Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin puhuvan olennon seuranpito.
Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen. Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle, mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään: hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.
Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.
Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.
Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään, tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.
Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan, ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta, johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna, yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna, niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.
Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen epäjumalan kaikki toimet.
Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli, kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten, ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa, joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.
Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely, että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein olemattomuuteen.
Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana. Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.
Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme petkutti omaa itseäänkin.
Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan. Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu — kaikki tämä oli omansa myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo hakivat toisiaan.
Kohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää voinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen oli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on tavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis on muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta paratiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja huvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä enkeleitä.
Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella, ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.
Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.
Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit, mutta ei niistä välittänyt — turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä — se oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen voi olla porvarillista kohtaan.
Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla, raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.
Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä; että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään kääntänyt.
Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.
Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen, näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen, jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:
— Kuningatar!
Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:
— Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!
Samalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti. Hänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset tarkastivat toisiaan.
— He ovat toisensa nähneet, — ajatteli hän.
Oliva poistui parvekkeelta kiireesti.
19.
Naapurukset.
Siitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei Oliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt kylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä vastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.
Käydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa äärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.
— Varsinkin karttakaa naapureita, — oli hän sanonut.
Nämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle oli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa merkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen — sehän oli samaa kuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli niin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia, luopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit ystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että Jeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän vastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa eikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli poissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin täytyi hänet nähdä.
Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.
Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.
— Kuinka niin? — kysyi Oliva punastuen.
— Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, — selitti Cagliostro. — Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa — siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät — kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.
Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.
— Ettekö pelkää? — kysyi Cagliostro.
— Kukaan ei ole minua nähnyt, — väitti Oliva.
— Vieras ei siis liene teitä hakenut.
— En minäkään luule.
— Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.
— Herra kreivi, — sanoi Oliva, — miksi minun pitäisi pelätä? Jos minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin, on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai mitä?
— Ei ainakaan helposti, — vastasi Cagliostro, — sillä jollei kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on aina taskussani…
Samalla hän näytti pikku portin avainta.
— Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, — jatkoi hän, — en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää mielenne mukaan.
Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.
Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt; sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä, pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto, seuraavat sanat Olivalle:
— Eilen koetin teitä tavata, madame.
— Hiljaa! — vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea huulilleen.
Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena Olivan hymystä.
— Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? — kysyi hän.
— Ei, valitettavasti, — vastasi Oliva kädenliikkeellä.
— Ei, ei, — huusi Oliva säikähtäen.
Jeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta Oliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin vastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.
Oliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen viime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne palasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys poltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan, näki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne Olivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui akkunaluukun taakse.
Jeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka kovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi kadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti harmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi sitten muutamaksi minuutiksi.
Oliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri nuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei Oliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä itseään nähtäisi.
Mutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa lennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka ympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:
'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina? Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne? Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan uhriparkaa kohtaan?
Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.
Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne. Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään näkemättä vetää luoksenne.
Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.
Ystävänne.
J.K. — Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'
Jeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut käsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti seuraavan vastauksen:
'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.
Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista ei voi kirjoittaa.
Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.
Ystävänne
Oliva Legay.'
Oliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä aikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin. Jeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä kirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi. Sitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä hän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:
'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida, koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen, mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus, jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi kerran tapaamme toisemme.'
Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen, mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.
Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä kepposensa.
Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:
'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään helläksi ystäväksenne.'
Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaanGilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.
Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin, ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.
Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.
Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä vannottu ystävyys.
Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa. Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen huviajelu, suostui Oliva joka kerta.
— Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? — kyseli Jeanne levotonna.
— Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, — vastasiOliva.
Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi, tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.
20.
Kohtaus.
Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri, että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä, koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.
Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin. Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.
Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä. Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan, lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä puiston takaa pienen rakennuksen.
Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle, hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan. Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle. Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat, joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.
Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.
Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden, unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti; sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.
Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.
Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa, joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren valkoisten akkunaverhojen takana.
Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla koristettua hattuaan.
Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta, joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.
Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.
Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä riistan kuljettamiseksi.
Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.
Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli kädessä kaunis ruusu.
Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa, jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa. Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä! Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.
Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi, kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen päänsä.
Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies, kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.
Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden, horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka seisoi suorana puun juurella.
Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat syvään kumartavan.
Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.
Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.
Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä, jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä. Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama vaaniva tapa ja epävarma käynti.
Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti polvistuvan — varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan ja taivaan kaiut.
Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten kunnioittavasti ja — pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen, joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui puoliääneen:
— Odottakaa.
Kavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny näki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä piilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti ruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä hyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan, rautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen mieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.
Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua, varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?
Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:
— Tulkaa, monseigneur!
Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne, mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.
21.
Kuningattaren käsi.
Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta, kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta. Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja. Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.
Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään, häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.
Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt, jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?
Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään, kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi jotakin uutta havaita.
Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä — hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin — tässä tammen ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.
Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys. Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki, edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.
Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.
Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, — tuumi hän, — ja salpa narahtaa. Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten; ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.
— Salaisuus on vaarassa, — ajatteli Charny, — jos siihen sekaantuu hulluus. — Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä varomattomuutta.
Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina samoin kuin viime yönä.
— Kylläpä hän on rakastunut! — mutisi Charny.
Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.
Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla oli arvonimenä monseigneur.
— Mikä piilopaikka se on? — kysyi itseltään Charny. Sillä taholla, minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?
Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.
Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.
Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta. Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.
Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan; kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.
Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan — siltä ainakin näytti — niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, — huudahti vieras ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:
— Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!
Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen. Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa sulkeutuvan portin narahdukset.
Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.
Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla, toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen, eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat, niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.
Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.
— Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, — tuumi Olivier. — Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä, kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti niellä — ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.
— Kas niin, — jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa, — pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä lopussa.
Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra. Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella, kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?
Kuningattaren akkuna oli valaistu.
— Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa puistossa!… Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, — puhisi Charny katkeran ivallisesti. — Hän on kuitenkin niin hyvä, tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.
Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen asuntoansa kohti.
— He sanoivat: huomiseksi, — lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli. — Niinpä niin, huomiseksi… olkoon se sanottu meille kaikille, sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!
22.
Nainen ja kuningatar.
Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin. Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä, jotka tottelivat talismania määrähetkinä.
Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän ei tavannut ketään.
Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.
Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta, jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin. Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein peittyi rehevään lehdistöön.
Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan kosteus ja oma tuska.
Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa, alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.
Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja, seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä olivat Charny paran ainoat todisteet.
Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun, jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.
Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla. Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan niin kauniin.
Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta, hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden. Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:
— Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.
— Olen sieltä palannut, madame, — vastasi Charny suppeasti, melkein epäkohteliaasti.
Marie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan — hän, joka pani merkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja miltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.
— Hyvää päivää, kreivitär, — sanoi hän ystävällisesti rouva de laMottelle.
Ja hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi puhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana Jeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä Charny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny astui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar tervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden henkilön merkillistä käytöstä.
— Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! — ajatteli kuningatar ja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:
— Kuinka nyt voitte, herra de Charny?
— Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin teidän majesteettinne.
Ja hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli äsken hämmästyttänyt.
— Tässä piilee jotakin, — mutisi tarkkaava Jeanne.
— Missä nyt asutte? — jatkoi kuningatar.
— Versaillesissa, madame — vastasi Olivier.
— Oletteko jo kauankin asunut täällä?
— Kolme yötä. — Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä, liikkeellä ja äänellään.
Kuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.
— Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? — kysyi kuningatarCharnylta niin lempeästi kuin enkeli.
— Kyllä, madame, — kuului vastaus, — minulla olisi liiankin paljon sanomista teidän majesteetillenne.
— Seuratkaa minua! — käski kuningatar.
— Pitäkäämme silmällä, — ajatteli Jeanne.
Kuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat häntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta se seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista haluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden joukkoon pujahti myös Jeanne.
Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja kaikki palvelijansa.
Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt, että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen tulistamana, rutisti Charny hattuaan.
— Puhukaa, puhukaa! — sanoi kuningatar. — Näytätte kovin levottomalta, monsieur.
— Kuinka aloittaisin? — lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. —Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?
— Mitä kummaa? — huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin leimuavin katsein.
— Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, — jatkoiCharny.
Kuningatar nousi seisaalle.
— Monsieur, — sanoi hän kylmästi, — näin varhain päivällä en luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa, joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.
Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.
— Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies, vaikka samalla alamainen.
— Monsieur!
— Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia. Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?
— Herra de Charny, — kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta miestä kohti, — jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät ulos.
— Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! — huudahti Charny raivosta hulluna. — Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.
Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui vielä lähemmäksi.
— Herra de Charny, — sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, — teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin — — tahdotteko, että kutsun jonkun?
— Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, — hoki Charny tuimasti, — yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun, kun hän suuteli kättänne — nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan menitte Apollo-kylpylään.
Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden, että oli hereillä.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen kannattaisi. Istukaa, sanon teille.
Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:
— Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä, mitä äsken sanoitte.
— Voi, tahdotteko minut tappaa? — mutisi miesparka.
— Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte maatilaltanne?
— Kaksi viikkoa.
— Missä asutte?
— Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.
— Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston laidassa.
Charny nyökkäsi myöntäen.
— Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.
— Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.
— Missä?
— Puistossa.
— Mihin aikaan — milloin?
— Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.
— Näittekö todella?
— Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.
— Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?
— Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää. Päältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun on tekeillä semmoinen rikos.
— Hyvä on — sanoi kuningatar tyyneesti. — Ette siis ole seuralaistani tuntenut, vaan minut…
— Niin, madame, teidät näin… Enkö minä teitä nytkin näe?
Kuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.
— Entä se mies, jolle annoin ruusun… näittehän minun antavan hänelle ruusun?
— Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.
— Tunnetteko hänet kuitenkin?
— Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.
Kuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.
— Jatkakaa, — sanoi hän. — Tiistaina annoin hänelle ruusun… entä keskiviikkona?
— Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.
— Oo; — mutisi hän väännellen käsiään. — Ja torstaina, eilen?
— Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssaApollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.
Kuningatar nousi kiivaasti.
— Ja… te… näitte… minut? — sanoi hän pysähtyen joka sanaan.
Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.
— Kuinka… mutisi kuningatar vihastuneena, — hän vielä vannoo!
Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.
— Minutko te näitte? — kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.
— Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä, mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen, sinisen ja ruosteen värinen. Eilen… niin, eilen käytitte sitä ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.
Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä hänen oudon kiihtymyksensä.
— Entä jos minäkin vannoisin — sanoi hän, — jos vannoisin poikani kautta, Jumalan nimessä… Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei, hän ei usko… ei uskoisi.
Charny laski päänsä.
— Mieletön! — jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. — Onko siis niin erinomaisen hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?… Uskotko, kun sanon ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon, etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan, jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole voinut muualla olla? Ei, ei… hän ei minua usko! Ei usko!
— Olen nähnyt! — vastasi Charny kylmästi.
— Voi! — huudahti kuningatar, — nyt käsitän! Eikö jo ennenkin ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin loukkaantuivat?… Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte kaksintaisteluun?
— Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin tapella senvuoksi, että uskon.
Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.
— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — herättäkää minussa jokin ajatus, joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.
Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten harkittuaan:
— Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa, mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen. Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä nähdä, ja jos hänet näemme… sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi molempia käsiään rintaansa vasten.
— Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, — mutisi hän. —Ansaitsen kuoleman — älkää musertako minua hyvyydellänne.
— Todistuksilla teidät muserran, — vastasi kuningatar. — Ei sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan. Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.
Charny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen täytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli valmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa kuningattaren luo.
23.
Nainen ja paholainen.
Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön ilveily kaipaa selityksiä.
Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi, koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli valkopyökkejä.
— Ihan varmaan, — ajatteli Jeanne, — tuo mies on rakastunut ja nähnyt kaikki.
Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:
— Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo kahdeksan aikaan maata.
Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:
— Minä en ota ketään vastaan.
— Kyllin selvää, — ajatteli Jeanne — Vain hullu ei käsittäisi, kuinka nyt on asian laita.
Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollutCharnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta.Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviinjoutunut.
— Juoni on mennyt sekaisin, — tuumi hän. — Pariisiin! Nyt on aika purkaa se, mitä olen toimeen pannut.
Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston, jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni. Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.
Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä, pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti kardinaali:
— Rakas kreivitär!
Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin, joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen. Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne keskeytti hänet sanomalla:
— Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja että teitä siitä kiitän?