The Project Gutenberg eBook ofKuningattaren kaulanauha: Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuningattaren kaulanauha: Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovistaAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Werner AnttilaRelease date: February 24, 2017 [eBook #54229]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATTAREN KAULANAUHA: HISTORIALLINEN ROMAANI LUDVIG XVI:N HOVISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuningattaren kaulanauha: Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovistaAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Werner AnttilaRelease date: February 24, 2017 [eBook #54229]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuningattaren kaulanauha: Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista
Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Werner Anttila
Author: Alexandre Dumas
Auguste Maquet
Translator: Werner Anttila
Release date: February 24, 2017 [eBook #54229]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATTAREN KAULANAUHA: HISTORIALLINEN ROMAANI LUDVIG XVI:N HOVISTA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista
Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Werner Anttila
Alexandre Dumas'n historialliset romaanit V
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.
1. Autio talo. 2. Jeanne suojelijattarena. 3. Jeanne suojattina. 4. Kuningattaren lompakko. 5. Taas esiintyy tohtori Louis. 6. Kuumehaaveita. 7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin. 8. Hourailua. 9. Toipuminen. 10. Kaksi vertavuotavaa sydäntä. 11. Muuan raha-asiain ministeri. 12. Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus. 13. Velallinen ja velkoja. 14. Hyvä säästö. 15. Marie Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena. 16. Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus. 17. Vanki. 18. Tähystyspaikka. 19. Naapurukset. 20. Kohtaus. 21. Kuningattaren käsi. 22. Nainen ja kuningatar. 23. Nainen ja paholainen. 24. Yö. 25. Hyvästijättö. 26. Kardinaalin mustasukkaisuus. 27. Pako. 28. Kirje ja kuitti. 29. Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis. 30. Miekkailua ja valtioviisautta. 31. Aatelismies, kardinaali ja kuningatar. 32. Selityksiä. 33. Vangitseminen. 34. Asiakirjat. 35. Viimeinen syytös. 36. Kosinta. 37. Saint-Denis. 38. Kuollut sydän. 39. Miksi parooni lihoi. 40. Isä ja morsian. 41. Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme. 42. Metsästäjä joutuu itse saaliiksi. 43. Kyyhkyset pistetään häkkiin. 44. Kuningattaren kirjasto. 45. Poliisiministerin työhuone. 46. Kuulusteluja. 47. Viimeinenkin toivo mennyt. 48. Pikku Beausiren ristiäiset. 49. Häpeäpenkki. 50. Muuan ristikko ja muuan pappi. 51. Tuomio. 52. Rangaistuksen toimeenpano. 53. Vihkiäiset.
Alexandre Dumas'n vallankumousromaanien sikermä, jossa tämä suomennos ilmestyy viidentenä, muodostuu yhdeksi suurenmoiseksi kokonaisuudeksi siten, että melkoinen osa henkilöistä esiintyy mukana koko sen kaksikymmenvuotisen toimintajakson ajan, jota romaaneissa kuvaillaan.
Jotta eri romaaneihin voi mukavasti tutustua yksitellen, on edellisiin suomennoksiin liitetty selostavia katsauksia menneistä tapauksista. Näissä "Rouva de la Motte" ja "Kuningattaren kaulanauha" edustavat erityistä toimintavaihetta, jonka vaikuttavimmista henkilöistä seikkailijatar Jeanne de la Motte ja nuori kreivi de Charny ovat uusia esiintyjiä ja liittävät nämä kaksi romaania niin kiinteästi yhteen, että jälkimäisen lukijalta on edellytettävä edellisen tuntemusta.
"Rouva de la Motten" alkulauseessa sitävastoin selvitellään aikaisempien kolmen romaanin yhteinen sisältö siinä määrin kuin se on tarpeellista neljännen ja viidennen täydelle oivaltamiselle. Näiden jatko taasen käsittelee kahtena romaanina jälleenkin uuden toimintajakson ja tulee varustetuksi viidestä alkuromaanista ulottuneiden piirteiden selvityksellä.
"Kuningattaren kaulanauhaan" päättyy muutamien omituisten seikkailijain osuus tässä valtavassa historiallisessa kuvaussarjassa. Suomentajan alimuistutuksessa täydennetään heidän tarinaansa historiasta sen ajankohdan yli, johon Dumas on heidät johtanut. Sitte saavummekin jo vallankumouksen melskeisiin, joiden esikautta tekijä on valaissut perusteellisella henkilö- ja tapauspanoraamallaan.
1.
Autio talo.
Kreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan taloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo tulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää näkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta kuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten hakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti suljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia, — siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt puheenaolevana hetkenä.
Luostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira, ja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme surunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme neljännestä yli kahdeksan.
Kuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta ison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat, joita tuuli oli sen sisään kasannut.
Kuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen, josta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin äkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta lentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan ahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi — kaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun avain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.
Mutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa; ruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen saumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin alaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt raot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli luonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden sirkkalehtiensä alle.
Cagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään, sitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi kaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan väistyivät.
Portin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena kuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa painuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut kivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei nähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi pysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli taloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen hävitetty ja autio.
Ulkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä, muut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja lopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet murskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki lipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.
Cagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen avulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan ottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi talon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti elämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä uudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät nurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa, pysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki sisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan tilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli jo käynyt.
Kreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä, mistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa, sellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja herättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta. Nyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken entisyyden.
Kulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro astui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen pontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti talon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä sai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi. Mutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa uudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli rappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi Cagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa olevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen haltia.
Kreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin muisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan varjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon, joka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa tätä salaperäistä olinpaikkaa.
Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode, jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa, silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat, joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.
— Näin siis saan, — mutisi hän, — imeä sisääni hivenen sitä sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.
Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista kielistä.
Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.
Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole pelkkää järkeilyä.
Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula, jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi, tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä, Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja, otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:
— Lorenza!
Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään kuunnellut.
— Hyvästi! — sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä iäksi hukkaan. — Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia asioita.
— Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä, katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi! Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana voitolle.
Hän laski lyhdyn portaille.
— Koko tämä porrashuone, — sanoi hän, — on hävitettävä. Tämä sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.
Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat rivit:
'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.
Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat; sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi; aikaa: viikko.'
— Katsokaamme nyt, — mutisi hän, — voiko täältä hyvin nähdä pikku kreivittären akkunan.
Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.
— Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, — tuumiCagliostro. — Hyvä on.
Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa arkkitehdille.
Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa. Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä; suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti sille seuraavan ruumispuheen:
— Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!
Sic transit gloria mundi. [Niin menee maailman kunnia.Suom.]
Viikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten mukaan.
2.
Jeanne suojelijattarena.
Kardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynytBöhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:
'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee,missä hän tänään syö illallista.'
— Pikku kreivittäreltä, — tuumi hän haistellen paperia. — Menenpä sinne.
Syy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli seuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa oli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän ja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi huomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän kutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja ripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi. Lakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena päivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt Jeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei tingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa suotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.
Böhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei ollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli paha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja kirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.
Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.
— Mieltäni surettaa, monsieur, — sanoi hän, — eräs asia aika lailla.
— Mikä se on, kreivitär? — kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.
— Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan…
— Mitä ihmettä te nyt puhutte?
— Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta aikaa.
— Minulta, — sanoi kardinaali kohteliaasti.
— Ei, vaan minulta, — vastasi rouva de la Motte lyhyesti. —Muuten…
— Voi, kreivitär… keskeytti kardinaali.
— Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.
— Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?
— Se juuri.
— Ja miksi se ei teitä liikuta?
— Siksi, etten minäkään teitä rakasta.
— Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan ystävällistä?
— Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää selvitettynä erään tosiasian.
— Mikä tosiasia se on?
— Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään minua.
— Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, — väitti prinssi melkein sillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. — Minussa on ollut teihin paljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne mukaan.
— Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon, että puhumme keskenämme totta.
— Ja miltä kuuluu totuus?
— Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.
— Mikä side?
— Oma etu.
— Oma etu? Hyi, kreivitär!
— Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!
— No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn: kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?
— Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä nuhdella.
— Olkaa niin hyvä.
— Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen kunnioitusta.
— Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?
— Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…
— Mistä asiasta?
— Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.
— Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.
— Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.
— Kreivitär! — mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.
— Kuulkaapa, — sanoi hän, — miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?
Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.
— Anteeksi, hyvä prinssi, — sanoi hän, — minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.
— No, no, kreivitär…
— Mutta…
— Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.
Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.
— Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, — jatkoi kardinaali. — Niin sanoitte itse.
— Ja sen toistan, — myönsi rouva de la Motte.
— Teillä oli siis jokin päämäärä?
— Tietysti.
— Mikä se oli, kreivitär?
— Tarvitseeko minun todellakin selittää?
— Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?
— Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita. Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on ollut mieluinen.
— Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis, että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.
— Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.
— Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua varjelkoon sitä luulemasta!
— Nainen ei aina pysy kuningattarena, — huomautti Jeanne, — ja minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.
— Hän olikin varsin kaunis mies, — vastasi kardinaali nauraen.
— Ja erinomainen pääministeri — lisäsi kreivitär tyynesti.
— Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan kansan puolelta.
— Tosiaan kaikki, — sanoi Jeanne, — paitsi eräs seikka.
— Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?
— Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta kammoo.
— Ja hän vihaa minua?
— Ooh!
— Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin kauniilla alulla, kreivitär.
— No niin, kuningatar ei rakasta teitä.
— Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.
— Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.
— Kaulanauha on kuitenkin ostettu.
— Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse rakastakaan.
— No no, kreivitär!
— Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.
— Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?
— Siitä olen varma.
— Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.
— Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.
— Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.
— Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle
Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.
— Mitä nyt, kreivitär?
— Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.
— Mutta minun ei ole enää nälkä.
— Puhelkaamme siis.
— Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.
— Erotkaamme siis.
— Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!
— Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur — vastasi Jeanne, — olkaamme kumpikin oma itsemme.
— Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.
Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."
Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:
— Entä jatko, kreivitär?
— Perin yksinkertainen.
— Mitä minun on tehtävä?
— Ei mitään. Odottakaa minua.
— Ja te menette…
— Versaillesiin.
— Milloin?
— Huomenna.
— Ja vastauksenne saan…
— Viipymättä.
— Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.
— Antakaa vain minun toimia.
Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:
— Vapaus on sittenkin parempi.
3.
Jeanne suojattina.
Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä, kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa, ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä, jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.
Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten kautta kuningasta — siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui rouva de la Motten ajatuksissa.
Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.
Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:
— Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois on tullut ilman vastaanotto-korttia?
Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.
— Sanoiko joku, — kysyi hän, — että rouva de la Motte-Valois on täällä?
— Niin on sanottu, teidän majesteettinne, — vastasi kamariherra.
— Kuka sen sanoi?
— Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.
— Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, — sanoi kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:
— Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.
Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä sanoen viekkaasti hymyillen:
— Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.
Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.
— Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!
— Miksi en voisi, — tuumi hän, — suosia hovilakeijaa, joka suosii minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.
Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli odottamatta.
— Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn kerjäämässä, — ajatteli kardinaalin ystävätär. — Ennenkuin ehdin lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.
— Madame, — sanoi kuningatar, — vieläkään en ole ehtinyt puhua kuninkaalle.
— Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin…
— Niin, mille asialle tulitte? — keskeytti kuningatar herkkänä siirtymään asiasta toiseen. — Te ette ollut pyytänyt päästä puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia… teille?
— Kiireellinen… kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.
— Siis minun tähteni… No puhukaa, kreivitär.
Ja kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat odottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä kreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski kamarirouvat menemään.
— Madame, — sanoi nyt Jeanne, — teidän majesteettinne näkee minut pahassa pulassa.
— Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.
— Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen maininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan erinomaisen ylevällä tavalla.
Kuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.
— En oikein muista, — vastasi hän.
— Luulin, että…
— Ei sillä väliä… puhukaa vain.
— Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi toissapäivänä käydä luonani.
— Vai niin.
— Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.
— Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin… teidän hyvään tarkoitukseenne.
— Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia sanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui kuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.
— Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?
— Aluksi… niin, teidän majesteettinne.
— Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi, joita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen korkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.
— Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin se pula, johon äsken viittasin.
— Puhukaa, puhukaa!
— Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän majesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja kuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se kaikkeen riitä.
— Hyvä, hyvä!
— Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar esimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman itsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle itselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.
— Miksi niin, kreivitär? — kysyi kuningatar, joka kuunteli joko siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa, tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.
— Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.
Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin sisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan mairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara kuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin paljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta, ettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai matelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella ylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta, sanoi Marie-Antoinette huokaisten:
— Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa minulle arvoa sen hylkäämisestä.
— Jospa tietäisitte, madame, — ehätti nyt Jeanne parhaiksi huomauttamaan, — kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita, jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.
— Kalpenevan!
— Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys, kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne jalo epäitsekkyys, — mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.
Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan kohti. Sitten hän sanoi:
— Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt niin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en neuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen kirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen että Herralle.
— Jumala varjelkoon, madame!
— Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa ja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen juhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, — ne ovatkin kauniit, — saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen käsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten katseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.
Jeanne kumarsi.
— Kardinaalin valloituksia, — jatkoi kuningatar innostuen, — on hyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä herkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä, jolloin Ludvig XIV oli alaikäinen.Suom.] aikuiset papit. Ylistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.
— En tiedä, madame, — vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä tuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä kuningatar nyt juuri oli, — ajatteliko kardinaali hurskaita naisia puhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä, mutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään ilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.
Kuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.
— Vai niin, — ajatteli Jeanne, — alkaakohan asia sujua paremmin kuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi voitto liiankin helpoksi.
Pian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.
— Jatkakaa, — sanoi hän.
— Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan senkin ylistyksen, joka tulee…
— Kardinaalilta! Niin juuri.
— Mutta miksi, madame?
— Siksi, että se herättää epäluuloa.
— Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon, — sanoi Jeanne erinomaisen kunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi syyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.
— Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua loukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin verroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.
Ja tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.
— Ette enää puhu mitään?
— Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan toiseen suuntaan.
— Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?
— Kerrassaan, madame.
— Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on käyttäytynyt minua kohtaan.
— Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen teidän majesteettianne.
— Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.
— Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, — jatkoi kuningatar. Jeanne ei vieläkään vastannut.
— Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.
Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.
— Madame, — vastasi Jeanne, — tahdon mieluummin kestää suuttumusta kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi häneltä hengen.
— Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.
— Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan intohimoisesti…
— Se oli leikkipuhetta, kreivitär, — keskeytti kuningatar ankarasti.
Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.
— Te puhuitte niistä timanteista, — sanoi kuningatar varomatta. —Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.
— Päivät ja yöt, madame, — vastasi Jeanne riemuissaan kuin sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä ratkaisevan virheen. — Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin erinomaisesti teidän majesteetillenne.
— Kuinka niin?
— Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.
— Mutta nehän on jo myyty!
— On kyllä.
— Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.
— Eikö? — kysyi kuningatar iloisesti.
— Ei, madame.
— Kelle siis?
— Ne on ostanut kardinaali de Rohan.
Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.
— Vai niin, — sanoi hän kuivasti.
— Suokaa minun sanoa, madame, — puhui Jeanne innostuneesti, — että kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä, mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki vallitsee ulkomaiden hoveissa, — turhamaisuus, kerskailu, — siellä naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja niin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan kuningatarta ivataan? Ei ikänä." Ja hän lähti suin päin. Tuntia myöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.
— Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?
— Lisäksi sata tuhatta.
— Missä mielessä hän ne osti?
— Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen mielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.
— Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole lahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.
— Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä jonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.
Marie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat avoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.
— Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, — sanoi hän. —Siinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.
Jeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.
— Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, — jatkoi kuningatar.
— Kyllä, kyllä, madame.
— Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on näytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten Catherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan sillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että kardinaali de Rohan lahjoittaa minulle…
— Vaan…?
— Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on mielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle takaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.
— Niin, madame.
— Paljonko? Kaksisataa tuhatta?
— Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.
— Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi. Tänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen määräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.
Kuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan käärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän sitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa kahden kesken, sanoi hän:
— Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.
— Ylimmäinenkö?
— Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.
— Niin, tässä on, madame.
— Siinä on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä. Laskekaa.
Jeanne totteli.
— Viekää ne kardinaalille. Kiittäkää häntä sitäpaitsi. Sanokaa hänelle, että toimitan sitten kuukausittain saman verran. Koroista sovitaan myöhemmin. Tällä tapaa saan sen koristeen, joka oli niin mieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en ainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.
Sitten hän jälleen mietti hetkisen.
— Ja lisäksi, — jatkoi hän, — olen saanut sen uskon, että minulla on hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella… ja sellainen ystävätär, joka aavistaa toivomukseni.
Samalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan. Kreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin hetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:
— Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullutVersaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.
Jeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan hullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja kuin korppikotka saalistaan.
4.
Kuningattaren lompakko.
Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.
Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.
— Tulette Versaillesista? — sanoi kardinaali.
— Tulen, monseigneur.
Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.
— No kuinka kävi?
— Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.
— Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…
— Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?
— Jotakin murhaavaa.
— Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.
— Tietysti.
— Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa mainittu.
— Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että toteuttamisesta ei ole toivoa.
— Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.
— Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.
— Se on totta.
— Ja hänen majesteettinsa kuunteli?
— Se kaipaa selitystä.
— Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan, kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen…
— Eipä niinkään… Puhuin kaulanauhasta.
— Uskalsitte sanoa, että olen aikonut…
— Ostaa sen hänelle… juuri niin.
— Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?
— Tietysti.
— Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?
— Siihen hän ei suostunut.
— Silloin olen hukassa.
— Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi…
— Lainaksi!… Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!
— Niin hienosti, että hän hyväksyi.
— Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?
— Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?
— Tuhannesti.
— Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa suostunut.
Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astuiJeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:
— Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte minusta tehdä onnettomimman ihmisen.
— Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin ei voi käydä naurettavaksi.
— Se on totta. Mitä siis sanoitte…
— Se on puhdasta totta.
— Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!
— Perin tärkeä salaisuus.
Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään hellästi.
— Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, — sanoi Jeanne. — Se on kuin miesten kesken.
— Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.
— Monseigneur, älkää liioitelko.
— Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni…
— Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata kuningattarelle puolitoista miljoonaa?
Kardinaali huokasi.
— Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.
— Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.
— Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen Versaillesiin.
Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.
— Kas, kas, — tuumi Jeanne, — asia onkin vakavampi kuin luulin; olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!
Kardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti, ja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa varsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen rakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.
— Ystäväiseni, — sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, — kuinka kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?
— Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?
— Aivan oikein.
— Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle, ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.
— Hän maksaa… millä tavalla?
— Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja… Kun sanoin hänelle, että olitte jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä…
— Sanoitteko sen hänelle?
— Miksi en olisi sanonut?
— Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.
— Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei mitään ilmaiseksi — niinhän kuningatar ajattelee.
— Voi, hyvä Jumala!
Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.
— Mikä se on? — kysyi kardinaali.
— Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.
— Todellakin!
— Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.
— Oo!
— Summa on oikea. Olen laskenut.
— Sitä en epäilekään.
— Mutta mitä te niin katselette?
— Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.
— Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.
— Se miellyttää sittenkin, ties miksi.
— Teillä on hyvä maku.
— Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?
— Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.
— Tämä lompakko siis…
— Oli kuningattaren, monseigneur…
— Pidättekö siitä?
— Pidän hyvin paljon.
Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:
— Onhan se luonnollista.
— Mutta jos teidän tekee mielenne… sanoi kreivitär huulillaan sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.
— Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.
— Ottakaa se!
— Kreivitär! — huudahti kardinaali riemun valtaamana, — te olette kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein…
— Niin, niin.
— Ja liitto pysyy meidän kesken…
— Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.
— Mikä se, on?
— Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja suurella innolla.
— Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin olevani melkein teidän vertaisenne, — sillä minä olen myös, sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.
Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.
— Tosin se oli vain mitätön asia, — selitti kardinaali. — Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä, jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.
— Ahaa!
— Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.
— Ja oikein teittekin.
— Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät ensi sijalle.
— Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.
— Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin teitä varten neljäsosan, viimeiset.
— Niinkö, monseigneur?
— Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata tuhatta livreä.
— Se kauppa onnistui!
— Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa, rakas ystävä.
Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne sievästi Jeannen käteen.
— Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.
— Teitä pidän aina muistissa, — vastasi kardinaali ja suuteli hänen kättään.
— Samoin minä teitä, — sanoi Jeanne. — Monseigneur, näkemiin! Pian tavataan Versaillesissa!
Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.
5.
Taas esiintyy tohtori Louis.
Muistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn, lienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen Versaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri, jota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet pelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen naisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.
Päästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut, ettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen ojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa ja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui vasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli hänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana ehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée pikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten, mitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä huoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä, mikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi suljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:
— Kuningas!
Huoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja tahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota hänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien hoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä nähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä vasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät hätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit menivät suotta tainnoksiin.
Kannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:
— Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?
Mutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo äänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.