He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.
Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin. Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä. Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi vastasi hänen katseeseensa.
»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva katseensa pystynyt asiaa selvittämään.
»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan kuolemaa, mylord», vastasi Pride.
»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin. »Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille — sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä, joka…»
»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»
Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän suhteen hänen ansioittensa mukaan.
Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta sitten hän hillitsi itsensä.
»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»
»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon kiitetty!»
Cromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.
»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee, niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta, josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne. Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»
»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja siitä pyydän kiittää teitä, sir.»
»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»
»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.
»Mitä nyt?»
Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.
»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee. Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa, eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle. Jääkää siis hyvästi.»
Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy, kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan, vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.
Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri, joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen. Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty, lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa. Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.
Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.
»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi puhujan surkeuden.
»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla! Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»
»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»
»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun. Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»
Nuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.
»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.
»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»
»Hauskasti?»
»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön. Mutta nämä keropäät…» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»
»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»
»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta — piru hänet periköön!»
Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.
Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä. Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta, saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.
»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»
Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan poimuissa.
Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin linnan pihalla.
Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti, kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa, kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi öykkäriksi, mikä hän oli.
Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.
Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin, tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän kerran oli pitänyt itseään.
»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»
Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän sitten:
»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt, aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi, minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin, en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»
»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena. »Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.
»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään, tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha, niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt. Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»
Taas nuorukainen värisi.
»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta, Kenneth. Mitä sanotte siihen?»
Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan. Ja siihen krouviritari ryhtyi.
Seitsemäs luku
Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka, karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan. Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.
»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.
»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut, kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita. Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne, Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan kuin te…»
»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään, »että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te unohdatte, sir Crispin.
»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.
Sitten hän jatkoi:
»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika, vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta se sikseen.
Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin, jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin, että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen, joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa, panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa. He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.
Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan! Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla nuori!
Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän tehtävämme oli sovittaa kaikki.
Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana, joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen, joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän serkkunsa kättä.
Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei. Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä, mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen, joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä. Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa — 'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.' Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen taisteluun.»
Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera nauru.
»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»
Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti hänet siitä.
»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.
Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi, että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti.
»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme. Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa vaatimuksilleni.
Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua, ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon. Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka, vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka voisin odottaa? kysyin häneltä.
Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden. Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi, että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.
Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä, yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta, ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin — mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui. Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus. Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta suojelijaa kuin heikon naisen.
Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu, synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään. Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat kädessään.
Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön, intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa, tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun. Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua. Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja silloin lienen mennyt tiedottomaksi.
Kenneth värisi kauhusta.
»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.
»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan. Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon mustuneista raunioista.
Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut, että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa. Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.
Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan. Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä jo olin kärsinyt!
Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni, mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä — vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa, kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina aikoina huomiota elostelullani.
Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle, kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa, niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»
»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä, joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä, joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.
»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa minut.»
Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen hämärässä.
»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.
»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»
Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.
Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.
»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas? Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää», hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua lempeämmin kuin tähän saakka.»
»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei puuttunut ystävällisyyttä.
Mutta ritari ei tyytynyt.
»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään. Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»
Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän vastasi hitaasti:
»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»
Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita, että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan, jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.
»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»
Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.
»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan, että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»
Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.
»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten kirkko opettaa.»
»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen miehiin», murahti Crispin.
»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni. Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»
Sir Crispin nauroi.
Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen kuulosti ontolta.
»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo Herra! Häh!»
Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa jälkeen hän paneutui nukkumaan.
Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään, kuten oli elänytkin.
Kahdeksas luku
Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä. Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen astumista ensinkään saattoi nukkua.
Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania kohtaan.
Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.
Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan? Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun! Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen kihosivat hikikarpalot.
Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.
»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.
Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.
»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta…»
Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja luuli, että häntä oli tultu noutamaan.
Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin:
»Mitä kello on?»
»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus. »Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi tuntia on sinulla enää jäljellä.»
»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»
»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan katumuksesi.»
»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»
»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi, kurja syntinen.»
»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni, jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen epäkohteliaaksi.»
Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.
»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan…»
Pitemmälle hän ei päässyt.
Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni ja silmät tulta iskien.
»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»
Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.
»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin olemaan kyllin pimeää.»
Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi ja kääntyi Crispinin puoleen.
»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta. Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»
»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin lörpötyksillänne.»
»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä hän vielä pysähtyi.
»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.
Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:
»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»
Kennethiä värisytti.
»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»
»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen reunalle.
»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat, Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla, tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut, että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa janoni.»
Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.
Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.
Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.
»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.
»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti nuori mies.
Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.
»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»
Kenneth nyökkäsi äänettömänä.
»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän, niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle, ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»
Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:
»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Seon itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sirCrispin?» pyysi hän kädet ristissä.
»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen. »Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa ja vartija sen toisella puolella.»
»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle — ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli minua!»
»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin, että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta, en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella keksisin jonkin keinon!»
»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.
»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta, on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä olevat kuusikymmentä jalkaa?»
Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin nauroi hiljaa.
»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa. Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn, »katsokaamme tuota ristikkoa.»
Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.
»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»
Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen. Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut mitään.
»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»
»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.
»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»
»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»
»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»
Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.
»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.
»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.
»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.
»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»
»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.
Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen hengityksensä kävi korahtelevaksi.
»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti ponnistuksensa ja irrotti kätensä.
»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»
Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.
Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi peräänGalliardin voiman edessä.
Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.
Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen. Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.
Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään itse vuoteelleen.
Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä, jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti. Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.
»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.
»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasiKenneth.
Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.
Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.
Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti, ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun. Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin katkennutta tankoa.
Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan kimppuun.
Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa. Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän viereen.
Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.
»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin — pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän katseli uhriaan.
»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!» kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.
Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.
Silloin Crispin puhui.
»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei, ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian, pian, mies!»
Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään ja he olivat nyt pimeässä.
»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä. Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää antako hänen päästä livistämään.»
Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan. Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä. Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.
»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.
»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.
»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.
»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin…»
Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.
»Mitä on…», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen huoneen lattialle.
»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»
Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.
»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä hetkinen, niin tulen avuksi.»
Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen pöydälle.
Yhdeksäs luku
Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth, joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta. Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.
Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.
Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.
»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.
»Hän rimpuilee vielä.»
»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuenKennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.
»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.
»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää huolta sotilaasta.»
Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.
»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan. Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän jo virkoo.»
Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen kaulaansa kohti.
»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa», sanoi Crispin kylmästi.
»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani. Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan säestänyt?
»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.
»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne. Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni pelätä…» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth. Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin, mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»
Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin, kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania nousemaan.
»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»
Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi vikkelästi pystyyn.
»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa tuuman päässä papin kauluksesta.
»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»
Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.
»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua. Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir, kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan kommelluksemme täällä ylhäällä?»
»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.
»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»
»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.
»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee tänne aikaisemmin?»
»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»
»Missä on pääkenraali?»
»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»
»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän ja meidän hirttoaikamme välillä?»
»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri minun tänne tullessani.»
»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oiElia — miten he pitävät vahtia?»
»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»
Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.
»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta kuin totta?»
Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa niinkuin asia oli.
»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava teidät varmasti vaikenemaan.»
Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.
»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus. »Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»
»Niin tein, sir Crispin.»
Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui hän itselleen, ja kun hän huomasi,kuinkaruma se oli, ei hän aikonut jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa! Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä heidän suosioonsa ja sitten…
Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.
Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen, jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset. Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.
Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä, millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.