Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.
Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.
»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»
Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot. Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti kallistui nuorukaista vastaan.
»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.
»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.
»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»
»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.
Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi hänen käsissään.
»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin vankeihinsa, »menisi hukkaan.»
»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani, niin lähden yksin.»
»Minne?» kysyi Crispin kuivasti.
»Täältä ulos.»
Galliard kumarsi hieman.
»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi asiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»
Sen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki vuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja avasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen vyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli hänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä miekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi Kenneth:
»No, sir Crispin, oletteko valmis?»
Galliard pyörähti äkkiä ympäri.
»Mitä, ettekö vielä ole mennytkään», kysyi hän pilkallisesti.
»En uskalla», myönsi nuori mies. »En uskalla lähteä yksin.»
Galliard nauroi hiljaa, sitten hän äkkiä tuli totiseksi.
»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille vakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua kostotyössä, joka minulla on edessäni.»
»Olen jo kerran vastannut teille myöntävästi.»
»Pyydän kysyä, oletteko vielä samaa mieltä?»
»Olen, olen! Vaikka mitä, kun vain lähdette.»
»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta kevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa pelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt, että siihen nähden, mitä vasta teen?»
»Myönnän sen!»
»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka minun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa vapautumisyritykseni kannustin?»
»Olen jo luvannut sen!» huudahti nuorukainen.
»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti. »Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin olla vaarassa.»
»Minä lupaan.»
Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.
»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se, ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte valastanne ilman muuta.»
Nuorukainen vaikeni hetken.
Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle, että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä hyväkseen hänen pelkuruuttaan.
»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika kiirehtiä.»
»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani, uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»
Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti nuorukaisen katsetta.
»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»
Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.
»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät, ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»
Hän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he seisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen lukkoon.
Kymmenes luku
Hiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät mennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun he pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he erottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului puhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän edes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin. Harmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.
»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut istuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä Galliardin käsivarrelle.
»Mitä jos ovi avautuisi meidän sivuuttaessamme sen?»
»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaaJumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»
»Eikö ole muuta tietä?»
»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat meidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se ei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»
Puhuessaan hän veti nuorukaista perässään.
Hänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä häiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan kuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon potkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen valojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.
»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»
Mutta he ennättivät ajoissa.
Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.
»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.
Kysymystä seurasi myöntävä vastaus.
»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»
»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»
Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.
»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise tietä, mies!»
»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen. Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara, ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.
Silloin hän kuuli tuiman kuiskauksen:
»Tulkaa kanssani niin hiljaa kuin elämänne on teille kallis.»
Kolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven luona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän kuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli sitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän pysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen lyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten mutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät. Mutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen ja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli asumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan Crispin huokasi helpotuksesta.
He pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka miekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta pilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa, kunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja alkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi kokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan vanavedessä.
»Ikkuna, sir Crispin!» sanoi Kenneth hätääntyneenä kuiskaten. »Ikkuna!»
»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme siten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»
Hän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta kerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan. Hetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian miehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti asianlaidan.
»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti mutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen yli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan hiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi ollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei ollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan vaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän alkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot kuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.
He pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa. Viisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja sen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras narahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus. Yhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka sitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta ajatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa. Heillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla, mitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin huomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella häämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu Cromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä muutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.
Nuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului vartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen kauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka muistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä liikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi pelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.
Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä avautui kokonaan.
Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta. Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty. Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle. Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.
Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen ja meluten.
Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi sillä oven.
»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon Giveskin vedettiin!»
Kenneth veti häntä takin, hihasta ja kyseli: »Mitä nyt?»
»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.
He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä oli.
»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste, Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas. Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä. Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo piimäsuu olekin pyörtynyt!»
Yhdestoista luku
Gregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä, jonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.
Hän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot ja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi päättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja veljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen ja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun hän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.
Aikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut ruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet hänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen suosimaksi siinä suhteessa.
»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen puhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä sanaakaan kuulu pojasta.»
Josef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa kuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla sanoilla.
»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli veljeensä.
Gregory nousi vastaamatta hänen katseeseensa.
»Totta puhuen se huolestuttaa», hän myönsi.
»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei ole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»
Gregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy alkoi ripeästi riipiä.
»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin olisi asia ratkaistu.»
»Niin ja ratkaistu hyvin.»
»Sinä unohdat Cynthian», moitti Gregory veljeään.
»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan väliseinään.
Marleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana — tytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.
»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta palaavaksi?» hän kysyi.
»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että poika olisi saattanut kaatua.»
»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään, niin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta eikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole paljoakaan laulamisen aihetta.»
»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele niinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»
»Eivälitähakea syitä», korjasi Josef.
»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä tahtoisin kuitenkin tietää.»
»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä arvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»
»Entäpä jos hän ei olekaan kuollut?»
»Siinä tapauksessa, pöllöpää, hän olisi täällä.»
»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä jos hän on vankina?»
»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on jättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»
Hän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään välitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt sillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut äärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.
»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan ja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän jonakin päivänä palaa?»
»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory, mikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi tehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnäentäpä josiakuin muna ravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan kysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»
»Herra tietää!»
»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi lasinsa.
»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon tietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän ponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»
»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa tyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta tänne.»
Gregory huokasi kohtaloonsa alistuvan kärsivällisyydellä.
»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun täytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi. Katsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä — paljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua menestyksellisesti.»
Josef teki kärsimättömän liikkeen.
»Etkö voisi jättää sitä kohtalon ratkaistavaksi?»
»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti toinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»
»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä tahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»
»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef.»Ah, teet minut aivan sairaaksi.»
Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan. Gregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen katseen täytyi lopulta väistyä.
»Josef, sinun täytyy lähteä pääkenraalin luo.»
»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta josKenneth on vankina, mitä sitten?»
»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä sitä sinulta.»
»Eikö? En ole niinkään varma siitä?»
»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten pojan on käynyt.»
»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi, Gregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin vihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen riehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä matkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»
Gregory lähestyi pöytää ja nojasi kättään siihen.
»Lähdetkö?» kysyi hän katsoen veljeään suoraan silmiin.
Josef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat tuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka hetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja huomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti matkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat mukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi ainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.
»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin eikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin anoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi mahdollisuus menestymiseen?»
»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua — ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella raamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti. »Lähdetkö siis, Josef?»
»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin matkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»
»Lähdetkö?» uudisti Gregory.
»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska mikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»
»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi, jos lähtisit tänä iltana.»
»En, tottavie, en lähde.»
»Kyllä, tottavie, sinä lähdet», vastasi Gregory. »Sinun täytyy, Josef.»
Josef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta lupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.
Mutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta suostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.
Asian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen aikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti varustautumaan matkalle.
Gregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui tuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen halveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen pohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja kynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan ja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi itselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän katsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli oikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa sulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja taivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.
»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun setä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»
Gregory päätti panna tytön tunteet koetukselle.
»Kenneth», vastasi hän merkitsevästi korostaen ja tarkaten tyttöä.
Ilo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain korosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi kuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.
»Mitä hänestä?» kysyi tyttö lähestyen isäänsä.
»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja, ja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»
»Tuuletko, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa?»
Gregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi, kultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme tietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin, kun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»
Cynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän osaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»
»Pian saamme tietää», vastasi isä.
Hänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei hän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä suinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua linnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.
Gregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta mielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän mentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja mielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut ystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava sitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut Worcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli näyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää aiheuttaisi tytölle surua.
»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä on paha ilma matkalla.»
»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli palannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan hakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»
Cynthia hymyili hänelle.
»Se on sankarillista, setä.»
»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni sen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»
Gregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi veljeään.
»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut sanaakaan.
Tuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä puoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa kiiltävää kaulaa.
»Näet nyt, että asia on kuten olen sanonut», hän sanoi.
»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika mukanasi. Niin on parempi.»
Josef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset veljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan seuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.
Kahdestoista luku
Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn nauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä kuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi ja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin hän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden välistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä seikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.
Hänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja teki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui. Mutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen ratsastajista olevan Kenneth.
Ratsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle aukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen ilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen, joka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta korkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen oli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin suunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut ainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja huimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen nuorukaisen toveriksi.
Mutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta, oli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli niin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä halveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja hänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa valmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.
Gregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan vastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä meluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja arvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän tervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet terveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.
Taempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi, väsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina, kun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa, jonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.
Gregory puhui, kädet Kennethin olkapäillä.
»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi. »Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja sinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»
»Heti, sir, heti saatte kuulla. Se on pitkä juttu.»
»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia pitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi? Mikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli luullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin kasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.
»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman tulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.
»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli minun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta käsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko jutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir Crispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin Middletonin prikaatissa.»
Crispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka Gregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään, vuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.
»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen mielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota kutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon huolta entisen kuninkaan aikana?»
Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni hänelle.
»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»
Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjistaedesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollutWorcesterista paon arvoinen.
Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.
Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestäkerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.
Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä, tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen suorastaan pilkallisesti.
Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä, joka seurassa nyt vallitsi.
Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.
Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää — niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään, hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa. Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä aikaa.
Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen, että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön kärsimättömyys.
Hän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi tuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa ystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti Kenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti isäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory, joka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä tahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.
Puoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta käsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului vuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.
»Missä minä nukun tämän yön?» kysyi Crispin.
»Pohjoisessa siipirakennuksessa», vastasi Gregory nikotellen.
»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn ja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa enkä missään muualla.»
»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui hänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan huoneesta?»
»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta eniten.»
»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole nähnyt sitä?»
»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan. Mutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan vähemmäksi hän mutisi:
»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin usein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni. Kuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin yönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»
»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen mainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin Roland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa notkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.
»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän nai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä, joten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»
»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen perhe.»
»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin surkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi tahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»
»Saatte nukkua missä tahdotte, sir», vastasi Gregory, ja he nousivat.
»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?» kysyi Gregory ennen kuin he erosivat.
»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä mitä vastasi.
»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi. »Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on ollut Roland Marleigh'n oma.»
»Talo, joka kerranoliRoland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin, niin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin kovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland Marleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa Ashburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»
Hän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä palvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen, johon hän halusi.
Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko. Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen korvissaan kuin ennustus.
Kolmastoista luku
Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta. Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa kestäisi loppumattomiin.
Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.
Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet. Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu, ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.
»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»
»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»
»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.
»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»
Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät, hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän huudahti tulisesti:
»Tahtoisitko mieluummin, että minä olisin sellainen kuin tuo mies?»
»Miksikä ei», kiusoitteli tyttö. »Ainakin sinä silloin olisit mies.»
»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on miehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»
»Ja mikä sinä, sir, sitten mieluimmin haluaisit olla?»
»Gentlemanni, madam», vastasi Kenneth komeasti.
»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän vaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän takana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä häpeän puolestasi.»
»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse, millaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n linnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen maksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä sanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että minä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen rojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»
Tyttö katsoi hänen ohitseen rauhallisen ivallisesti.
»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen höyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä haluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä, sovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi sarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta miehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin suuren painon.»
Nuorukaisen kauniit, naiselliset kasvot olivat raivosta tulipunaiset.
»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan, »niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»
Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt. Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita. Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan, säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan elämäntapojaan.
Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella. Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa, jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys, jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.
Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.
Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt, etsiäkseen unohdusta.
Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti, ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään, että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja miltei vihasi tyttöä.
Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.
Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat — tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta. Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.
Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys, voidaan sillä nimellä nimittää.
Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä, synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan, sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen, hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa, joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.
Galliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin kosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken Cynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori mies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen, mutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin nauroi, pani se krouviritarin miettimään.
Hovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen puheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka ennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt Galliardin karkeimpia kirouksia.
Koska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth vannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä nähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä olivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän kuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei vähääkään parantunut.
»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi tyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»
»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et pitänyt minusta sellaisena kuin olin…»
»Ja pidän sinusta vielä vähemmän tällaisena.»
»Cynthia, sinä pilkkaat minua», huusi mies vihaisena.
»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa», vastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain ilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat. Silloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi mitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva siitä, mitä sinä et ole.»
Kenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti suruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui myrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa Cynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin kanssa.
Gregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että nuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta kulki tie viisauteen.
»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä höperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun puolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa hänen aikansa kuluu turhaan.»
»Cynthia!» huudahti isä.
»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin naimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle, jota halveksin?»
»Millä oikeudella sinä häntä halveksit?» kysyi isä otsa synkkänä.
»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan nainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään tai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi tai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut määräävät.»
»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti Gregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten odottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi, mitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.
Cynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden alta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun rungolla syviin mietteisiin vaipuneena.
Tullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi hänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja paljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.
»Sir Crispin», sanoi tyttö. Crispin kääntyi.
»Pelkäättekö minua, sir Crispin?»
»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin pelkoa», vastasi Crispin hymyillen.
»Se on, sir, pikemmin välttelyä kuin vastaus.»
»Jos se tulkitaan oikein, mistress Cynthia, niin se käy myös vastauksesta.»
»Että ette siis pelkää minua?»
»Se ei kuulu tapoihini.»
»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut täällä?»
Vasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi — syitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa tytön lähettyviltä oli huomattu.
»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttääminua. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»
»Saatana oli ylpeä, sir, mutta ylpeys vei hänet turmioon.»
»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se loitontaa minua teistä.»
»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin mielellänne.»
»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän vaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi nauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta pahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»
»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä mies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua Cynthiaksi.»
»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja josta teidän olisi pitänyt minua moittia.»
»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi tyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään vapaudeksi?»
Cynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi Crispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen kumarsi.
»Kiitän teitä kunniasta.»
Hetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten hänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja katsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan Crispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä askelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.
»Sir Crispin», sanoi hän. »Olen menossa kallioille.»
Tuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta Crispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla kasvoillaan hän vastasi:
»Ilmoitan sen Kennethille, jos tapaan hänet.»
Tyttö rypisti otsaansa.
»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen yksin.»
»No niin, madam, sitten en sano sitä kenellekään.»
Enpä ole mokomaa tylsimystä nähnyt, ajatteli Cynthia itsekseen.
»Kallioilta on kaunis näköala», sanoi Cynthia.
»Olen aina ollut samaa mieltä», myönsi Crispin.
Cynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi itsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin mukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan noudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia, hän kysyi vihdoin suoraan:
»Ettekö tahdo tulla kanssani?»
»Tietenkin, jos niin haluatte», vastasi mies hätäilemättä.
»Jääkää sitten siihen, sir.»
Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.
»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen, että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»
»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä seurasta.»
Hän meni menojaan.
Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli katkeran surullinen.
»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»
Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän, tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon, unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta. Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.
»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään. »Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti: »Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin taistelutanterelle.»
Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.
»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne seuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut muuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut oikein.
Neljästoista luku
Rinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu oli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä vastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka unohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan. Tyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa silmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä keskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston, ainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli havainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata toivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.
»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette onneton, eikö niin?»
Hätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään nähdäkseen hänet.
»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin, että kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian, kuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia, että myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te kunnioitatte minua seurallanne?»
Tyttö suipisti suutaan vastalauseeksi.
»Te olette siis onnellinen?» kiusoitteli hän.
»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan totuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti keskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»
»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti miehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»
»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»