— Mistä hyvästä?
— En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista. Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.
— Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, — vastasi kardinaali.
— Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, — sanoi Jeanne.
— Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa… enkä siedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru Jupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.
Jeanne hymyili.
— Tuletteko Versaillesista? — kysyi kardinaali innokkaana.
— Tulen.
— Ja näitte siellä hänet?
— Juuri äsken hänet jätin.
— Sanoiko hän… mitään?
— No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?
— Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.
— Älkää kysykö minulta.
— Voi, kreivitär?
— Ei, kuuletteko, ei!
— Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte pahan uutisen.
— Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.
— Kreivitär, kreivitär! — Ja kardinaali kalpeni.
— Liian suuri autuus, — sanoi hän, — on kuin onnen pyörän korkein kohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on paha tulossa… eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?
— Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, — vastasi Jeanne.
— Mistä on puhe… mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?
— Ettei ole joutunut ilmi, — selitti Jeanne kuivasti.
— Ahaa, — sanoi kardinaali hymyillen. — Kun on oltu varovaisia ja kaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut…
— Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät näkevät lehtien lävitse.
— Onko meidät nähty? — hätkähti kardinaali.
— Minulla on täysi aihe niin arvella.
— Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?
— Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me olimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de Valois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.
— Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin hiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä kävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.
— Kysykää kuninkaalta.
— Tietääkö siis kuningas?
— Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa ja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin luvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää härnätä Jumalaa.
— Mitä ihmettä? — huudahti kardinaali. — Mitä oikeastaan tarkoitatte, kreivitär?
— Ettekö vieläkään ymmärrä?
— Pelkään, että ymmärrän.
— Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.
— Mitä siis vaaditte?
— Ette saa enää mennä Versaillesiin.
Kardinaali vavahti.
— Eikö päivälläkään? — kysyi hän.
— Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi päästi kreivittären käden irti.
— Mahdotonta, — sanoi hän.
— Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, — vastasi Jeanne. —Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?
— Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin kuolen.
— Sen kyllä huomaan, — sanoi kreivitär ivallisesti, — ja päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.
— Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin rohkea!
— Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään, paitsi kun näkyy vaara.
— Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain silloin, kun vaara on likellä.
— Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa…
— Ei mitään, kreivitär, — keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä palaan Versaillesiin.
— Yksinännekö? — kysyi kreivitär.
— Siis jättäisitte minut! — sanoi kardinaali moittivalla äänensävyllä.
— Aluksi minä.
— Mutta hän tulee.
— Se on erehdys… hän ei tule.
— Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? — tiedusti kardinaali väristen.
— Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.
— Hän ei siis enää tahdo minua tavata?
— Ei koskaan… ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.
— Madame, — sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, — teidän puoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin helläksi.
— Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän neuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen ken tahtoo.
— Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!
— Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.
— Jos kerran täytyy kuolla, — sanoi kardinaali synkästi, — niin minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon helvetti, missä tapaan rikostoverini!
— Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! — sanoi kreivitär. — Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette perikatoon naisen!
Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:
— Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä tapaa hylkää minua!
— Puhun teille hänen nimessään.
— Vaatiiko hän siis lykkäystä?
— Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.
— Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä — varmempia paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.
— Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka — teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.
— Hyvä Jumala, onko se mahdollista? — huudahti kardinaali. —Voisiko hän niin menetellä?
— Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.
Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.
— Mitä siis on tehtävä? — kysyi hän.
— Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.
— Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.
Jeanne kohautti hartioitaan.
— Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.
— Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?
— Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.
— Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.
— Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän lupauksen, mitä tahansa hän päättää.
Jeanne nousi myös ja sanoi:
— Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee, mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.
— Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa saisin hänestä puhua?
Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.
— Onhan teillä puisto ja sen kaiut, — sanoi Jeanne. — Saatte niille opettaa Amarylliksenne nimen.
— Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, — sanoi kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.
— No kuulkaa, — vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. — Jos olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon. Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka puhuttelemaan — kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.
— Tämä on hirveätä, — mutisi kardinaali. — Putoan ihan huimaavan korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.
— Koettakaa kuitenkin, — kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.
— Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.
— Mutta tällä kertaa se on rakkautta, — vastasi kardinaali.
— Siis kärsikää tällä kertaa, — sanoi Jeanne. — Se kuuluu asiaan.Nyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?
— Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on liian tuskallinen.
— Vannotteko, että tottelette minua?
— Rohanin kunnian kautta.
— Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä kohtaukset, mutta en kirjeitä.
— Todellako? — huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.
— Voinko kirjoittaa?
— Koettakaa.
— Ja vastaako hän minulle?
— Koetan toimittaa, että vastaa.
Kardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä suojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen nauranut!
24.
Yö.
Samana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja puiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella, ajaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän antoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.
Kuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali oli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä hevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä tammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui maahan.
— Kas tuossa on tehty aika hävitystä, — sanoi hän ja astui lähemmäksi muuria. — Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin avattu portti. Sitähän minä arvelinkin.
— Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin oppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa sitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana näyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut Versaillesiin ilmestyä.
Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut sielunsa ulos ruumiista.
— Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, — mutisi hän silmäillen yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. — Mitä Jumala suo toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!
— Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.
Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.
Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.
Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi akkunasta pitää kaikkea silmällä.
Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.
Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.
— Kuinka minä saatoin, — huudahti hän, — vaikka olin omin silmin nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin typerän toivon vuoksi?
Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.
— Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! — kuiskasi kuningatar hätäisesti. — Mitä te siellä puuhasitte?
— Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? — vastasiCharny polvistuen.
— Silläkö tapaa te minua odotitte?
— Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.
— Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin helppo kulkea puiston halki?
— En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, — sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.
— Älkäämme jääkö tänne, — keskeytti kuningatar. — Täällä on liian valoisaa. Onko teillä miekkanne?
— On, madame.
— Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?
— Tuon portin kautta.
— Mihin aikaan?
— Joka kerta kello kaksitoista.
— Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole kellekään puhunut?
— En kellekään.
— Mennään puiden varjoon odottamaan.
— Ah, teidän majesteettinne!
Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen suuntaan.
— Ymmärrätte kaiketi, — sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten Charnyn ajatukseen, — ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää, tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?
— Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa, mutta ei enää epäluuloja.
— Te olette ainakin rehellinen mies, — sanoi kuningatar vilkkaasti, — sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette, mutta haava paranee.
— Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.
— Ottakaa selko, onko täällä ketään, — sanoi kuningatar. Charny totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän ilmoitti, ettei ketään näkynyt.
— Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?
— Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime öinä näin… Ranskan valhekuningattaren.
— Tässäkö? — huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä oli seissyt.
— Tämän kastanjan juurella, madame.
— Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, — sanoi Marie-Antoinette, — sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan paikkaan takaisin.
Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.
Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä. Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.
— Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, — sanoi hän. —Sellainen kova onni sattuu vain minulle!
Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.
— Tässähän te sanoitte, — mutisi hän, — heidät nähneenne?
— Juuri tässä, madame.
— Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?
— Tässä, teidän majesteettinne.
Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi liikkumatta, synkkänä.
Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:
— Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei sitä salli — minä taivun.
— Madame… mutisi Charny.
— Olen tehnyt, — jatkoi kuningatar, — mitä ei yksikään muu nainen olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään, että kiellätte minulta käsivartenne avun.
Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.
— Madame, — sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, — jollen olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin anteeksi!
— Tekö minua rakastaisitte? — huudahti kuningatar katkerasti nauraen. — Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!
— Voi, madame!
— Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten rakkauteni toiselle miehelle… monsieur, pois valheet, te ette minua rakasta!
— Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.
Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen kiihkoisella liikkeellä.
— Te olette nähnyt… ja kuullut… ja minut te näitte, niinhän sanoitte! — puhui hän tukahtuneella äänellä. — Kuka muu se olisi ollut kuin minä… älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, — minä, joka sillä tapaa kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle — jos sanon teille: herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan vain yhtä olentoa… ja te se olette… voi, Jumalani, riittääkö se saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen liekki?
Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan, rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut hänen huuliaan.
— Sallikaa minun kiittää Jumalaa, — mutisi hän. — Jollen ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.
Marie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä, joiden liekki suli kyyneliin.
— Tahdotteko henkeni? — äännähti Charny epätoivoisena.
Kuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.
— Antakaa minulle käsivartenne, — sanoi hän sitten, — ja viekää minut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja mies sai ruusun…
Hän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään palavasta tulesta.
— Ottakaa tämä! — sanoi hän.
Charny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa vasten.
— Ja tässä, — jatkoi kuningatar, — toinen antoi kätensä suudeltavaksi, eikö niin?
— Molemmat kätensä! — sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun kuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.
— Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, — sanoi kuningatar hymyillen. — Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.
Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi romahtanut hänen päälleen.
— Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, — jatkoi kuningatar hilpeästi. — Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta kuningattaren rakastaja pakeni.
Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.
— Tällä kohtaa hän oli, — sanoi Charny.
— Minulla on mukanani kaikki avaimet, — vastasi kuningatar. —Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.
He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.
— Hyvästi, — sanoi kuningatar. — Menkää nyt takaisin asuntoonne.Huomenna tavataan.
Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.
Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella. Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.
25.
Hyvästijättö.
Seuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja kauneudesta säteillen mennäkseen messuun.
Vartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt oli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:
— Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.
Hän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään lempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan anteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa Jumalan puoleen.
Messua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän ollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.
Hänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin sunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin olivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa näkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja kavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny, jota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja varsinkin säteilevästä ulkomuodosta.
Hovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että paljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan selvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia ollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki Olivierin ystäviksi.
Sillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti vastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle huomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän silmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan miehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä keskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen — se oli Filip de Taverney, joka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.
Siitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti käynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn huostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään mihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti, ilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi tervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui joukon puhki ja sanoi:
— Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs kohteliaisuus, jonka olen velkaa.
Ja siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraanFilipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.
— Herra de Taverney, — sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin kuin äsken, — minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota osoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.
Filip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.
— Saan sen kunnian, monsieur, — jatkoi Charny, — että huomenna tulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua vastaan pahaa mieltä.
— Ei vähääkään, monsieur, — vastasi Filip.
Charny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen, mutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.
— Tuolta tulee kuningatar, — sanoi Filip hitaasti, vastaamatta Charnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja kumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.
Hieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle puolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu vartijaksi.
Kuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan vastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa hän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan, ilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten silmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:
— Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi mitään kieltää.
Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti riemusta — se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:
— Madame!…
Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista — ehkä omantunnon syyttämänä — rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.
— Tekö, herra de Taverney? — sanoi hän tyyntyen. — Onko teillä jokin pyyntö? Puhukaa.
— Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän majesteettinne hyväksi näkee, — vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.
— Nyt heti, monsieur, — sanoi kuningatar vilkaisten salaa Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti hänessä vaistomaista pelkoa. — Seuratkaa minua.
Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä, kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti sunnuntaisin vastaan.
— Astukaa sisään, herra de Taverney, — sanoi hän hilpeällä äänellä, — astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella, tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla, ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.
Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:
— Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että tällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.
— Ahaa, vai on teillä uutinen! — sanoi kuningatar.
— Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.
— Voi taivas, — sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän äänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, — nythän te kuitenkin sanoitte "ikävä kyllä!" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen. Herra de Taverney on sanonut "ikävä kyllä".
— Madame, — jatkoi Filip vakavana, — pari sanaa riittää niin täydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan tarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään jonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen viimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa hiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.
Äkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen tavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan mielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:
— Aiotteko lähteä?
— Aion, teidän majesteettinne.
— Te… myös!
Filip kumarsi.
— Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän majesteettinne, — sanoi hän. — Minusta oli kuningattarelle paljoa vähemmän hyötyä, ja minä lähden.
Kuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli pyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori Louisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus myötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.
— Kummallista! — mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.
Filip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi lähteä.
Kuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:
— Minne aiotte mennä?
— Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, — vastasi Filip.
— Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.
— Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.
— Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?
— Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.
— Ja kuitenkin lähdette sinne!
Filip hymyili ylevän ja vienon kauniina.
— Juuri siksi haluankin häneen liittyä, — vastasi hän.
Kuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti jälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen luonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren miehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:
— Miksi te matkustatte pois?
— Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, — vastasiFilip hiljaa.
— Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, — sanoi kuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.
— Niin, Uuden maailman ympäri, madame, — vastasi Filip, — mutta en koko maailman.
Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen sanonut Andréelle.
— Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja sisarenne olette kauheita ihmisiä — sellaisia ystäviä, joita lopuksi vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto. Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!
— Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.
— Kuulkaa! — huudahti kuningatar vihastuneena. — Te olette kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys; te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia. Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi. Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä. Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.
Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi edullisempi asema.
— Madame, — sanoi hän, — itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää ylentääkseen niitä, joita ihailee.
Marie Antoinette punastui.
— Muuta en tiedä, — sanoi hän, — kuin että rakastin Andréeta ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen olennon… aivan totta puhuen, monsieur… hylkäävän minun kotini.
— Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea nöyryytystä, — vastasi Filip kylmästi. — Häpeäntunto ei ulotu niin korkealle otsalle.
— Mieleni tekee kuitenkin tietää, — jatkoi kuningatar, — mikä on voinut teitä loukata.
— Ei minua ole mikään loukannut, madame, — sanoi Filip vilkkaasti.
— Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä alulla, ja minä osoitin teille huomiota…
— Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.
— Entä jos pyytäisin teitä jäämään… jos käskisin?
— Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.
Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen, joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella innolla.
— Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän olette epäluuloinen, — sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.
— Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.
— Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?… erään aatelismiehen… herra de Charnyn kanssa… Jota kunnioititte kaksintaistelulla, — jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. — Ja kun luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn tulleen takaisin — eikö niin?
Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.
— Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen täällä, — jatkoi hän. — Sanoin "tänään", ja juuri tänään te myös ilmestyitte jäähyväisille.
Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.
— Madame, — sanoi hän, — tosin olen vasta tänään saanut tietää, että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka on lähinnä Apollo-kylpylää.
Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:
— Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.
Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:
— Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!
26.
Kardinaalin mustasukkaisuus.
Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne, jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon perästä.
Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä ennen — jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä sattui häntä itseään kohti.
Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä, kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua, levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.
Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta, ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan kardinaali kysyi kiihkeästi:
— Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?
— No no, monseigneur, — vastasi Jeanne, — malttakaa, sitä pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.
— Eihän voikaan niin julma olla, — sanoi kardinaali, jota lepytti toivo saada uutisia. — No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?
— Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa taiVersaillesissa.
— Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta…
— Mutta mitä?
— Todistukset?
— Voi taivas, — huudahti Jeanne, — mitä tarkoitatte, monseigneur? Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?
— En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn rakkaudenpanttiin.
— Minusta näyttää, — sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin omituisen katseen, — että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai huonomuistiseksi.
— Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa… tiedän, että minun pitäisi tuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni kuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin syrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?
— Puhuitte jostakin näennäisyydestä… vai kuulinko väärin? — vastasi Jeanne yhä ivallisena.
— Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei mikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan…
— Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt ovat joutavia tai suorastaan olemattomia.
— Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.
— Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne asiallisesti.
— Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta älkää kiduttako.
— En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.
— Ette näe, mitä olisi tehtävä? — toisti kardinaali painostaen joka sanaa.
— En näe mitään.
— Sama se, madame, — sanoi kardinaali kiivaasti. — Kenties eivät sentään kaikki ole samaa mieltä.
— Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää ymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän huomautuksen.
— Kiivastumme, niin… Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut kiivastumaan.
— Ettekö ota lukuun, onko se väärin.
— En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei teidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.
— Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?
— Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.
— Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.
— Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee epätoivoon.
Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.
— Selittäkää, mitä ajattelette, — sanoi hän väristen, ei pelosta, vaan ilosta.
Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin kuin olisi osannut toivoakaan.
— Myöntäkää, — jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt intohimoaan, — että kuningatar ei tahdo minua tavata.
— Sitä en väitä, monseigneur.
— Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua — enkä sitä vielä edellytä — pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on pannut merkille uutterat käyntini.
— Voi, monseigneur! — huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä, että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin salaavinaan.
— Kuulkaapa, — jatkoi kardinaali, — kun viimeksi tapasin kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku hiiviskellyt.
— Turha luulo.
— Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.
— Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän juuri teidän tähtenne uhraa?
— Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa, jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.
— Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.
— Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa…
— Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen itseeni.
— Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?
— Sehän on hyvin helppo ottaa selville, — vastasi Jeanne viitaten kirjoituspöytään. — Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.
Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.
— Ja te viette hänelle kirjelippuni? — sanoi hän.
— Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?
— Ja… lupaatte tuoda vastauksen?
— Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on ajateltava?
— Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.
— Arvatenkin, — sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.
Kardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki kymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.
— Jos jatkatte tuolla tapaa, — sanoi Jeanne, — ei tästä tulekaan valmista.
— Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli laitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.
— Vai niin, — vastasi Jeanne; ivallisesti. — Jos kirjoitatte hänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma asianne.
— Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen ja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin, kun salaisuutemme on teille tuttu?
Jeanne hymähti.
— Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.
— Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos ehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.
Hän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa kiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että Jeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:
— Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.
Kardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:
— Kuuluuko se hyvältä?
— Rakastaako hän teitä, — vastasi kavala nainen, — siitä saatte huomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.
— Juuri niin, huomiseen asti.
— Muuta en pyydäkään, monseigneur.
Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja virkistyneenä rupesi miettimään.
Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut.Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.
Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus? Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana, ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi puolentoista miljoonan rahasummaksi.
Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit, ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?
Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen varaan. Kardinaalin sormet syhyivät — hän kyllä laatisi seitsemän, kahdeksan kirjettä lisää.
Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!
Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi. Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.
Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.
Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja, mutta se oli raivattava syrjään.
Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näkiOlivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.
— Nyt on meidän vuoromme, — tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan herttaisesti.
Kreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan tämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne jatkoi mietiskelyjään.
Kun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava — niinhän vehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko rikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen, tai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä käyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva ei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle jokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka jouduttaisi pakoa.
Vaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä vastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka ihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa vain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan akkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut Jeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely auringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset salakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli Jeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli hänestä kuitenkin raha ja Beausire.
Jeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että nyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota oli harjoitettu Versaillesin puistossa.
Illalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla. Molemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle bulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa vierimään kiertotietä Vincennesiin päin.
Olivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja huppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei kukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa vaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla. Mutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi oli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei järjestysvalta tohtisi uhmata.
Aluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen runsaasti vastaili.
— Voi kuinka minun on ollut ikävä! — valitti Oliva. — Hain teitä ja huutelin.
— Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille molemmille tullut paha vaara.
— Kuinka niin? — kysyi Oliva ihmeissään.
— Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.
— Voi, kertokaa pian!
— Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.
— Niin, niin, hirveän ikävä.
— Ja siksi teki mielenne päästä ulos.
— Siinä olitte minulle niin avulias.
— Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten herttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen, jonka näköinen ainakin päältäpäin olette.
— Juuri niin.
— Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.
— Ikävä kyllä, — myönsi Oliva huoaten.
— Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa tavattiin tuo miesparka.
Oliva huokasi taas.
— Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.
— Se oli kai väärin tehty, — kuiskasi Oliva, — sillä me petimme häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin viehättävä kavaljeeri.
— Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi, tarjositte kätenne suudeltavaksi… se kaikki oli vain kepposia… Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin…
Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.
— Kuinka? — sammalsi Oliva. — Mitä muuta?
— Tuli kolmas kohtaus, — selitti Jeanne.
— Niin kyllä, — myönsi Oliva epäröiden. — Senhän tiedätte, kun olitte mukana.
— Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta. Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui. Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte, että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle sanotaan.
— Entä sitten? — kysyi Oliva vavisten.
— Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin tekokuningatar sanoo antaneensa.
— Mitä?
— Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.
— Voi, hyvä Jumala!
— Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä — sanoiJeanne.
— Tietysti… mutisi Oliva.
— Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta minulle mitään?
Oliva värisi kiireestä kantapäähän.
— Mitä järkeä olisi siinä, — jatkoi ystävätär kiduttaen, — että te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.
— Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! — huudahti Oliva.
— No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä. Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa… Voi, rakas lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.
Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.
— Mitä silloin voi tapahtua? — kysyi hän.
— Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun tietääkseni.
— En olekaan.
— Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne sellaisen… kevytmielisyyden…
— Mitä sitten?
— Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi joutua kerrassaan perikatoon.
Oliva kätki kasvot käsiinsä.
— Sittenkin, — jatkoi Jeanne, — voitte asiasta päästä, kun todistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija väittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata muuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.
— Vankeus… maanpako! — kauhistui Oliva.
— Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn varokeinoihin ja koetan paeta.
— Pelkäättekö tekin?
— Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva parka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.
Oliva itki katkerasti.
— Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki!Tämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.
— Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne… koettakaa vain välttää julkista huomiota.
— Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos kertoisin hänelle kaikki?
— Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa teiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi teitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette ollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän alkaa epäillä.
— Voi taivas, te olette oikeassa.
— Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut panevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse anna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?
— Voi, voi!
— Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän käy?
— Silloin olen hukassa.