pelästykseen oli syynä varsinkin sisaren synkkä ilme, hän kun aina oli tervehtinyt veljeään hellän ystävällisesti hymyillen. Siksi Filip, niinkuin kuningatarkin, alkoi kysellä.
Andrée ilmoitti hänelle juuri jättäneensä kuningattaren palveluksen, eronsa olevan myönnetyn ja aikovansa mennä luostariin. Filip löi kiivaasti kätensä yhteen, ikäänkuin odottamattoman iskun saaneena.
— Mitä? — sanoi hän. — Sinäkin, siskoni?
— Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?
— Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin bourbonien kanssa! — huudahti hän. — Sinun on mielestäsi pakko tehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta nunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin voit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä moitit kuningatarta?
— Kuningattaressa ei ole moittimista, — vastasi nuori nainen kylmästi. — Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri sinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut sinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä olen viipynyt siellä kolme vuotta.
— Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.
— Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä, nainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä palvelijoilleen.
— Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, — sanoi nuori mies väkinäisesti, — mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren kanssa.
— Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi, hän on kiittämätön nainen!
— Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta pohjaltaan hän on hyvä.
— Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.
— Mitä hän siis on tehnyt?
— Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun velkasi ja omani.
— Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana, ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.
— Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut vain velkaantua ja itseäsi halventaa — et arvostellut tuolla tavoin silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée,hänon keimaileva,hänon uskoton, minä en huoli häntä enää palvella. Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet luvannut.
— Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme…
— Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, — keskeytti Andrée katkerana. — Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei, — jatkoi Andrée murheellisesti, — ei, herra de Taverney on luotu elämään yksinäisenä.
— Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä kuolemaan.
Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle, että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.
— En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, — vastasi hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni — Balsamo. Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, — valtasi ruumiini — Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.
— Säästä minua, — sanoi hän. — Tämän maailman valtiaissa olen nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala käskenyt meidän rakastaa toisiamme.
— Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat valinneet toisia.
Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa hämmästyneenä.
— Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? — kysyi hän.
— En mihinkään, — vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen pakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. — Minuun on sattunut kova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä puhun.
— Sittenkin…
Andrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.
— Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta, että saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa luostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi. Useimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon siellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi unohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka yksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas lähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin edistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa ja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen, veljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu ihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.
Filip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.
— Muista, — sanoi hän, — että siveellisesti vastustan tätä epätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan epätoivosi syitä.
— Epätoivoni syitä! — toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. — Vai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä poistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En, en, tuhannesti en!
Ja hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen silkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.
— Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan sellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, — sanoi Filip. — Jollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.
— Harmi! — vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa kopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että hän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien tai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian kyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip. Soisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota itseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip, jos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi nimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?
— Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, — vastasi Filip äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.
— Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.
— Hyvä on, — sanoi Filip. — Veljen ja sisaren kohtalossa on yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.
Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta, että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.
Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? — kysyi hän.
— Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.
— Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?
— En, — vastasi Andrée.
Siitä kädenpuristuksesta, — joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.
— Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, — selittiFilip.
Lisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut purkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.
Toimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinneFilipiltä seuraavan kirjelipun:
'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'
Andrée vastasi:
'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle iltasi?'
Vastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen huonetta, että tämä saattoi kuulla:
— Kello viisi ovat hevoset valjaissa.
11.
Muuan raha-asiain ministeri.
Kuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä hänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun ja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten alamaisuusvakuutusten ohella luettavana:
'… Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä luottamuksessa.'
Kuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku kirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman synkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne odotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on tehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on kyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti esittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta paremmin jollakin yksityiskohdalla.
Herra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen vuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin, mutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa uhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi kuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta kukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat ja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta kuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin mehiläinen mehukkaille kukkasille.
Silloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän, kahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de Calonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä Diderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun kanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan herra Neekerin kansansuosiolle.
Calonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä Neekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa, lopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka häntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin pelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen, että hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen vastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän kysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa? Eikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta enää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin kevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen alle sortuvan.
Mitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset kauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian vähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan jakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja papiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen toimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo ennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä yleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta ehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi. Jos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo niitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten vastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen linnaansa rynnätään?
Tämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan ystävä kuin geneveläinen Necker — tarkoitamme todellisten olojen kannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne joudutti sen tuloa.
Hänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti toimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka olisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon tultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä nälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.
Kuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman seurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut lukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta? Miksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta, vaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen tili on Ludvig XVI:lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa selvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina se, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä epäkohtaa.
Mutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja että käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä sokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi, siitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee tervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.
Herra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas ja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää rakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut hänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu olisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten näyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin armollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista, mikä ei kuulunut asiaan.
— Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? — kysyi hän viimein.
— Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.
— Sepä merkillistä, — arveli kuningatar. — En ole koskaan tuntenut ketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin; raha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.
— Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? — kysyi Calonne.
— Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka herra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.
— Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion kassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin ministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 — sellaisia asioita ei unohda, madame — en tavannut rahastossa enempää kuin kaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.
Kuningatar alkoi nauraa.
— Entä sitten? — tiedusti hän.
— Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja sen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa, toisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani varma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin herra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa: Kassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.
— Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen, monsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.
— Madame, — vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää, kaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, — minä voin teille mennä siitä takaukseen, että maksetaan.
— Luotan teihin, — sanoi kuningatar, — mutta puhukaamme vielä raha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta tieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.
Calonne kumarsi.
— Onko teillä uusia aatteita? — kysyi kuningatar. — Jos on, niin suokaa niistä minulle esikoiset.
— Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä miljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa teidän omaanne, — anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.
— Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne tulevat?
— Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei oleEuroopan kaikissa valtioissa sama?
— Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuinRanskassa.
— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne on hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta on Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti suurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa Espanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.
— Se on koko paljon! — huomautti kuningatar.
— Niin paljon, — jatkoi ministeri, — että jos rahamiehet tietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi ainoatakaan louisdoria jäljellä.
— Sen te arvatenkin estätte?
— Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon, että siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne käsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun tiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta myydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta, joka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.
— Siis voittoa sekä nyt että vastedes! — huudahti kuningatar. — Se on mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.
— Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että aatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.
— Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että maksatte kaikki velkamme.
— Sallikaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — että palataan siihen, mitä teidän majesteettinne minulta toivoo.
— Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa…
— Mikä summa?
— Kenties liian suuri.
Calonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.
— Viisi sataa tuhatta livreä.
— Ah, madame, — sanoi ministeri, — kuinka jo pelästyin! Luulin, että oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.
— Voitteko siis hankkia?
— Tietysti.
— Niin ettei kuningas…
— Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle kuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi niitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.
— Milloin voin odottaa saavani tämän summan?
— Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?
— Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.
— Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena teidän majesteettinne saa rahat.
— Kiitän teitä, herra de Calonne.
— Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina kursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne ylihoitajan itserakkautta.
Hän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi kätensä suudeltavaksi.
— Vielä yksi sana, — sanoi kuningatar.
— Kuuntelen, madame.
— Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.
— Tunnonvaivoja?
— Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.
— Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi voitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.
— Itse asiassa se onkin totta, — mutisi kuningatar. — Teillä on aivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.
— Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja kuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä astua paratiisiin.
— Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa maksattaa kansa-paralla oikkuni.
— Hyvä on, — vastasi ministeri korostaen joka sanaansa pahaenteisellä hymyllä, — älkäämme siis enää vaivatko mieltämme, sillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.
— Miksi ei? — kysyi kuningatar hämmästyneenä.
— Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, — selitti ministeri tyynesti, — ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin oikeutensa menettänyt.
Sitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.
12.
Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.
Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.
— Madame, — sanoi hän, — hän on täällä.
— Kardinaaliko? — kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa "hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.
Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen suojellun suojelijansa kättä.
Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys, ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut häneen katsettaan.
— Monsieur, — sanoi hän, — minulle on teistä kerrottu muuan piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.
— Sallikaa minun, — vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta, joka ei ollut teennäinen, — sallikaa minun, madame, vakuuttaa, että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.
— En kiellä teitä puolustamasta itseänne, — sanoi kuningatar arvokkaasti, — mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…
— Alttiina kuolemaan saakka, — keskeytti kardinaali.
— Kernaasti minun puolestani. Mutta, — sanoi Marie-Antoinette hymyillen, — tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.
— Madame…
— Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.
— Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.
— Kuningas, — huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, — ei myöskään suosi saitureita.
— Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, — vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.
— Tarkoitin siis, — keskeytti kuningatar jyrkästi, — ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.
— Asian päättämiseksi, madame, — sanoi kardinaali kumartaen, — ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.
Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.
Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.
Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.
— Sanokaapa nyt, — virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, — tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?
— Älkää naurako, rakas kreivitär, — vastasi prinssi. — Minä olen onnesta ihan hullu.
— Joko nyt?
— Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.
— Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.
— Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.
— Olkaa rauhassa, — sanoi kreivitär hymyillen. — Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?
— Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…
— Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.Oletteko siihen valmis?
— Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.
— Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?
— Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.
— Sillä maksulla, — huudahti Jeanne, — saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.
— Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.
— Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.
— Voi, kreivitär…
— Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.
— Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?
— Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.
— Hyvä! — Minä palaan Pariisiin.
— Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.
— Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.
— Mikä kohtaus se on?
— Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…
— Miehen käsialaa! — sanoi kreivitär ja luki:
'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'
— Nimetön… jokin kerjäläinen.
— Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.
— Mitä siis arvelette?
— En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.
— No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!
— Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.
— Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!
— No mitä?
— Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…
— Entä sitten?
— Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…
— Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?
— Juuri niin, monseigneur.
— Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?
— Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.
— Älkää niistä olko huolissanne.
Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen elähyttämänä.
Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa, antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.
Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.
Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi — se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.
Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.
— Kuka siellä on? — kysyi kardinaali.
— Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.
— Sanomatta nimeään?
— Niin, monseigneur.
— Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:
— Kreivi de Cagliostro.
Prinssi hätkähti.
— Antakaa hänen tulla.
Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
— Mitä ihmettä näen? — huudahti kardinaali.
— Eikö totta, monseigneur, — sanoi; Cagliostro hymyillen, — että olen tuskin ollenkaan muuttunut?
— Onko mahdollista…? — mutisi Rohanin prinssi. — Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…
— Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.
— Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?
— Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?
— Minäkö? En suinkaan, monsieur.
Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.
— Siinä tapauksessa, — jatkoi tämä, — teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.
— Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…
— Onko totta, — keskeytti Balsamo, — etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?
— Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.
— Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.
— Ettekö siis enää tee kultaa?
— En, monseigneur.
— Mutta miksi ette?
— Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.
— Ja sen hän on pitänyt itse?
— Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.
— Hän on siis kuollut?
— On, hänet olen menettänyt.
— Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?
— Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.
— Tapaturmassako Althotas sai surmansa?
— Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.
— Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?
— Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.
— Merkillistä!
— Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.
— Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.
— Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.
— Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.
— Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.
— Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, — sanoi kardinaali. — Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!
— Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?
Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.
— Muistan kyllä, — vastasi hän, — mutta sekavasti…
— Katsotaanpa, — jatkoi Cagliostro leikillisesti, — voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.
Hän mietiskeli.
— Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, — lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, — missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.
Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.
— Monsieur, — sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, — säästäkää minua…
— Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? — kysyi taikuri kohteliaasti. — Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.
Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle tarjota.
13.
Velallinen ja velkoja.
Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.
— No niin, monseigneur, — sanoi Cagliostro, — uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.
— Aivan oikein, — myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, — ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…
— Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…
— Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.
— Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.
— Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, — sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.
— Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, — myönsi Cagliostro. — Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.
Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.
— Olin vähän aikaa siinä luulossa, — sanoi hän koettaen hymyillä, — että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.
— Monseigneur, — vastasi kreivi vakavasti, — Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.
— En ymmärrä, — sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.
— Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, — vakuuttiCagliostro.
— Kuinka niin?
— Tuntiessanne allekirjoituksenne.
Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:
— Kuittini!
— Juuri teidän kuittinne, — vastasi Cagliostro huulillaan hieno hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.
— Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.
— Tosin heitin tuon paperin tuleen, — sanoi kreivi, — mutta kuten jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.
— Monsieur, — lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, — saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.
— Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.
Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:
— Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.
— Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, — vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.
— Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, — jatkoi kardinaali, — kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?
— Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.
— Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?
— Valitettavasti, monseigneur.
— Ette siis enää voi odottaa?
— Se olisi todellakin mahdotonta, — vastasi Cagliostro.
— Vaaditteko rahanne nyt takaisin?
— Vaadin, monseigneur.
— Tänäänkö jo?
— Jos teidän sopii maksaa.
Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:
— Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.
— Ah, monseigneur, — vastasi Cagliostro, — älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.
— Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? — huudahti kardinaali.
— On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.
Kardinaali vaaleni.
— Kaikki tuossa kaapissa, — jatkoi Cagliostro.
— Vai tiedätte senkin, monsieur!
— Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.
— Se on kyllä totta.
— Mutta…
— Mutta?… toisti prinssi hädissään.
— Mutta minä, — jatkoi Cagliostro, — olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.
— Kuitit, monsieur! — huudahti prinssi. — Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.
— Entä nyt? — kysyi Cagliostro.
— Nyt sitävastoin en tahdo salata, — selitti kardinaali, — että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?
— Ikävä kyllä, täytyy vaatia.
— Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.
Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?
— Mutta kun teillä on kaikki selvillä, — huudahti prinssi, — kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.
— Nyt erehdytte, monseigneur, — vastasi Cagliostro jääkylmästi. — Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.
— Älkää ainakaan arvelko, — sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, — että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.
Cagliostro kumarsi.
— Tiedän kyllä hyvin, — jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, — että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…
— Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, — keskeytti kreivi, — mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:
'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.
Ludvig de Rohan.'
Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.
— Näette siis, monseigneur, — jatkoi Balsamo, — etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä — ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.
Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.
— Herra kreivi, — sanoi hän, — kellä on Rohanin nimi, hän ei salli kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.
Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja hän antoi kuitin kardinaalille.
Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt, vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.
— Herra kreivi, — sanoi hän, — tässä on viisisataa tuhatta livreä, mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle, jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.
— Monseigneur, — vastasi Cagliostro, — olen lainannut viisisataa tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä, kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.
Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja lähti.
— Onnettomuus kohtaa vain minua, — huokasi kardinaali vieraansa poistuttua, — koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.
14.