— Ja jos herra Beausire saisi tietää asian… jatkoi Jeanne hitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.
Oliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.
— Hän tappaisi minut. Ei, ei, — mutisi hän, — ennemmin tappaisin itseni.
Sitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:
— Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.
— Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, — vastasi Jeanne. — Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin kaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.
— Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät käsiinsä.
— Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää hullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette hullu, kun semmoista väitätte… todistakaa. Siihen hän ei pystyisi, ja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.
— Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, — sanoi Oliva.
— Luullakseni se on viisainta, — vastasi Jeanne.
— Täytyykö matkustaa heti?
— Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että onnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan. Kuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.
— Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.
— Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista toisillemme.
— Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?
— Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne asti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte olla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.
— Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!
He palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut puhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut mitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi ystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti toimittanut niin paljon harmia.
— Minä olen nainen, — vastasi rouva de la Motte ivallisesti mukaillen latinalaista runoilijaa, — ja kaikki naisellinen heikkous on minulle tuttua.
27.
Pako.
Mitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut,senhän toimitti.
Seuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin tarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun varrella.
Hän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat suljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.
Jeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että huomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä, ja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen kimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen huomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut, että pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään vastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa vastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että kaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa, sellainen oli kreivittären päätös.
Tämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut, näyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen valekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.
Mahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys merkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti kaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan matkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.
Merkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan jätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli kaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti niin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat salaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä harhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa, jotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.
Kello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli kuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden kadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen ripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui kaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä kaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli puhuttelemaan kreivitärtä.
— Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, — sanoi Jeanne.— Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin,ja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooniAmiensiin.
— Kyllä, rouva kreivitär.
— Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen jo antanut ohjeet.
— Hyvä on, madame.
— Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?
— On kyllä, madame.
— Tätä naista vainoo eräs hullu mies… Kukaties aiotaan hänet matkalla pysäyttää…
— Mitä silloin on tehtävä?
— Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.
— Kyllä, madame.
— Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli puhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen, jonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.
— Hyvä on, madame.
— Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä täällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä heti laivalla Englantiin.
— Luottakaa minuun, madame.
— Se koskee omaa etuanne.
— Meidän etuamme, — sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. —Minä siis odotan.
— Ja minä lähetän naisen kohta tänne.
Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.
Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle merkkinä tulla alas kadulle.
— Se on varova tyttö, — tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan olevan pimeän.
Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.
— Hän tulee varmaankin alas pimeässä, — ajatteli Jeanne, — eikä siinä ole mitään vaaraa.
Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.
— Se hupsu, — tuumi kreivitär harmissaan, — kuinka paljon hän hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.
— Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.
— Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.
Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.
— Se naikkonen on varmaankin sairastunut, — mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, — eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.
Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.
— Entä jos joku olisi hänen luonaan? — ajatteli kreivitär.
— Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…
Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:
— Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.
Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.
Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin, arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut — oli vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.
— Oliva, Oliva! — sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.
— Avatkaa, avatkaa! — joudutti Jeanne.
Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot käsiinsä.
— Oliva! — sanoi mies. — Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti hiljaa kreivinnan päähinettä.
— Kreivitär de la Motte! — huudahti hän sellaisella äänensävyllä, joka mainiosti kuvasti hämmästystä.
— Kreivi de Cagliostro! — mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.
Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja istumaan.
— Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? — kysyi Cagliostro levollisesti.
— Monsieur… sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää katsettaan kreivin silmistä, — minä tulin… hakemaan…
— Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani, joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.
Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.
— Varmaankin, — jatkoi tämä tyyneesti, — jouduitte sen saksalaisen vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja sitten hän kai nukahti jälleen.
— Älkää häntä toruko, monsieur, — sanoi Jeanne jo hieman keveämmin, kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.
— Eikö juuri hän avannut porttia?
— Luullakseni se oli hän… mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä nuhteita?
— Sen voin luvata, — myönsi kreivi hymyillen. — Mutta selittäkää nyt asianne, madame.
Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä tarkoituksesta.
— Minä tulin, — sanoi hän kiireesti, — kysymään teiltä neuvoa, herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.
— Mitä huhuja ne ovat?
— Suokaa minulle aikaa, — vastasi Jeanne. — Asia on hyvin arkaluontoinen…
— Koeta, koeta, — ajatteli Cagliostro. — Mutta satimessa olet!
— Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? — sanoi Jeanne.
— Ahaa, sukkela alku, — tuumi Cagliostro. — Kisko vain niin pitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.
— Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen korkea-arvoisuuteensa, — lausui hän ääneen.
— Ja minä tulin, — jatkoi Jeanne, — kysymään teiltä…
— Mitä? — kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.
— Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis käsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali osoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä verran voin luottaa… Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa sielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.
— Selittäkää vähän tarkemmin, madame, — sanoi kreivi, — jotta pääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.
— Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle… hyvin korkealle… vieläpä väitetään…
Nyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä kaatua selälleen.
— Madame, — sanoi hän, — minä osaan todellakin saada salat ilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata seuraaviin kysymyksiin:
— Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?
Jeannea kauhistutti.
— Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta portinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua, ketä te haette? Ette vastaa! — jatkoi hän kreivittären vavistessa. — Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä avaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin. Tulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin luonani.
Jeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.
— Entä jos niin olisikin, — sanoi hän hiljaa, — mitä rikollista siinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet tänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata…
— Madame, — keskeytti Cagliostro, — noin te puhutte vain senvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.
— Onko hän poissa? — huudahti Jeanne pelästyneenä. — Onko Oliva lähtenyt pois?
— Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen ryöstämistään täältä!
— Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! — huusi Jeanne, jossa jälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!
— En ainoastaan syytä, vaan todistan, — sanoi Cagliostro.
— Todistakaa! — sanoi kreivitär julkeasti.
Cagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.
'Jalo suojelijani, herra kreivi!
— alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.
— 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'
— Beausire! — toisti Jeanne kivettyneenä. — Eihän se mies tiennytOlivan osoitettakaan!
— Kyllä hän tiesi, — sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille toisen paperin. — Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani mukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen pudottanut.
Kreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:
'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on täpärällä.'
Kreivitär rutisti paperia vimmastuneena.
— Ja hän veikin Olivan, — sanoi Cagliostro kylmästi.
— Mutta kuka tämän on kirjoittanut? — kysyi Jeanne.
— Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.
— Kuinka hän pääsi tänne sisään? — ihmetteli Jeanne luoden paatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.
— Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro
— Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.
— Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, — vastasi Cagliostro katsoen häntä suoraan silmiin.
— Teillä on todistuskappaleita, — sanoi Jeanne hitaasti, — eikä minulla ole muuta kuin epäluuloja.
— Niitä on minullakin, — sanoi Cagliostro, — ja varmasti yhtä paljon.
Samalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli päättynyt.
Jeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja autioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä kädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen moneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.
Hän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun lohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.
28.
Kirje ja kuitti.
Seuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli luvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.
Kun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen, odottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin heidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin, puolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat yhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan tarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta livreä vastaan.
Suurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä odotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella oli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja lähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.
Aamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin Böhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli määrä odottaa vaunuissa.
Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä, sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.
Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn, joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen näyttää rumentunutta hahmoaan.
— Siitä saamme olla ihan varmat — puhelivat he tulkiten Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, — että hänen majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi, että silloin ollaan muilta rauhassa.
Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.
Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.
— No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? — kysyi kuningatar heti, kun hän tuli näkyviin. — Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on huono onni, niinkuin muistatte.
Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti ympärilleen ja vastasi:
— Juuri niin, teidän majesteettinne.
— Mitä te haette? — kysyi kuningatar ihmetellen. — Vai onko teillä jokin salaisuus?
Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.
— Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, — jatkoi kuningatar, — verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä kukaan kuuntele.
— Siinä tapauksessa… mutisi Böhmer.
— Niin, mitä?
— Voin sanoa teidän majesteetillenne…
— Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni kohteliaasti hymyillen.
— Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, — sanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.
— Unohdin! Kuinka? — kysyi kuningatar hämmästyen.
— Eilen oli… määräpäivä…
— Mikä määräpäivä?
— Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne… Tiedän kyllä, että tämä on epähienoa… Kenties teidän majesteettinne ei ole varannut… Se olisi tosin perin ikävää, mutta…
— Mitä ihmettä, Böhmer! — huudahti kuningatar. — Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!
— Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se luonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.
— Mitä olisin unohtanut?
— Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, — selitti Böhmer arasti.
— Olette siis myynyt sen kaulanauhan?
— Kuinka?… sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen katseen. — Minusta näyttää, että…
— Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu. Semmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun eivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta käsirahaa takaisin.
— Mi-mitä… änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton matkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.
— Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?
— Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille takaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne kahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä teille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.
— Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan takaisin, niinkö? — huudahti Böhmer hikoillen.
— Juuri niin sanon, — vastasi kuningatar tyynesti. — Mikä teitä vaivaa?
— Mitä? — jatkoi jalokivikauppias. — Kieltääkö teidän majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?
— Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? — sanoi kuningatar ankarasti. — Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina riivaamaan jonkun ihmisen?
— Mutta, — väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, — minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta suusta… että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin… että teidän majesteettinne on senjättänyt takaisin.
Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.
— Onneksi, — sanoi hän, — minulla on hallussani jotakin, millä voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.
Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.
— Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, — sanoi hän ja istuutui voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.
Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten asteettain äärimmäistä kauhua.
— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar. — Tottahan tunnette tuon kuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan takaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne…
— En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, — puhkui Böhmer tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.
Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista silmistään.
— Kiellättekö? — kysyi hän.
— Kiellän jyrkästi… Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne, minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.
— Silloin, monsieur, — sanoi kuningatar hiukan vaaleten, — olen minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?
Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan kuningattarelle.
— En usko, madame, — sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen murtamalla äänellä, — että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.
— Mikä paperilappu tämä on? — huudahti kuningatar. — Minä en ole koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?
— Se on allekirjoitettu, — sammalsi Böhmer heikosti.
Marie-Antoinette de France… Te olette hullu! Olenko minä syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar? Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa? Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa väärentäjillenne.
— Väärentäjilleni… änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä pyörtyä. — Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?
— Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, — sanoi kuningatar ylpeästi.
— Mutta tuo kirje, — väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka yhä oli kuningattaren kädessä.
— Ja tuo kuitti, — vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei ollut hellittänyt.
Jalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan. Hän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen heleä puna.
— Antakaa takaisin kuittini, — sanoi kuningatar. — Minusta se on pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena onMarie-Antoinette de France. Yliprokuraattori ilmoittaa teille, minkä arvoinen se on.
Ja heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen kädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen huoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt mitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.
Muutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi huumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi asian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä pahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan ja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja Böhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin kurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.
Mutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa tukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla ajatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta, että olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren luo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis surkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään upseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen jommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti tottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.
29.
Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.
[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi en viitsi, Rohan olen. — Rohanit olivat Bretagnen prinssejä siltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen ja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p:nä 1916 uskaliaalla yöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle.Suom.]
Kuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun huomasi jalokivikauppiaat:
— Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä parempi.
Böhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli. Sellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi siis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin ilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.
— Hyvät herrat, — sanoi kuningatar, — nyt olen tyyni enkä aio enää kiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut arvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet jonkin pikku kepposen uhriksi… mutta minusta se ei enää ole salaperäinen.
— Oi, madame! — huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. — Teidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme… voi, kuinka vaikeata on sitä sanaa lausua… tarkoitan väärentäjiä.
— Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin teidän lausua, — vastasi kuningatar. — En minä enää teitä epäile.
— Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?
— Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole timanttikoristetta?
— Ei ole enää, — vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.
— Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille vietäväksi… se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt… oletteko tavannut kreivitär de la Motten?
— Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet…
— Jättikö hän teille mitään… minun puolestani?
— Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.
— Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?
— Kirjeen? — toisti Böhmer. — Tämän kirjeen, jonka teidän majesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä iltana.
Ja hän näytti väärennettyä kirjettä.
— Vai niin, — sanoi kuningatar, — hyvä on. Huomaatte siis, ettei se tullut suoraan minulta.
Hän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.
— Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, — sanoi kuningatar tyynesti. — Ettekö ole tavannut ketään, — jatkoi hän yhtä levollisesti, — esimerkiksi kardinaali de Rohania?
— Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä…
— Hyvä, — keskeytti kuningatar. — Ei mennä vielä pitemmälle. Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan, ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte sanoessaan:Odottakaa, tarkoitti… Ei, en arvaa mitään enkä tahdokaan arvata… Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä tiedän kaikki.
Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:
— Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on aina rikos.
Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.
— Tosin tämä kuitti, — sanoi hän, — on väärennetty, ellette ole saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten, että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin viedä timantit takaisin.
— Milloin vain teidän majesteettinne käskee, — sanoi Bossange. —Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.
— Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän yksin voi meitä opastaa.
— Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä vastauksen saamme? — kysyi Böhmer.
— Sen saan tietää ennen kuin te, — vastasi kuningatar. Minä juuri autan teidät pulasta. Menkää nyt.
Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.
Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua, jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisimahdottomiksi käyneisiin suhteisiin. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli muovaellut.
— Kiemaileva, oikullinen, uskoton! — huusi hän epätoivoissaan. —Mutta kyllä minä kostan!
Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.
— Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, — ajatteli hän, — toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.
Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta. Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut, että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan kotoisin Versaillesista.
Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.
— Mitä se merkitsee? — tuumi kardinaali. — Antakaa heidän tulla.
He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.
— Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, — huusi kardinaali, — mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?
Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.
— Käykö täällä samoin kuin siellä? — näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.
— Ei, ei, — vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. — Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.
Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.
— Monseigneur, — äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, — oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.
— Joko ette ole hulluja, — vastasi kardinaali, — ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!
— Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!
— Mitä se minuun kuuluu? — tiuskasi kardinaali. — Enhän minä ole poliisi.
— Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, — nyyhkytti Böhmer.— Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy…
— Vai kaulanauha! — keskeytti prinssi. — Sekö teiltä on varastettu?
— Se juuri, monseigneur.
— Mitä siitä sanoo kuningatar? — kysyi kardinaali ilmaisten hiukan harrastusta.
— Hän lähetti meidät teidän luoksenne.
— Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä minä sille voin, miesparat?
— Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on joutunut.
— Minäkö?
— Varmaankin.
— Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos kuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut kaulanauhan.
— Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.
— No keltä siis, Herran nimessä?
— Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.
— Niinkö hän väittää? — sanoi kardinaali epäröiden. — Mutta onhan teillä hänen sitoumuksensa.
— Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.
— Mitä ihmettä! — huudahti kardinaali. — Teiltä menee pää sekaisin, hyvät herrat.
— Eikö ole niin, kuin sanoin? — kysyi Böhmer Bossangelta, joka myönsi kolmeen kertaan.
— Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen luonaan silloin, kun puhuitte asiasta, — huomautti kardinaali.
— Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.
— No mitä vielä?
— Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme kirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka tunnustamme saaneemme timantit takaisin.
— Teidän kuittianne! Ja se kuitti…
— On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen varmaankin tietää.
— Väärä… kaksi väärennystä… ja sanotte, että minä muka tiedän?
— Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva de la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet kaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.
— Nämähän ovat perin vakavia asioita, — sanoi kardinaali ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. — Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun osuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi ostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin alkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.
— Aivan niin, monseigneur.
— Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin ilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli hänen omakätinen allekirjoituksensa.
— Hänen omakätinen… Väitätte siis, että kuningatar itse oli kirjoittanut?
— Näyttäkää se minulle.
— Tässä se on.
Jalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.
— Kuinka lapsellisia te olette! — huudahti hän. — Tässä onMarie-Antoinette de France… Mutta onhan kuningatar Itävallan keisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus… molemmat väärennettyjä!
— Mutta siiloin, — huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa, — täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.
Tämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.
— Kutsutaan rouva de la Motte tänne, — sanoi hän hämmästyneenä.
Ja samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa kiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä olla kaukana.
Mutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin kuin jänikset pensaisiin, toistivat:
— Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?
— Tässä menevät korvat lukkoon, — sanoi kardinaali harmissaan. — Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen kuningattarelle, muuta en tiedä.
— Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! — hokivat molemmat kauppiaat.
— Hyvät herrat, se ei koske minuun, — toisti kardinaali vimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.
— Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät perikatoon, — huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.
— Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla, että saatte paikalla selkäänne.
— Mutta joku on rikollinen, — sanoi Böhmer surkeasti. — Tottahan joku on syypää näihin kahteen väärennykseen.
— Kenties minä? — kysyi kardinaali kopeasti.
— Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.
— No mitä te minulta tahdotte?
— Herran nimessä, selitystä, monseigneur.
— Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.
— Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?
— Mitä hän siis sanoo?
— Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de laMottella, mutta ei suinkaan hänellä.
— Vai niin, — sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. — Menkää sanomaan kuningattarelle… Ei, älkää sanoko hänelle mitään. Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna… huomenna, kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne, saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä, eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää… silloin, hyvät herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!
Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.
— Siis huomenna, monseigneur? — sammalsi Böhmer.
— Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, — vastasi kardinaali.
30.
Miekkailutaitoa ja valtioviisautta.
Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.
Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.
Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.
— Mainio sää, — sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, — kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.
— Olen kovin pahoillani, sire, — vastasi ministeri, — että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.
— Mitä nyt? — sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. —Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! — Mitä on tapahtunut?
— Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.
— Onko varastettu? — huudahti kuningas. — Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.
— Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?
— Böhmerinkö?
— Juuri Böhmerin, sire.
— Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?
— Samasta.
— Sen hylkääminen tuotti minulle komean"Suffren"laivan, — sanoi kuningas hieroen kämmeniään.
— Se kaulanauha on varastettu, — sanoi parooni välittämättä siitä, kuinka paljon pahaa saisi toimeen.
— Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. — Se koriste oli kallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi varkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä asiasta selon.
— Sire, — keskeytti herra de Bréteuil, — ei tämä ole tavallinen varkaus. Siihen sekaantuu huhuja.
— Huhuja! Mitä tarkoitatte?
— Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta hallussaan.
— Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä tahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni! Kuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.
— Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin sokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi kuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on pitänyt…
— Mutta, herra de Bréteuil, — sanoi kuningas hymyillen, — ei suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on varastanut?
— Sire, — riensi nyt ministeri selittämään, — kuningattaren sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne hylkäsi; sanotaan… eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat moisia katalia huhuja… sanotaan, että jalokivikauppiailla on hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan kaulanauhan olevan hänen hallussaan.
Kuningas kalpeni.
— Vai sanotaan niin, — toisti hän, — mutta mitä kaikkea ei sanota! Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen, ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun hivenelläkään.
Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja. Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.
— Ja sitäpaitsi, — sanoi hän, — mitä te puhuitte varkaudesta? Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.
— Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, — vastasi parooni, — enkä osannut puhua loppuun.
— Suuttumuksellani!… Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta… parooni…
Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.
— Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte, että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka… hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.
— Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne katsonut hyväksi myöntää.
— Se on totta.
— No nytsanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.
— Entä sitten? — kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.
— Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.
— Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? — huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.
— Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.
— Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?
— Ei, sire, ei juutalaiselta.
— Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.
Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.
— Parempi olisi ollut, — vastasi ministeri.
— Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut pyytää rahaa?
— Sire, en oikein uskalla…
— Te hämmästytätte minua, monsieur, — sanoi kuningas nostaen päätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. — Olkaa niin hyvä ja sanokaa heti rahanlainaajan nimi.
— Kardinaali de Rohan, sire.
— Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan velkaantuneinta miestä?
— Sire… vastasi Bréteuil ja laski katseensa.
— Tuo ilme ei minua miellytä, — lisäsi kuningas, — ja nyt teidän täytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.
— Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa päästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani tai kuningattareni mainetta.
Kuningas rypisti kulmakarvojaan.
— Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, — sanoi hän. — Tuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se onkin kotoisin.
— Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee kuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät tahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan valtaistuimella.
— Herra de Rohan, — mutisi kuningas. — Mutta kuinka se voisi olla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle semmoisen huhun…
— Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali de Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen kanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.
— Todellako? — huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden vallassa.
— Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee.Siitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.
— Takaatte siis?
— Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.
— Nämä ovat kauheita asioita, — sanoi hän, — mutta vielä en näe merkkiäkään varkaudesta.
— Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.
— Ahaa, — sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. — Hän kieltää!Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.
— Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?
— Syytättekö siis vain herra de Rohania…
— Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…
— Se on vakava syytös, parooni.
— Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sanavarkauson lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.
— Se on totta, se on totta, — myönsi kuningas hämmentyneenä. — Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.
— Välttämättä, sire.
— Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali deRohan menossa kappeliin?
— Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista, ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.
— Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?
— Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta melua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren kanssa.
— Hyvä on, — vastasi kuningas. — Häneltä saan kuulla totuuden.
— Siitä ei epäilystäkään, sire.
— Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti, lieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.
— Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.
— Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea oven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt aamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.
Kuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä akkunasta.
— Mutta nyt tuella on kardinaali, — sanoi hän. — Katsokaa itse.
Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa. Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti messuamaan.
— Tulipa hän vihdoinkin! — huudahti kuningas ja nousi seisaalle.
— Sitä parempi, — vastasi ministeri. — Selitys ei siedäkään viivytystä.
Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä, mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa. Ovelle naputti eräs upseeri.
— Mitä nyt? — kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneetBréteuilin esityksistä.
— Sire, — sanoi huoneeseen astunut upseeri, — kuningatar pyytää teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.
— Nyt on sattunut jotakin uutta, — sanoi kuningas kalpeana.
— Kenties, — myönsi Bréteuil.
— Minä lähden kohta kuningattaren luo, — huudahti kuningas. —Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.
— Hyvä, ratkaisu lähenee, — mutisi oikeusministeri.
31.
Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.
Juuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli herra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille. Tämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan kuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti määräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin ehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen, ja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen rakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä kuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.
— Voi, madame, mikä onnettomuus! — sanoi hän tukahtuneella äänellä.
— Mikä teitä vaivaa? — huudahti kuningatar vaaleten, kun näki ystävänsä niin hätääntyneenä.
— Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä huhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä hän jo huomenna tietää?
Kuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon yötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli hänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.
— Kertokaa kaikki, minä olen vahva, — vastasi hän painaen toista kättä rintaansa vasten.
— Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään kaulanauhan.
— Olen sen jättänyt takaisin, — sanoi kuningatar.
— Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että luulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä siitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin käännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se henkilö on teidän… rakastajanne.
— Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! — sanoi kuningatar ilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. — Antakaa niiden puhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta varten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja pyhitetty totuus.
Charny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä kaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon naissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen lisäsi kuningattaren levottomuutta.
— Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi koskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?
— Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen kävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten Böhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia timantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja toista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän majesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan epätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan; sanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen uskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.
— Kardinaali de Rohan! — huudahti kuningatar.
— Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren rakastajaksi… jolta kuningatar lainaa rahaa… jonka eräs onneton Charny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä kuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa hänen käsiään… joka sitten…
— Monsieur, — keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, — jos minua selkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole rakkautta, kun olette luonani.
— Voi, vaara on uhkaava, — vastasi nuori mies. — En minä tullut pyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan itselleni jotakin muuta.
— Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.
— Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali vastaa kuningattaren velasta… kun hän sen maksaa, syöksee hän kuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan suruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan kardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei valita.
— Te olette hullu, — sanoi kuningatar vihastuneena.
— En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut, madame. Näin teidät puistossa… Ei se ollut erehdys, sanon nyt. Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus… Kardinaali voi ehkä kerskata…
Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.
— Hullu, hullu, — toisti hän sanomattoman tuskaisesti. — Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä, sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua rikolliseksi… Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan tuleenkin… Tehnyt rikoksen… ja kenen kanssa… minä, joka olen aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny, ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.