Hyvä säästö.
Oli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi maksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt sanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.
Ministerillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia oli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena virkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän odotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja ja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista arvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.
"Tänä iltana, — mainittiin siinä, — se asia, jonka teidän majesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään esittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona".
Marie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää ajatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin hänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän tahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta kosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin kreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas päivällisen jälkeen meni neuvostoon.
Kuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut ikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon Jalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta veroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja vernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa oli siinä nyt kahtia jaettuna, 33:nnen leveysasteen ja 55:nnen pituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko maailmalle — vieläpä herra de Calonnelle.
Turhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun salkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle paperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen ja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli neuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin, kun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa ja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä perusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen pysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä miettiessään asiaa.
Jos hän itse puhui — ja hän puhuikin hyvin — ei häneltä piirustelun vuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä liikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja paperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen sirouden.
Kuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit alkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas ei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista, ikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun tultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli juuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi vuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.
— Aina velkaa, — lausui hän, — tietämättä kuinka maksetaan; se kysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.
— Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää yhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät maanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme, vaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän majesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme? vaan: mistä löytyy lainanantajia?
Kuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei lisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de Calonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi kuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.
— Kun nyt on rahoja, — sanoi herra de Calonne nauraen, — käyttäkäämme niitä.
Kuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli ristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti hänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita, kehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen laadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.
— Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on mahdollista?
Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.
— Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.
— Mikä erä se on, herra rahaministeri?
— Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.
— Kuningattarelle! — huudahti Ludvig XVI. — Viisisataa tuhatta kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.
— Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.
— Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! — toisti kuningas. — Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla… ei, kaksi viikkoa sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.
— Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja… tiedetäänhän, kuinka hän niitä käyttää… ei tämä ole lainkaan tavatonta…
— Ei, ei! — kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, — ei kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.
Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaauxorius[vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.
— Todellakin, — sanoi kuningas, — näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.
— Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.
— Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.
— Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.
— Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.
— Sire…
— Asia on päätetty, — keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.
— Sire, pyyhittekö tuon erän? — kysyi herra de Calonne hätkähtäen.
— Pyyhin, — vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. — Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.
Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.
Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:
— Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.
— Voi, sire, — mutisi ministeri, — minun olisi kovin ikävä riistää teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa. Kunnia sille, jolle se kuuluu!
— Olkoon niin, — vastasi kuningas. — Istunto on päättynyt. Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.
— Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.
Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi. Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin käsivarteen.
— Madame, — sanoi kuningas, — toivoakseni teillä on ollut hauska kävely.
— Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?
— Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta livreä.
— Calonne on pitänyt sanansa, — ajatteli kuningatar.
— Kuvitelkaapa, — lisäsi Ludvig XVI, — että Calonne oli menopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.
— Vai niin! — sanoi Marie-Antoinette hymyillen.
— Ja minä… minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla säästettynä puoli miljoonaa livreä.
— Mitä, pyyhittekö sen summan? — kysyi kuningatar vaaleten.
— Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä, madame!
— Sire, sire!
— Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin ansainnut illallista?
— Sire, kuulkaa vielä!
Mutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan ja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.
— Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, — sanoi kuningatar vihdoin Artoisin kreiville, — tässä piilee jokin ilkeys.
Samassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:
'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta palannut kipeänä ja huolestuneena.'
— Lukekaa, — sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.
— Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, — lausui prinssi. — Tässä on semmoinen temppu…
— Joka sopii aviomiehelle, — mutisi kuningatar. — Hyvästi, lanko!
— Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun aioin huomenna pyytää samaa.
— Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, — sanoi kuningatar rouva de Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, — heti, olkoon hän missä tahansa.
15.
Marie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.
Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de laMotten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.
Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän luultavasti tulisi tänne illalla.
— Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, — selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.
Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta. Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta, joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin, ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.
Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä naistenhuoneessa.
Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne kiireesti astui sisään.
— Kah, — sanoi kuningatar, — siinäpä te olettekin. Sitä parempi.Uutinen… kreivitär.
— Hyväkö, madame?
— Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.
— Herra de Calonnelta?
— Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain tila.
— Hyvä Jumala! — mutisi kreivitär.
— Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt merkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt teidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.
— Niin, madame.
— Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut tehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä ensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä, mutta täytyy…
— Voi, madame, — mutisi Jeanne, — nyt ollaan hukassa. Herra kardinaalilla ei enää ole rahaa.
Kuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.
— Ei enää… rahaa… sammalsi hän.
— Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua, jota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.
— Viisisataa tuhatta livreä?
— Niin, madame.
— Mutta…
— Ne olivat hänen viimeiset rahansa… muita varoja ei enää ole!
Kuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.
— Tottahan olen hereillä, — sanoi hän. — Minuako kaikki nämä pettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla enää ole varoja?
— Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten, madame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä olivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.
Kuningatar nojasi päätään käsiinsä.
— Täytyy jotakin päättää, — sanoi hän.
— Mitähän kuningatar aikoo? — ajatteli Jeanne.
— Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi minulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa ilmenee niin vähän arvoa, — mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa mielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin myönnätte!
— Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain tarpeistaan ja maustaan…
— Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin olisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin astunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti, kursailematta.
— Madame!
— Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata turhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.
Sitten hän mutisi huoaten:
— Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!
— Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin käteisillä rahoilla.
— Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on leikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet heitetään syrjään ja unohdetaan.
— Mitä kuningatar tarkoittaa?
— Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas, jonka tänne toi… kardinaali de Rohan… on teidän vietävä takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.
— Annettava heille takaisin?
— Juuri niin.
— Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä käsirahaa.
— Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.
— Madame! — huudahti nyt kreivitär, — voiko niin menettää neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat jo käyttäneet.
— Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja, pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois. Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan. Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää. Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.
Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka kohteliaasti torjui sitä luotaan.
— Madame, — sanoi Jeanne, — eikö sopisi hankkia lykkäystä?
— Pyytääkö… ei!
— Sanoin: hankkia, madame.
— Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!
— Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen. Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit hallussanne.
— Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär, ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.
Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.
— Nyt on kiire, — jatkoi kuningatar. — Mitä vähemmän jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.
— Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.
Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi, kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.
Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle. Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille, että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken huomionsa.
Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo, äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?
— Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, — ajatteli hän itsekseen. —
— Neljätoista sataa tuhatta livreä! — jatkoi hän mietteitään.
— Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.
Sitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:
— Saatte mennä, Rose.
Rose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.
— Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni ja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti edustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä lippaassa säteilee!
Hän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään, otti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille, piilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:
— Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä kaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan maksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.
— Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois, kerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman loistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa vain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen summa ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain saattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät voi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.
— Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!…
Kuinka se on painava ja samalla kevyt!
— Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi arvopapereita… mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet. Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat, Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä muiden kanssa.
— Mutta mitä ajattelenkaan! — sanoi hän äkkiä. — Täytyyhän kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.
Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka hehkuivat ja säteilivät.
— Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa Marie-Antoinetten povella… Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee, mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava? Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään pulaan.
— Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada joltakulta apua. Kardinaalilta?… Ei ollenkaan. Jos kardinaali rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi… jos hän lahjoittaisi timantit minulle…
Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi, varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut, että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.
— Hankkikaa ajuri, — sanoi hän, — tai vetokääsit, ellei hevosia enää saa.
Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten portille.
16.
Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.
Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:
Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:
'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.
Böhmer & Bossange.'
Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.
Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen näköisenä.
— Kuulkaapa, — sanoi kardinaali, — kun tänään on maksupäivä, niin kysyn: onko kuningatar maksanut?
— Ei, monseigneur, — vastasi Böhmer. — Hänen majesteettinsa ei ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.
— Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.
— Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä tahto, — jatkoi Böhmer. — Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.
— Sitä parempi, — sanoi kardinaali iloisena. — Antanut vakuuden, niinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä… mutta millä tavoin?
— Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, — vastasi Böhmer, — kerrassaan kuninkaallisesti.
— Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?
— Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja juuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.
— Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että hänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset lähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen majesteettinsa arvoa.
— Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole meitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu, että kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua, kirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.
— Milloin?
— Eilen, monseigneur.
— Mitä hän vastasi?
— Eikö monseigneur sitä tiedä? — kysyi jalokivikauppias pikkuisen, vaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.
— En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata kreivitärtä, — vastasi prinssi ylhäisesti.
— Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä sanalla: Odottakaa!
— Kirjallisestiko?
— Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea toimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan kuningattarelle maksuajasta.
— Sana "odottakaa" oli aivan luonnollinen, — sanoi kardinaali.
— Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin salaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.
— Kirjeen… Teillekö se oli osoitettu?
— Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.
— Katsotaanpa sitä! — innostui kardinaali.
— Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni, vannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.
— Miksi ei?
— Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen majesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.
— Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni… saatte kirjeitä kuningattarelta.
— Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, — sanoi Böhmer hihittäen, — voi saada…
— Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä asioita, — keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. — Teillä on siis täysi vakuus?
— Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.
— Kuningatar tunnustaa velan?
— Selvästi ja asianmukaisesti.
— Ja sitoutuu maksamaan…
— Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta kuukautta.
— Entä korot?
— Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta."Annetaan tämän asian", lisää kuningatar herttaisesti,"pysyä meidän kesken", — meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se kehoitus merkitsee —"eikä teidän tarvitse sitä katua". Ja sitten hänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur ymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani kunnia-asia.
— Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, — sanoi kardinaali ihastuneena. — Pian tulee ehkä uusi kauppa.
— Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa luottamuksellaan.
— Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on tässä kätensä pelissä.
— Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä olemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään, jahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.
— Vait, vait! — sanoi kardinaali. — Ette ole minua oikein ymmärtänyt.
Ja hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle kunnioitustaan.
Nyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden perille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään vastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan häväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista oli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista epäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa; tällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden poimittaviksi.
Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa; että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se, joka pyytää luottoa.
Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin alttiutensa tunnustamisesta.
Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti myymään muita timantteja yksitellen.
Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa, toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.
Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi. Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi. Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus hänelle rakkauden varjossa virittäisi.
Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa. Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli ennakolta katselijat puolellaan.
Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti. Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus — se, että piti estää kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän, Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.
— He eivät saa toisiaan enää nähdä, — ajatteli hän. — Ei koskaan! Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, — mietti vehkeilijä, — vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.
— Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?
Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.
— Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa, nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!
— Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden paljastamista.
Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä tuholla.
— Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?
— Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna. Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja turvassa!
— Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa, vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä, vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen, molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.
Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.
— Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä, — ajatteli kreivitär.
Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä, jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille epätoivo.
— Pysyn Pariisissa, — päätti kreivitär, — pidän puoliani olemalla aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa, joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka voin milloin hyvänsä herättää.
Mutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta Marie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi on rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa kuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille lisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä tavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi erillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.
Mikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää kuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos kardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin tuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset pitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.
Niin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti purkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa kyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä kuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita kardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien suurena tilipäivänä.
Mutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain kardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin pidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen puhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy siis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan: kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka haavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.
Täytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee ja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien pääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta. Täytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun aika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö, taikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan teidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää maineenne.
— Sitä kannattaa ajatella, — tuumi kavala kreivitär, — ja niin minä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.
Rouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin akkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen suunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.
17.
Vanki.
Sillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden kadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.
Kuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin vainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt neitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän pääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis hiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa, jossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti Nicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.
Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.
Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja, koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön, juuri koskaan saanut sijaa.
Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään, oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä: hyve luo onnen — juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.
Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja, kun ne on kerran nähty — tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän — ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä koskee.
Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai himosta, jos säärikin tuli näkyviin.
Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä, jonka on ikävä.
Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu. Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään impeytensä kadottamista.
Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.
Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki, jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui rasittavalta.
Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:
— Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen ja nyökäytti päätään.
— Vai on ikävä, — sanoi hän sulkien oven. — Voi voi, rakas lapsi, se on perin surkea asia.
— Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.
— Todellako?
— Minussa herää niin pahoja ajatuksia.
— So so, — sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, — ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko. Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.
— Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, — sanoi Oliva. — Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.
— Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä, — vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.
— Teidän on kyllä hyvä puhua, — sanoi Oliva, — Te tulette ja menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen, ellei se estä minua kuolemasta.
— Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! — nauroi kreivi.
— Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte, että minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.
— Herra Beausirea?
— Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä teiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan unohtaisin rakkaan Beausireni?
— Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja, ja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.
— Niinkö? — ihastui Oliva.
— Herra Beausire on, — jatkoi Cagliostro, — pulska poika.
— Tietysti, — myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.
— Nuori ja sievä.
— Eikös olekin?
— Hänellä on vilkas mielikuvitus.
— Ihan tulinen… Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä rakastaa, sitä myöskin kurittaa.
— Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja yhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea, mitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan — minussa on semmoinen mielihalu — niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra Beausiren yhteyteen.
— Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, — sanoi Oliva väkinäisesti hymyillen.
— Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen, koettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on kuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä nyt kauvan, vai mitä?
— Aivan oikein, — vastasi Oliva samalla sävyllä, — enintään neljännestunnin.
— Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herraBeausirea.
— Älkää tehkö minusta pilaa.
— En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.
— Juuri niin, — huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä syytettiin vastarinnasta. — Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?
— Se johtui rakkaudestanne, — vastasi Cagliostro rauhallisesti.
— Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, — huomautti Oliva.
— Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.
— Ei ollenkaan, — väitti kiemaileva Oliva, — ei asia niin ole. Se merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?
Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.
— Sen kyllä myönnän, — vastasi Cagliostro. — Teillä on niin tarkka vaisto, ettei siltä voi mitään salata.
Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.
— Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, — sanoi Oliva närkästyen kreivin tyyneydestä. — Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?
Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:
— Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.
— Ette te niin sanonut, — mutisi Oliva harmissaan, — mutta jos tahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä mukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän…
— Syynä oli se, — keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään Olivan ivallisesta sävystä, — että herra Beausire, jolla on vähän liiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin kanssa.
— Hänkin! — huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti totuus ilmeisenä.
— Niin, hänkin, — toisti Cagliostro maltillisesti.
— Mitä hän on tehnyt? — sammalsi nuori nainen.
— Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on hassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra de Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.
— Onko hän varastanut? — kauhistui Oliva.
— Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisestiBeausire parka ihailee kalleuksia.
— Monsieur… onko hänet vangittu?
— Ei, mutta hänet on annettu ilmi.
— Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?
— Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä vaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän, pikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin haeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja hyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti kiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen apajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren kautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.
— Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy myös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta. Koettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin tukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin tapaa varomaton.
— Millä tapaa te olisitte varomaton?
— Näyttäisin itseni… pyrkisin raittiiseen ilmaan.
— Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja lopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä rakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne tekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohitse.
— Kas niin, — sanoi Oliva, — nyt te olette minuun suuttunut ja aiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.
— Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? — lausui kreivi jääkylmän vakavasti.
— Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen ja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin, jos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää minua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!
Ja yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nytCagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.
— Lapsi rukka, — sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen suudelman, — kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa ajatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla oli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki. Minulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää. Minä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne, ollaan siis kuitit.
— Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!
Ja Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä katseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:
— Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle rakkautenne…
— Entä sitten? — kysyi Oliva punastuen.
— Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin, sillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita, puhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua itsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan syytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin hellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä kannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan huomioon hienotuntoisuutenne.
Oliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä,Cagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.
— Pidetään siis päätettynä, — jatkoi kreivi, — että minä yhä olen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani, varojani ja luottoani ja…
— Ja minä sanon, — keskeytti Oliva, — että maailmassa on miehiä, jotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.
Hän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne vaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen ollut Balsamo.
— Joka nainen on hyvä, — ajatteli Cagliostro, — jos vain koskettaa sydämeen.
Sitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:
— Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on kolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä bulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja Bellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta ne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä, rehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa epäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta älkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää itseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät toisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.
Oliva taputti käsiään ihastuneena.
— Tahdotteko, että opastan teidät sinne? — kysyi Cagliostro.
— Jo tänä iltana?
— Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?
Oliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai pikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi toivo.
— Mennään, — sanoi hän.
Kreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita myöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen huoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli kalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.
— Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, — sanoi hän.
— Ei teitä, — vastasi kreivi, — vaan minua, joka pidän tämän huoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.
Olivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus, joka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja huulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:
— Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne kamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.
Ja samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea hymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina odotti sirossa komerossa.
— En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, — mutisi hän seuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.
18.
Tähystyspaikka.
Oliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli poistunut.
Hän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka johtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet uinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne itseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian tyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.
Oliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt, jota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi kovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin melu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu linnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.
Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut suloaan vailla… Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin, Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.
Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon, jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin, kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään enää joutilaana.
Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen, vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät olleet viatonta mainettaan pilanneet.
Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle. Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa. Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla puolellaan.
Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista, saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen jälkeen!
Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun Pariisiin.
Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.