Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli minuuttia.
Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä, joka vihdoin lausuttiin.
— Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi polvistuneena?
Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä kuningas lisäsi:
— Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.
— Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta mahdotonta.
— Sanokaa ainakin, mitä?
— Mitä voi pyytää polvistuen? — ajatteli kuningatar. — Mitä voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi… Mietitään, mietitään.
— Odotan, — sanoi kuningas.
— Sire, asian laita on niin, että… herra de Charnyn pyyntö on perhesalaisuus.
— Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä, perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa, lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, — lisäsi Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, — kun nämä turmeltuneet lapset vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.
Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.
— Herra de Charny, — huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa, — herra de Charny tahtoi minulta saada…
— No mitä, madame?
— Lupaa mennä naimisiin.
— Vai niin! — sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.
— Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä naimisiin? — kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. — Eikö hän ole kelpo aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet… teidän mieliksenne.
Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi:
— Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen, josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia…
— Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on kuninkaalle mahdoton, — keskeytti Ludvig XVI tuimasti.
Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. — Mitä oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja puoliso jätti oman onnensa nojaan?
— Mitä voimaa vastaan, — kysyi itseltään kuningatar, — ei kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!
Äkkiä hänen mielessään välähti.
— Oi, Jumala itse auttaa minua, — mutisi hän. — Sitä, joka kuuluuJumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.
Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:
— Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.
— Sepä on todellakin este, — myönsi kuningas, — hyvin vaikeata onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.
Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta. Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti äkkiä:
— Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.
Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.
— Neiti de Taverney, — toisti kuningas. — Se, joka on mennytSaint-Denisiin?
— Se juuri, sire, — vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.
— Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.
— Mutta tahtoo tehdä.
— Koetetaan se estää, — sanoi kuningas. — Mutta, — lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, — miksi hän rupesi nunnaksi?
— Hän on köyhä, — selitti Marie-Antoinette. — Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, — lisäsi hän tylysti.
— Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…
Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.
— Hyvä on, — jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi kunnioittavaa myöntämistä, — ja varmaan neiti de Taverney myös rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen. Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.
Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolleJumala hetkeksi on suonut elävän hengen.
— Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, — lisäsi kuningas laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.
Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille, jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä hetkellä kuolla.
— Kas niin, — sanoi kuningas. — Nyt voimme jättää asianne kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.
Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä, joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.
37.
Saint-Denis.
Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.
Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi. Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi petokselta kaiken edun.
Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä huolittaisikaan!
Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta, itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa, tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi, kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.
Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan. Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.
Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä? Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti auttaa?
Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen kuningattaren suurelle tuskalle.
Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein unohtaisi koko asian… Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain leikkiä.
Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.
Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä, sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.
Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin. Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus, alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.
Kello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja vierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja ystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään. Niille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa avomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin ollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin silmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette uhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti kylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin kauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.
Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi, muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen, nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.
Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.
Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.
Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta, mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista, vaikkapa tämä olisi kuningatar.
Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?
Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä vastaanottamasta?
Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari, hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.
— Ei koskaan, ei koskaan! — toisti ylpeä Andrée itsekseen. — Se, jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva, muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain minulle!
Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi, pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista sydämeensä kätketty salaisuus.
Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.
Merkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän tarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, — jollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, — mutta joka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi, kallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse rakkaus.
— Kuningatar! — mutisi Andrée. — Hän täällä Saint Denisissä ja haluaa minua puhutella!
— Pian, pian, kiirehtikää, — vastattiin hänelle.
Andrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun, sitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta kuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan. Mutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä sellaista riemastustaan.
— Miksi, — ajatteli hän, — sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée de Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin luostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule minun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy siis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma; koeta olla ainakin oma itsesi.
Näin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja halliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen punan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän tarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin edelliset kolmekymmentä.
Saapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat sisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä, Andrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui hänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan nojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja häärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä jyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi sekunniksi.
— Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella, neiti, — sanoi kuningatar puolittain hymyillen.
Andrée lähestyi ja kumarsi.
— Teidän luvallanne, madame, — lisäsi kuningatar kääntyen abbedissaan päin.
Tämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden kaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen kanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei olisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.
38.
Kuollut sydän.
Keskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.
— Saan siis teidät tavata, neiti, — sanoi hän hieno hymy huulillaan. — Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun merkillisen vaikutuksen.
Andrée ei vastannut.
— Kun näkee entisen seuralaisen, — jatkoi kuningatar, — jo poistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se vakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?
— Madame, — vastasi Andrée, — kuka rohkenisi antaa teidän majesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta varoittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin olla?
— Miksi niin?
— Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi määrätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan välttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on; kaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa heiltä.
Kuningatar näytti säpsähtävän.
— Ja se on hänen oikeutensa, — kiirehti Andrée lisäämään. — Muut ovat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia ja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat, aineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.
— Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, — sanoi Marie-Antoinette hitaasti. — Teistä tämän maan kuningatar on kuin sadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen. Olenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä valituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?
— Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni pois, — vastasi Andrée, — ja kuten silloin, niin vastaan nytkin: Ei, madame.
— Mutta usein, — sanoi kuningatar, — vaivaa meitä vääryys, joka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta omaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken lausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä intohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja vääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on. Täytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä ankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä, ottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä viholliselta?
Andrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon Marie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar muuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa liikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että kuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.
— Teidän majesteettinne tietää hyvin, — sanoi hän hiljempaa, — etteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.
— Ymmärrän, — vastasi kuningatar. — Te ette voi antaa anteeksi kylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua häilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?
— Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään kuningatarta, — sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.
Kuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä hunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän siis keskeytti ilmeiset lähentelyt.
— Kaikissa tapauksissa teki mieleni, — sanoi hän, — kun olin tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.
Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan naissilmän alati tarkalle katseelle.
— Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, — sanoi hän surumielisesti.
— Älkää niin sanoko, Andrée, — vastasi kuningatar ja puristi hänen kättään; — te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista, että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.
— Vakuutan teille, madame, — sanoi Andrée heltyneenä tästä lämpimästä puhuttelusta, — että olen teidän majesteettianne rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.
Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.
— Olette… minua… rakastanut! — huudahti kuningatar tarttuen näihin sanoihin kuin lennosta, — Ette siis enää rakasta?
— Oi, madame!
— En pyydä teiltä mitään, Andrée… mutta kiroon luostaria, joka eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.
— Älkää syyttäkö sydäntäni, — sanoi Andrée vilkkaasti. — Se on kuollut.
— Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla! Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen kauneus; älkää semmoista puhuko.
— Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana. Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.
— Mitä? Viihdyttekö luostarissa? — kysyi kuningatar.
— Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.
— Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?
— Ei mitään.
— Hyvä Jumala! — ajatteli kuningatar levotonna, — eikö aikeeni siis onnistukaan?
Ja hän tunsi koleata väristystä.
— Koetetaan häntä houkutella, — tuumi hän. — Ellei se auta, täytyy yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla niin onneton!
— Andrée, — lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, — te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu eräs toivo.
— Mikä toivo, madame?
— Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin näyttää… Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.
— Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän selittämään…
— Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.
— Niin olenkin, madame.
— Vapaaehtoisesti?
— Aivan omasta halusta.
— Ja pidätte sitä onnena?
— Yhä enemmän.
— Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät onnelliseksi.
— Minut?
— Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne ja kutsumuksenne. Minä luovun…
— Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.
— Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.
— Minäkö palaisin hoviin! — huudahti Andrée katkerasti hymyillen. — Hyvä Jumala… ei, ei, madame, ei koskaan… vaikka onkin niin vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.
Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän, ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!
— Ette suostu? — mutisi hän.
Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt ystävyyteen tai ylpeyteen.
— Kuulkaa, — sanoi hän, — mitä te hovissa tekisitte minulla, joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken… Voi, madame ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni… jättäkää.
— Mutta se asema, — vastasi kuningatar, — jota aioin teille ehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se avioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan ylhäisimpien naisten joukkoon.
— Avioliitto! — änkytti Andrée kummastuneena.
— Ettekö suostu? — kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.
— En, en, — vastasi Andrée kiihkeästi.
— Andrée… alkoi taas kuningatar.
— En, madame, minä en suostu.
Sydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään. Andrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar nousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi. Tarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua, sanoi Andrée:
— Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua haluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta nöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi…
Ja hän hymähti katkeran ivallisesti.
— Sopii balsamiksi, — jatkoi hän, — jolla vastedes lääkitsen ylpeyteni saamia haavoja.
Kuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.
— Se on herra de Charny! — vastasi hän surumielisellä, innottomalla äänellä.
— Herra de Charny! — huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, — herraOlivier de Charny?
— Herra Olivier, niin, — myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista hämmästyneenä.
— Herra de Suffrenin sisarenpoika, — jatkoi Marie-Antoinette yhä enemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.
— Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te sanoitte, madame?
— Juuri hänelle.
— Ja… hän suostuu?
— Kosii teitä.
— Minä suostun, suostun! — huudahti Andrée suunniltaan ihastuksesta. — Minua siis hän rakastaa… minua hän rakastaa, niin kuin minäkin rakastan häntä!
Kuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen. Musertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta hulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen käsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.
— Milloin lähdemme? — kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja huokausten sijaan sai esille sanoja.
— Tulkaa, — mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi, mutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.
Hän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet hakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa itseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan alamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:
— Voi, Jumalani… riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi? Ja kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, — lisäsi hän, — sillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää kuollessanikin kuningattaren vaippaa!
39.
Miksi parooni lihoi.
Sillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon, joudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut tietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on tottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat kuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi tärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän ei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka kohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.
Niinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi pistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla tarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan, että halusi häntä puhutella.
Ukko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti niin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi kannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä kun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten on huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de Taverneyn kannalta varsin laaja merkitys.
Kuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään linnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin häväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja kardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin kanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin kreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku satoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli kerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä hän palasi hyvillä mielin.
Kuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei hän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää saadakseen heti nähdä matkalle aikovan.
Hän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi lähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut surun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei myöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan Andrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän kiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä nyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi parooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman ruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti kuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan:
— Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!… Filip oli vaiti ja katseli isäänsä ihmetellen.
— Siitä olinkin varma, — jatkoi parooni, — olisin vaikka vetoa lyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!
— Mitä te puhutte, monsieur? — kysyi nuori mies. — Olkaa niin hyvä ja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?
Ukko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa molemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi palvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli; parooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja palasi sitten poikansa luo.
— Mainiota, — sanoi hän hiljaa, — mainiota!
— Kovinpa te minua ylistätte, — vastasi Filip kuivasti, — vaikken tiedä, miten olisin ansainnut…
— Ha, ha, haa, — nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.
— Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät minun läsnäolostani.
— Ho, ho, hoo, — nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. — Älä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi, ha, ha, haa!
Filip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin ruuvi höltynyt.
— Kuinka minä pitäisin teitä narrina? — kysyi hän.
— Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin sinun matkustavan?
— Ette siis usko?
— Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää teeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se on mainiosti keksitty.
— Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että…
— Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa? Minä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin tutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran alan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja siitä sinua onnittelen.
— Minäkö olen vain lähtevinäni?
Ukko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen rintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:
— Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi varmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut myöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.
— Monsieur, — sanoi Filip jääkylmästi, — vakuutan teille, etten käsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.
— Minne aiot piilottaa hevosesi? — jatkoi parooni antamatta suoraa vastausta. — Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei sitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan… Niin, minne olet matkustavinasi?
— Lähden Taverney-Maison-Rougeen.
— Hyvä… aivan oikein… olet siis menevinäsi Maison-Rougeen… Siitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi, monen silmät väijyvät teitä molempia.
— Molempia? Keitä?
—Hänon kiivas, näetkös, — jatkoi ukko, —hänessäon niin kova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi kuin hän…
— Totta tosiaan, monsieur, — kiivastui nyt Filip, — te näytte pitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä kohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt, voisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille osoittamaan.
— Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies hoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä puolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen rinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää sanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.
— Osoitteeni on Taverney, — vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin tulevan järkiinsä.
— Sepä on hyvin keksitty… Taverney, kahdeksankymmenen lieuen päässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä, kiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan itsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen puistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai tuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen paikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä! Kun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin tule keinoista loppua.
— Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te latelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.
— En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä olet! — huudahti ukko harmistuneena. — Ei kenenkään salaperäisyys, ole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan sinut! Sepä olisi hassua!
— Monsieur, — sanoi Filip vimmastuen.
— Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet vuokrannut entisen portinvartijan asunnon!
— Olenko minä vuokrannut…
— Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän ystävättären seurassa.
— Minäkö olisin yöllä kävellyt… mutisi Filip käyden kalpeaksi.
— Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja kasteen seassa.
— Monsieur! — ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana.— Ettekö jo vaikene?
— Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut tietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon, herättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen, onnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä… se kaikki on meidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip… Usko asiasi minulle.
— Te olette inhottava! — murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.
Ja todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki hänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin rajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies, joka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen imartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti poikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat panivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn tiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa rakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän vuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.
Kun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän nähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi tullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju, että hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi laverrustaan entistä vilkkaammin.
— Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, — sanoi hän, — sillä nyt olet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä henkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari sataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut sanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja ainakin tulee minun onnitella… Muuten on asia kunniaksi sekä hänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle siksi, että osasit hänet kietoa.
Samalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta vimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti myrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi eräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun saapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:
— Se on neiti! Se on neiti!
Ja useat äänet toistivat:
— Se on neiti!
— Neiti? — ihmetteli Taverney. — Ketä sillä tarkoitetaan?
— Sisartani, — mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka astui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.
— Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?
Ja huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen oikeaksi.
— Monsieur, — sanoi hän Filipille, — sisarenne on naistenhuoneessa suuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.
— Mennään häntä vastaan! — huudahti parooni.
— Minun kanssani hän tahtoo puhua, — sanoi Filip, kumartaen isälleen, — ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä tapaamaan.
Samalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.
— Kuka hitto sieltä vielä tulee? — mutisi parooni. — Tänään on oikein seikkailujen ilta.
— Kreivi Olivier de Charny! — huusi portinvartija palvelijoille.
— Saattakaa kreivi suureen salonkiin, — sanoi Filip Champagnelle.— Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.
— Mitähän kreivi täältä tahtoo? — mietti Filip.
— Mitähän varten Andrée on tullut? — mietti parooni.
40.
Isä ja morsian.
Talon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli naistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille. Oikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta kuljettiin suureen.
Filip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti. Heti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen rakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut oven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen näköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut pitkiin aikoihin tottunut.
— Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? — kysyi nuori miesAndréelta.
— Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.
— Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?
— Nyt palaan tänne ainiaaksi! — huudahti Andrée niin ihastuneena, että hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.
— Hiljempaa, sisko, hiljempaa, — tyynnytti Filip, — Tämän talon seinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa, tuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi kuulla.
— Eräs? — toisti Andrée. — Kuka se on?
— Kuuntele, — vastasi Filip.
— Kreivi de Charny! — ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin pienestä salongista suureen.
— Hänkö? — ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. —Kyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.
— Tiedätkö todella.
— Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan epäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin pitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de Charnylla on sanomista…
— Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?
— Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan kamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti, ja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii… morsiamelle.
Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti, vaikka hieman kylmästi.
— Sallikaa kysyä, — sanoi hän, — mikä on toimittanut minulle sen kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni. Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen vakuutan.
— Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja de Suffren, kuten olisi pitänyt.
— Kuinka? — sammalsi parooni. — Tietysti en pane sitä pahakseni, kreivi de Charny.
— Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.
— Pyyntö? — sanoi parooni.
— Niin, minulla on kunnia, — jatkoi Charny liikutetulla äänellä, — pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.
Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.
— Tyttäreni!… mutisi hän. — Te kositte Andréeta?
— Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen tätä liittoa kohtaan.
— Ahaa, — tuumi ukko, — onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että tuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto vie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.
— Tämä pyyntö, — vastasi hän ääneen ja hymyili, — kunnioittaa perhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani suostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen suostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.
— Luullakseni se on tarpeetonta, — keskeytti kreivi kylmästi. — Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn mieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.
— Vai niin, — sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, — vai on kuningatar…
— Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.
Parooni nousi seisaalle.
— Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de Taverneyn omaisuudesta, — sanoi hän. — Minulla on yläkerrassa ne arvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa rikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte…
— Ei tarvita, herra parooni, — sanoi Charny kuivasti. — Minulla on varoja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista tehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä omasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta kannaltani.
Tuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin ilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin väliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä kaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.
— Monsieur, — sanoi Filip, — isäni on aivan oikeassa tahtoessaan puhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana teille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne paperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä kanssanne tätä asiaa.
Ja perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka aavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi isäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että tämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen, ja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt puhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan silmiin:
— Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier astahti taaksepäin ja punastui.
— Senkö vuoksi, — jatkoi Filip, — että sitä paremmin voisitte salata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette, jota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan naimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?
— Mitä ihmettä!… sanoi Charny horjuen, hämillään.
— Vai sekö on syynä, — lisäsi Filip, — että naituanne sen naisen, joka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten kävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?
— Monsieur, nyt menette liian pitkälle!
— Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, — jatkoi yhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, — te tarkoitatte, että jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä lemmenjuonistanne?
— Mitä muka tiedätte! — huudahti Charny kauhistuen. — Olkaa varuillanne!
— Niin juuri, — vastasi Filip yltyen, — se pieni puistonvartijan asunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin puistossa… yöllä… kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin hellien katseitten vaihto puiston pikku portilla…
— Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt… ettette mitään tiedä.
— Enhän minä mitään tiedä, — ivasi Filip. — Kuinka minä mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi kainalossanne!
Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä, antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui herpoutumisestaan.
— Vaikka niin, monsieur, — sanoi hän Filipille, — senkin jälkeen, mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia, kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi, olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin kuningatar pelastettava… se on välttämätöntä.
— Miten kuningatar siitä on hukassa, — kysyi Filip, — että herra de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä? Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen suostukaan.
— Monsieur, — vastasi Oliver, — tiedättekö, miksi kuningatar on hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin, että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.
— Hyvä Jumala!
— Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana, että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen nai sisartanne; joko käsitätte?
Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus. Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista. Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.
Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä, tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.
Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:
— Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen pää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.
Charny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen Andréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja kiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin pitänyt heltyä.
— Kreivi de Charny, — jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan oli tyyntynyt, — tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei nyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä puolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny, hyvästi, lankoni!
Ja kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois astumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti häntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka poistui naistenhuoneen kautta.
41.
Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.
Nyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka välttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on jättänyt taustan puolelle.
Oliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire, joka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa ja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen syliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau de Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.
Saadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi niin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la Motte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän mieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen sekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti välttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi kuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen toisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.
Samaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä kuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun. Hän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli pieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta, hän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.
Täten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta kykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa rakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle sielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla lannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen todistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään sydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.
Kuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat vasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän jo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan, ja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu tahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei enää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen, kun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä? Kuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli esiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:
— Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata entisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä maksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei siis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita minulla on.
Tällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies, puoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja julisti saaneensa toimekseenviedä hänet hoviin.
Perille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan luo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:
— Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?
— Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?
— No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota tunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen luokseen.
Mies tahtoi väittää vastaan.
— Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, — huomautti kreivitär vilkkaasti. — Käsitätte siis, että minun on välttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.
Tutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat myrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä kuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen, ennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.
Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut, mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse, vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina; sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.
Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:
— Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.
— Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! — huudahti kuningatar. —Lopulta teidät sittenkin tavattiin.
Jeanne kumarsi toisen kerran.
— Olitte siis piilossa! — jatkoi kuningatar maltittomasti.
— Minäkö piilossa? Ei, madame, — vastasi Jeanne vienolla, hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, — en minä ole piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.
— Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä nimi tahansa.
— Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.
— Minun luvattani?
— Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.
— Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä täällä jokin toimi?
Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.
— Madame, — sanoi hän nöyrästi, — tosin minulla ei ole hovissa mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.
Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt pani erityistä painoa.
— Siitä luottamuksesta, — vastasi kuningatar ilmaisten entistä musertavampaa ylenkatsetta, — saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko tavannut kuninkaan.
— En, madame.
— Saatte siis tavata.
— Se on minulle suuri kunnia, — sanoi Jeanne kumartaen.
Kuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa kuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:
— Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä jo aivan vapisen.
— Vasta tämä on alkua, — sanoi kuningatar jyrkästi. — Tiedättekö, että kardinaali de Rohan on Bastiljissa?
— Niin on minulle kerrottu.
— Kaiketi arvaatte syyn?
Jeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen kamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:
— Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.
— Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai mitä?
— Timanttisesta kaulanauhasta… kyllä, madame.
— Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte rahalainaa sen maksuksi?
— Se on totta, madame.
— Otinko sen lainan vastaan vai enkö?
— Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.
— Niinpä niin, — sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen sekaista tyydytystä.
— Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, — lisäsi Jeanne.
— Hyvä… entä sitten?
— Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi, että herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän majesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.
— Kenen kautta ne lähetin?
— Minun kauttani.
— Ja minne ne veitte?
— Minä, — vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien sanain tärkeyden, — jätin timantit kardinaalille.
— Kardinaalille! — huudahti kuningatar. — Ja miksi, vaikka piti viedä ne takaisin jalokivikauppiaille?
— Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti teidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi antanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.
— Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?
— Sen antoi minulle kardinaali.
— Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen jalokivikauppiaille?
— Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.