Olivier väänteli käsiään tuskassa.
— Kuulkaa minua, — sanoi hän, — jos tahdotte, että teen teille suuren palveluksen.
— Tekö, — huudahti kuningatar, — te, joka olette vihollisiani julmempi… sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette! Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii… en koskaan, monsieur!
Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.
— Saatte nähdä, — sanoi hän, — etten minä ole sitä lajia, joka huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?
— Monsieur!…
— Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt minua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat kuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan vihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa, kohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä sotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen väkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin! Kuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne… Tehän tarvitsette rahaa… sen kaulanauhan maksuun?
— Minäkö?
— Älkää kieltäkö.
— Sanoinhan teille…
— Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.
— Vannon teille…
— Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!…
— Olivier!
— Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun rakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä; olette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on puolitoista miljoonaa, ottakaa ne.
— Mitä se merkitsee?
— Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa velka.
— Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun nimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne minun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele tunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan teitä!
— Ottakaa vastaan.
— En, mutta minä rakastan teitä.
— Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei se ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut musertaa… Otattehan te vastaan kardinaalilta…
— Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar, ja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota kumpaakaan vastaan.
— Mitä siis aiotte?
— Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin ajattelevan?
— Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.
— Nyt olette töykeä, Olivier…
— Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.
— Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?
— Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen puolestaan.
— Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?
— Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen vasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin tai kuningas peläten häväistystä.
— Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä ajattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?
— Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle syyttömyytenne, — vastasi aatelismies jäykästi.
Kuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.
— Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! — huusi käytävästä muuan lakeija.
— Hän! — mutisi Charny.
— No nyt käy ihan mielenne mukaan, — sanoi kuningatar.
— Aiotteko ottaa hänet vastaan?
— Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.
— Mutta minä…
— Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että paremmin kuulisitte.
— Madame!
— Joutukaa, kardinaali tulee.
Hän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni sen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.
Kynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa juhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa puvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös Böhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.
Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.
Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia, joka voi antaa anteeksi.
Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.
— Madame, — sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan, — minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.
— Minäkö? — kummastui kuningatar. — Päinvastoin, herra kardinaali, aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.
Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.
— Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? — kuiskasi hän. — Saanko puhua avoimesti?
— Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko… nyt olemme yksin.
Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.
Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.
— Paljonpa teillä on valmistuksia, — sanoi kuningatar tekeytyen hilpeäksi.
— Mutta jos… mutisi kardinaali.
— Mitä jos? — kysyi kuningatar.
— Ei suinkaan kuningas tule tänne?
— Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, — vastasi MarieAntoinette vilkkaasti.
— Teitä vain pelkään, — sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.
— Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento. Mutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä minä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä rehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu, että teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis, minulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei säikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?
Kardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin hengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.
32.
Selityksiä.
Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten. Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.
— Madame — sanoi kardinaali kumartaen, — te tiedätte varmaankin, mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?
— En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.
— Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata, miksi minulle ei sitä suoraan sanota?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva de la Motte?
— Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.
— Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on, niin luullakseni juuri te.
— Minäkö, madame? Miksi niin?
— Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu. Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.
— Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin teidän majesteettinne.
— Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.
— Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.
— Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.
— Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.
— Nyt taas emme käsitä toisiamme, — sanoi kuningatar. — Te puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!
— Madame, — huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja kuningatarta, — suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.
— Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä. Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin jalokivisepille?
— Takaisin jalokivisepille! — toisti kardinaali hämmästyneen näköisenä.
— Niin, minne olette sen pannut?
— Minäkö? Minähän en tiedä…
— Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla selittää kaikki… mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava ostamaan se koriste… itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte puolestani maksamaan…
— Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, — sanoi kardinaali huoaten.
— No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle, joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa, monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?
Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:
— Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi. Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.
— Mahdotonta, — huudahti kuningatar kummastuneena. — Eikö kaulanauha ole teidän hallussanne?
— Ei, madame.
— Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?
— En, madame.
— Te ette siis pidä häntä kätkössä?
— En, madame.
— Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?
— En enempää kuin teidän majesteettinne.
— Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?
— Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää. Sitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua käsitä.
— Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.
— Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen lähettänyt.
— Teidän kirjeenne! — hämmästyi kuningatar. — Oletteko te minulle kirjoittanut?
— Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli sydämessäni.
Kuningatar nousi.
— Minusta näyttää, — sanoi hän, — että laskemme toisistamme pilaa. Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä teillä on sydämessänne tai sydämellänne… en oikein huomannut, kuinka äsken lausuitte?
— Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni salaisuuden!
— Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?
— Madame!
— Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.
— Vannon, madame, etten ole sanonut mitään… Eikö täällä todella ole ketään kuuntelemassa?
— Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella, todistakaa se.
— Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua… hän, meidän ystävämme… niin että teidän majesteetissanne taas heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.
—Meidänystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin pilvistä pudonnut.
— Madame, pyydän teiltä, — sanoi kardinaali kiivastuneena kuningattaren katkerasta äänensävystä, — että säästäisitte minua. Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.
— Voi, hyvä Jumala! — huudahti kuningatar kalveten. — Mitä tuo mies sanoo?
— Hyvä on, — jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä kiihkeämmin veri alkoi kiehua, — varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!
Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen hihaan.
— Sanokaa paikalla, monsieur, — kovisti hän vapisevalla äänellä, — olenko minä sanonut:en tahdo enää, taikka:minä tahdon? Kelle olen sanonut toista ja kelle toista?
— Minulle kumpaakin.
— Teille?
— Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en unohda, että lausuitte toiset.
— Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.
— Minä?
— Te olette raukka… parjaatte naista.
— Minäkö?
— Te olette kavaltaja… loukkaatte kuningatarta.
— Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.
— Onneton mies!
— Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan hulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.
— Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?
— Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita minulle soitte?
Kuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus viereisestä huoneesta.
— Kuinka minä olisin rohjennut, — jatkoi Rohanin prinssi, — tulla yksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la Mottea minua noutamaan?
— Hyvä Jumala!
— Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista sisään?
— Hyvä Jumala!
— Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun… tämän ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet… polttaneet?
— Voi taivas!
— Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.
— Jo riittää!
— Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö… ihana kuutamo, suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?
— Monsieur, monsieur! — huusi kuningatar peräytyen, — te herjaatte!
— Jumalani! — vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti, — sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!
— Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa yöllä…
— Olen kyllä käynyt, — vastasi kardinaali ylväästi.
— Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. — Rohan ei valehtele. Minä olen siellä käynyt.
— Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua tavannut puistossa…
— Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut juuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.
— Vielä kerran! — huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, — peruutatteko sananne?
— En.
— Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä kataluutta minua vastaan?
— En.
— Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että teidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta, mahdotonta… ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin olla syytön?
— En.
Kuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.
— Saatte siis joutua, — sanoi hän, — tekemisiin kuninkaan oikeuden kanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.
Kardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti, että monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.
— Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, — sanoi hän kuivaten huuliaan, — että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.
Muuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt uhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette astahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt sisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä maltin.
Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä kohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi pistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden joukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.
33.
Vangitseminen.
Heti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen puoleensa tavattoman kiihtyneenä.
— Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia asioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.
Kuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen, kardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää käsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen alamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa väitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas kysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:
— Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi on minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä kuuntelen.
Kardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi pienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli kuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin toiseen vaaraan… sama se, silloin hän esiintyisi uljaana, ritarillisena miehenä.
— Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, — mutisi hän.
— Oletteko sen ostanut, monsieur?
— Sire…
— Oletteko vai ette?
Kardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.
— Oletteko vai ette? — toisti kuningatar. — Puhukaa totta, monsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.
Kardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.
— Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, — sanoi kuningas. — Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko ostanut sen kaulanauhan?
— En! — vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.
— Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, — sanoi kuningas juhlallisesti.
Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.
— Ette siis vastaa mitään? — jatkoi kuningas.
— Mistä minua syytetään, sire?
— Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa sitoumukseen.
— Se paperi on väärennetty! — sanoi kuningatar.
— He sanovat myös, — lisäsi kuningas, — että jos kuningatar ei maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali, olette sitoutunut.
— Minä en kieltäydy maksamasta, sire, — vastasi kardinaali.
— Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.
— Herra kardinaali, — sanoi kuningas, — tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.
— Ja toinenkin väärennys, — huudahti kuningatar, — nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?
— Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, — vastasi kardinaali yhä järkkymättä. — Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.
Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.
— Olkaa varuillanne, — sanoi hän kardinaalille. — Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.
Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:
— Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!
— Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.
— Kuka sitä uskoo? — kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.
— Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi uskoa, että…
Ja vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä piirteitä.
— Sire, — kiirehti kardinaali sanomaan, — minä en tiedä mitään siitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en voi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se nyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka pakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen pään päälle.
Kuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas sanoi hänelle:
— Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran, onko kaulanauha teillä?
— Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, — vastasi kuningatar.
Täynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin ja sanoi:
— Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi jollette pidä parempana vedota armooni.
— Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, — vastasi kardinaali.— Minusta on inhimillinen oikeus parempi.
— Ettekö siis mitään tunnusta?
— Ei ole mitään tunnustettavaa.
— Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! — huudahti kuningatar.
Kardinaali pysyi ääneti.
— Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, — jatkoi kuningatar. — Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.
Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.
— Mitä tarkoitatte? — kysyi kuningas hätääntyen.
— Madame! — mutisi kardinaali kauhistuneena.
— Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni julki vaikka torilla.
— Viattomuutenne! — sanoi kuningas. — Kuka olisi kyllin röyhkeä tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?
— Pyydän teiltä, madame… sanoi kardinaali.
— Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire, vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.
— Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, — sanoi kardinaali.
— Mitä kummaa? — kysyi kuningas ylpeästi. — Kuka uskaltaa niin puhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?
— Juuri niin, sire, — vastasi Marie-Antoinette. — Kardinaali de Rohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen oikeutettu.
— Tekö, monsieur? — mutisi kuningas julmistuen.
— Hän juuri, — vahvisti kuningas halveksivasti.
— Onko herra kardinaalilla todistuksia? — kysyi kuningas ja astui askeleen häntä lähemmäksi.
— Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, — sanoi kuningatar.
— Näyttäkääpä, monsieur! — vaati kuningas.
— Kirjeet esille! — huusi kuningatar.
Kardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja näkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon julkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.
— Eikä siinä ole kaikki, — jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän yltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, — vaan kardinaalilla on muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia…
— Madame, säästäkää! — pyysi kuningas.
— Häveliäisyyden vuoksi! — sanoi kardinaali.
— No kuulkaa, monsieur, — jatkoi kuningatar, — jollette ole kaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää todistuksenne, jos niitä on!
Kardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:
— Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.
— Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, — riehui kuningatar, — älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri, rikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!
— Kuka se on? — kovisti kuningas.
— Rouva de la Motte, sire, — vastasi kuningatar.
— Ahaa! — sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa Jeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. — Haetaan se nainen tänne kuulusteluun.
— Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, — selitti kuningatar. —Kysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut.Hänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.
— Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen hävitä, — vastasi kardinaali, — ja siksi on mahdotonta häntä löytää.
— Mutta jos te, monsieur, olette syytön, — sanoi kuningatar raivoissaan, — auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.
Kardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä ja pani käsivartensa ristiin.
— Monsieur! — sanoi kuningas loukkaantuneena, — teidät viedäänBastiljiin!
Kardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:
— Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden? Suvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton häväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se lopuksi osuisi.
— Se on minun tahtoni, — sanoi kuningas kiihtyneenä.
— Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman rangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.
— Niin tapahtuu kuitenkin, — vastasi kuningas ja aukaisi oven hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.
Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti käytävän perälle asti:
— Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!
Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä. Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken kuulemaansa käskyyn.
— Niin, monsieur, — sanoi hänelle kardinaali, — minut todellakin on vangittava.
— Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, — sanoi kuningas keskellä kuolonhiljaisuutta, — kunnes messun aikana teen päätökseni.
Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka piti hattua kädessään.
— Madame, — sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea hillitä itseään, — tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus, siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.
— Kiitän teitä, — vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan käsiä, — te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.
— Kiitätte minua?
— Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä kuningattarena, siitä saatte olla varma.
— Hyvä on, — vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, — saamme siis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te ja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille toivoakseni rauha.
Hän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä välin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen puoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä palvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä katsetta.
— Monsieur, — sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, — jos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa lähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?
— Jollei vain kukaan sitä huomaa, — vastasi nuori upseeri. Kardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi ja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi messukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi, kardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti lattialle.
— Seuraan teitä, monsieur, — sanoi hän upseerille. Molemmat katosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää saaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään ja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas kardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo matkalla.
— Kuningatar tuhoo minut, — mutta minä pelastan hänet. Sinun tähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka käsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi… Anna myös minulle anteeksi!
34.
Asiakirjat.
Heti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja allekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä Bastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de Bréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän tahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli ei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää puoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä kaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas huomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin luotaan sanoi hänelle:
— Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?
— No niin, sire…
— Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?
— Tosin kyllä, sire, mutta…
— Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, — sanoi kuningas närkästyneenä.
— Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.
— Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että kardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen mahtavaakin?
— Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä sitä tahtonut sanoa.
— Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos olisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä kuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa sana häneltä riitti…
— Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän, sire, että hänen majesteetillaan… kälylläni ei ole uskollisempaa ystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon sanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!
— Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?
— Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani… Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.
— No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.
— Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee kaulanauhajuttuun.
— Hitto vie, — jatkoi kuningas, — sen pitäisi olla päivänselvää. Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista, joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon, että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen luokseen… se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä salaperäisessä jutussa?
— Sire…
— Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.
— Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.
— Mitä? — kysyi kuningas ihmeissään. — Onko olemassa jokin muu asia?
— Tottahan kuningatar on teille puhunut…
— Minulleko… mitä?
— Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei kuningatar olisi sanonut…
— Mitä sanonut?
— Sire…
— Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä kirjeitä, joita hän on muka saanut?
— En, sire, en.
— No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?
— En niitäkään, sire.
— Sen vain tiedän, — jatkoi kuningas, — että minussa on kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai antaa toisten maksaa… tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys, on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen, tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.
— Hyvä on, — vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, — nyt te taas epäilette ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta, peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen, joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen kuningattaren viattomuuden?
— Asian laita on niin, — vastasi kuningas kiusaantuneena, — että teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.
— Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän sitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero on minut pilannut.
— Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa huonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!
— Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.
— Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! — huudahti kuningas Provencen kreivin metkusta eksyneenä. — No, asianajaja, ryhtykää asiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?
— Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä, mitä kuningatar on teille sanonut.
— Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.
— Hyvä.
— Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä viittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää valhetta.
— Hyvä on, sire.
— Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille aihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava, josta ei välitä.
— Vai niin, vai sanoi hän niin!
— Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä… kardinaali olikin vaiti.
— Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä valehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen uskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut erinäisiä suosionosoituksia.
— Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? — sanoi kuningas masentuneena.
— Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei kuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan…
— Kuinka? — huudahti kuningas. — Onko kerrottu, että herra deRohan on kävellyt kuningattaren kanssa?
— On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin luopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte ymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään — eihän häijyys väsy, — mitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin puistossa.
— Öisin, Versaillesin puistossa… kuningatar!
— Ja kenen kanssa, — jatkoi Provencen kreivi kylmästi.
— Kenen kanssa?… mutisi kuningas.
— Niin juuri… Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?
— Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.
— Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.
— Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa…
— Eijoidenkuidenseurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.
Nyt kuningas vihastui kerrassaan.
— Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että niin kerrotaan.
— Se on perin helppoa, — vastasi prinssi. — Todistajia on neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt kuningattaren kahtena päivänä… oikeammin kahtena yönä perätysten tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus… allekirjoitettu. Lukekaa itse.
Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.
— Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten näette, selostus on hyvin täsmällinen.
Kuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä hervottomina.
— Kolmas todistaja, — jatkoi Provencen kreivi tyynesti, — on itäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä hetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta portista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä; lukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa, kuka se kavaljeeri oli, jonkakuningatar jätti— niin tähän on kirjoitettu — mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä asiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan, nimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi epäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa ystävä.
— Kuningattaren ystävä! — huudahti kuningas vimmastuneena. — Niin, tähän on todellakin niin kirjoitettu.
— Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut vain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi; valvoa, ja hän valvoo.
— Viimeinen asiakirja, — jatkoi Provencen kreivi, — näyttää kaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena on tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä mies — teidän majesteettinne tunteekin hänet — vakuuttaa nähneensä kuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.
Kuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi paperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:
— Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen askeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.
— Kuka se kavaljeeri oli? — huusi kuningas.
— Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne tarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on antanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä Apollo-kylpylää.
— Päivätty seuraavana päivänä, — huomautti kuningas.
— Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra de Charnyn käsivarresta.
— Herra de Charny!… huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta ja häpeästä. — Hyvä on, hyvä… Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me vihdoinkin pääsemme totuuden perille.
Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.
35.
Viimeinen syytös.
Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja surullisempana kuin koskaan ennen.
— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar.
— Madame, — vastasi nuori mies, — te näette itse, että kaikki koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide. Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne, niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia…
— Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, — sanoi kuningatar alakuloisena, — ettekä sittenkään löydä.
— En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä avomielisyyttäni, — vastasi Charny. — Jos se on toisinaan purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.
— Silloin se kaikki, — sanoi kuningatar liikutettuna, — mitä äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt; ettehän te siitä välitä… Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!
Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.
— Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! — huudahti Charny. — Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä sijaa itselleni.
— Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.
— Madame!
— Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.
— Madame!
— Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte kardinaalin esiintymisestä.
— Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet turmioon ja teidät…
— Minut?
— Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.
— Hyvä Jumala!
— Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de la Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille palautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen on teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette varomatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi lienette hänelle antanut luottamuksennekin…
— Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! — keskeytti kuningatar.
— Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen, että olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.
— Vai siihen asiaan te palaatte! — sanoi kuningatar punastuen.
— Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin teidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne ilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.
— Kuulkaa, monsieur, — sanoi kuningatar, jossa taas tuntui vihansekaista ylpeyttä, — mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa kaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin puolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota ei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, — keskeytti hän vilkkaasti; — minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan tuomarini.
Charny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän uskollisenalamaisennöyrästi antamaan hyvitykseen.
— Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, — jatkoi kuningatar. — Se oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny, punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä, lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan rakkautta?
— En osaa kuvata, — vastasi Charny kiihtyneenä, — kuinka teidän majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut, että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee kunnioitustani ja…
— Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi sekoitetaan tähän juttuun.
— Mahdotonta, madame!
— Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan äsken, että kardinaalissa onvarma uskoja että hänen menettelynsä aiheena onerehdys, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta, saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon. Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta, mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa, onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.
Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle jäähyväiset.
— Teidän majesteettinne on määrännyt, — sanoi Charny kunnioittavasti, — mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame, että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa, varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä, kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene; teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien askeleenne, eläen teidän elämäänne… Samoin käy nytkin, sillä tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten välittäisittekään… ajattelisitteko minua?
Kuningatar liikahti hänestä poispäin.
— Kuten tahdotte, — sanoi hän, — mutta olette kaiketi ymmärtänyt, mitä tarkoitan… ette saa selittää sanojani väärin. Minä en mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu, että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät. En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme toisiamme.
— Hyvä on, madame, — sanoi Charny, — en ole koskaan uskonut, että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että… Voi, madame, minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät. Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän. Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin, sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut epäilyksellänne.
— Lapsen sydän, naisen sydän, — sanoi kuningatar. — Te tahdotte, että minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme kelpo lailla! Te olette heikko… enkä minäkään kovaksi onneksi ole vahvempi!
— Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, — mutisiCharny.
— Mitä? — sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. — Tämä hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa… tämä nainen tapaa vielä sydämen, joka häntä rakastaa!
— Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.
— Tämä nainen, — huudahti kuningatar, — on siunattu ja tuntee itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista, liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.
Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi, ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota Provencen kreivi äsken syytti.
36.
Kosinta.
Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.
— Kah… herra de Charny! — sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi olevansa hukassa.
— Herra de Charny, — jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, — eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.
— Varkaudesta! — mutisi Charny.
— Varkaudesta! — toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin kaulanauhajuttuun.
— Niin, — jatkoi kuningas, — tuommoinen polvistuminen toisen miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar, tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla oikeusministeriltäni.
Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.
— Sire, — sanoi hän vilkkaasti, — teidät näkyy vallanneen paha epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on väärä… sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en salli häntä syyttää ilman puolustusta.
Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus. Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon, eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki sen tuo siivillään takaisin.
— Tekisikö mielenne ehkä väittää, — vastasi Ludvig XVI äkkiä alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, — etten olekaan nähnyt herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy…
— Niin täytyy, sire, — keskeytti kuningatar ankarana, — jollakinRanskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö…Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.
— Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? — hämmästyi kuningas.
— Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, — selitti kuningatar. — Muuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin vakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin suostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.
Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi, ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan, kun ei keksinyt mitään todennäköistä.
Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan, ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti. Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia, tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa; se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi… sehän olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan kuningattaren kunniaa.