Tyttö kääntyi happamen näköisenä Crispiniin.
»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista olla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta hyvin vähän mielenkiintoinen.»
»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa sille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»
»Luulin, että ainakinteymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule olemaan minun mieheni, sir Crispin.»
»Cynthia!» huudahti Crispin.
»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko, onko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»
»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää nähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte, millaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin heidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»
»Kaikki viat.»
Crispin nauroi epäuskoisesti.
»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»
»Kuka sitten?»
»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne — on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»
»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»
»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei, ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä oikein minkä vuoksi.»
»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin» — ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa tunnettu krouviritarin nimellä.»
»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»
»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»
»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnähuumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparvenSheringhamin kalliolta heidän altaan.
»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa. »Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin ylösrakennukseksi.»
Tytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.
»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»
Taas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.
»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua pahaa», hän laski leikkiä.
»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti, »mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette syntynyt johtamaan, joka…»
»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.
»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella. Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.
Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.
Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas, epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen, jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän nauroi hiljaa ja pudisti päätään.
»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme mieluummin Kennethistä.»
»En tahdo puhua Kennethistä.»
»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko, että ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija saattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori neitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»
»Mitä pahaa minä olen sitten tehnyt?» kysyi tyttö hämmästyen.
»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen ainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»
»Hänen halunsa ilmenee siinä tapauksessa eriskummallisessa muodossa.»
»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään on hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja loppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto. Miksi olette siis hänelle epäystävällinen?»
»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se epäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen keikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin olevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan tapaan. Minä en kärsi häntä!»
»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse olette niihin syypää.»
»Sir Crispin, te alatte olla ikävä.»
»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi, että saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin ikävä puheenaihe.»
»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna levisi tytön kauniille kasvoille.
»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta, oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka, joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti. Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»
»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.
»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainenminulle— miehelle, jota sanotaan krouviritariksi!»
Tyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.
Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään henkeään.
Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä. Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.
Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.
Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman nuorukaisiän.
Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä, hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen, kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.
Alitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt oli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen olemassaolosta ja merkityksestä.
Cynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen elämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis hieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään huomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän rakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti käskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen hänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että Kenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli enemmänkin syytä siihen.
Cynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka pakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se oli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään vastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä maailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni, vaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi kuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se hänen kanssaan.
Ja sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen olemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen hento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja niinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää tehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä istui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon ajatuksen pelosta.
»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön mustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut lieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut joka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut — uskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään, istumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne. Ja kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin, kadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö silloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä? Ette. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin kommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette aiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te päätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva sydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei ole Crispin Galliard.»
Tyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa lumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut. Äkkiä hän katsahti ylös.
»Vai senkö vuoksi olette se, mikä olette?» hän kysyi.
»Ei, en ole; mitä sillä on tekemistä Kennethin asian kanssa?»
»Ei mitään. Olin vain utelias. En ajatellut Kennethiä.»
Crispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä sellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti sanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.
»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy ajatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan ystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä voitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran huomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle ystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän saakka olette tehnyt.»
Tyttö oli ääneti hetken ja hän oli vähällä vihastua.
»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän sanoi.
»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»
»Mutta tehän pelastitte hänen henkensä.»
Sanat herättivät Crispinin, rakkausfilosofin, taas todellisuuteen.
Hän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa, jonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli hukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska hän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava nuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli hämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena pallona miltei taivaan rannassa.
»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi hän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»
Tyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä.Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.
Mutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei ollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli ollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään sovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen haluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää, mitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli jotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä tapahtui.
Niinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli välinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti mielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin kohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut ja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia salli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli uudelleen hänen suosiossaan.
Mutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän oli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten niin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko elämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut vähintäkään sijaa hänelle.
Viidestoista luku
Omasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata asiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista, olivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli maalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan vierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen vaikutuksensa aiheuttamaksi.
Cynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi tehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta rakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot aivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin jatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin Cynthia pani häpäisylle sulun.
»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi häpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan gentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»
Samoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaaCrispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavallaCynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oliitkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.
»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen pöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta segentlemanni, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen kuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja koron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»
»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää kuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti kyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta pidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi poispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi Cynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»
Kenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin hallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän takana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko maalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö istui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen liikkeitään.
Kenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa, mutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten hän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa kertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin kurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään eikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle kerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin värisemään.
Cynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen liikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin jonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka ihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha ja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti, ja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään tuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.
Sitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui äänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.
»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin olet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on kärsinyt, rohkenethänen poissaollessaanmoittia häntä synneistä, joihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että sinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä? Olisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä, että sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon iskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten seisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen hätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän miehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja tuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»
Mutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn vihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin valmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle saman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir Crispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet hänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle tuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.
Hyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle, mutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa. Mahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän vihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka vikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.
Peräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan löytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului halliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin astui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat ja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.
Cynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen mielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien asioittensa kanssa.
Gregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen, eikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.
Hän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva ääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan sivallus.
»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin ilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän ohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan aikaan.
Hän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja JosefAshburnin hoikka olemus astui niistä alas.
»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut yhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut vasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton. Mutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden, »mikä sinua vaivaa?»
»Minulla on sinulle uutisia, Josef», vastasi Gregory vapisevalla äänellä.
»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo — ja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on tullut!»
Niin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan Kennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet takaisin.
»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme harmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä Galliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle ja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»
Kenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin vasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen puolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja Kenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri Cynthian läsnäollessa.
Hän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla pilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi siitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa vuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto, jonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.
Hänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä tähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään oli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei hänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi keskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan. Salaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.
»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin koskaan ennen!»
Hän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.
»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.
Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.
»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa ollessani.»
»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»
»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka, viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»
Gregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.
»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena, että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia sitten olisi saanut kuulla sitä.»
Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.
Hän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli tuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.
»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren.»Kerro!»
Ja Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n linnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien tekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja nyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä vuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt elävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa siihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan Cynthialle.
»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta on tullut tappelupukari?» kysyi Josef.
Hän oli tyyni, kummastuttavan tyyni, vaikka kuuli sellaisen uutisen.
»Sitä ei saata epäillä.»
»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi ääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»
»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa väittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»
Josef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi nähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.
»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi Josef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui levottoman jännittyneeksi.
»Mutta poika, aavistaako hän, luuletko?»
»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää Kennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa tilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan itseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä, joita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä lähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo murhenäytelmä on suoritettava täällä.»
»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef myrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken vallitsi äänettömyys.
»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut kaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole keksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin huolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»
Hän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa.Gregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.
»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä raukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin. Minä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.» Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka oli sanomattoman uhkaava.
»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin varmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen kädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili synkästi.
»Eikö ole mitään muuta keinoa?» kysyi Gregory tuskissaan.
»Olisi ollut», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin erään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin, joka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä. Galliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos vain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi ollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle sanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian ollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole aikaa.»
»Mutta ehkä…» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin että Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä seisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.
Josef katsoi häneen hetken hämmästyneenä.
»Kuka piru te olette?» tokaisi hän sitten.
Huolimatta levottomuudestaan Gregory nauroi hiljaa kysymykselle.
Krouviritari astui eteenpäin.
»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen. »Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin ja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään vieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset kaksi viikkoa.»
Puhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen kuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan hämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut, ei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä vanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä hänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa soreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi ollut päivän valossa.
Josef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista aavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin, että he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä tyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.
»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut meille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme antimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain miellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»
Kuudestoista luku
Sir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat puhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan, että hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen, mikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon isäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef Ashburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut murhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen tutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin toisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.
Kun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin aseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.
Josef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin päin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen tyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan ääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana katsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.
Galliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.
»Mitä nyt, sir Crispin?» sanoi hän. »Oletteko lähdössä matkalle?»
»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä», vastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä iltana, herra Ashburn, lähden täältä.»
Utelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa vieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön, hän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta vaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla, oli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus, että Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän kiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka oli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.
Seuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko Crispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi päättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi hän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen menettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän johtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti palatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut saattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi sen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti sen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana pöydän päässä.
Ateria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta saamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja ääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard huomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin ilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt selittämään.
Gregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä teki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli kuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä asioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja Josefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun ennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut ikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan karkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa puheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen matkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa joutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla, että niitä mielellään kuunteli.
Ja Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka kerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä jutuilla.
Hän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä hän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan suunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja aina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja suorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä ei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän olisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui toisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef loi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen kaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa aiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.
Pian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön porraskäytävän luo ja sanoi:
»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin kuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»
Tyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin, niin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.
»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni matkassanne.»
»Madam, kiitän teitä. Jääkää hyvästi.»
Hän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös. Tultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut paikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.
Palvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit vielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa perästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti kaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa valahti silloin tällöin rintaa vasten.
Kenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä halveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä! Halveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei ollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin hän katsoi ajan tulleen.
»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n», sanoi hän.
»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen, häikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän kuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin kerrotaan.»
»Mitä kerrotaan?»
»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko minua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen näköinen.
Josef nauroi tavalla, joka sai Kennethin veren jähmettymään.
»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa.Sitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»
Crispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti, että tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä humalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki sille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä istuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain, halveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan tammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä ja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.
Kylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin päin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään Crispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin poispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin metalli.
»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei ollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit teurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin. Mutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja minä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä koetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä — Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland Marleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»
Hän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän edessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli joutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina, jollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin oli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.
Josef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen johdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut heiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua, ja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt. Hänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu. Jos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä puolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa mukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti myös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä paitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat rientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä kuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.
Pilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi kylmästi ja nasevasti.
»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir. Huimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei arvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä. Jumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan leijonaa sen luolassa?»
»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä, master Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»
Yhä hymyili Josef luullen olevansa tilanteen herra.
»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa ääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»
»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. — Valansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa turmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja minä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»
Kenneth voihki seistessään siinä sulkien ja aukoen käsiään.
»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut minut ansaan, olette pettänyt minua.»
»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen tehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia minulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette vannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»
Yhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä olisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut valansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut päättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi. Vetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun koettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään, mutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen ahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.
He seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja vastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui yhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.
Hän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan miestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen, mutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan vastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän näki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan miekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman vastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa ja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.
Heidän miekkojensa kalskahteluun vastasi samanlainen kalahdus pöydän takaa.
»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan täytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen vielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan ahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että halu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka pakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat seinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin, jonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin itsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen miekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi naulaten hänet seinään.
Josef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli Kennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä, ettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä. Näihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena miekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa aselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei ollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä hänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä ja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt syrjään ja syöksy väistetty.
Vimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös ja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina Crispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli minuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen. Sitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti hänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä. Hän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän vaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen olisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut mikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja niistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan, ettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä taistellen hän korotti äänensä ja huusi…
»Hei siellä! John, Stephen!»
»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä tarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä kuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta he saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä tuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon nukkumaan kellon ympäri.»
Kirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan tyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut vetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt omassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.
Hänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän ainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä tarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard milloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli päästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että epätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi kääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!
Hän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta valepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen käsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän tunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen kädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.
Koriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan katseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä riippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko valtasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja lamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva sydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni, vääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut, ja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen omantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan kuolemaa silmiin.
Aikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun hänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei hänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja äänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla häntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan toisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa olemattomiin.
Kynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot täyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan kehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät — toinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon lamauttamana ja kuolonkalpeana.
Pöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana edessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä, ihmettelevänä ja kauhuissaan.
Hänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä hetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin Crispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa lattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.
Niin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka pitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi, joka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui hillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta leimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa ja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi hänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä tulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla — hekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.
Hänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut vihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea teko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen kärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti puristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton, kiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen jäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia verisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät mykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään, kunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja siten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen kanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.
Sillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas herättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin hänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä saisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan niissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut…
»Jalo teräs olisi liian suuri kunnia teille, herra Ashburn.»
Ja Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote, niin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen toivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut lukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä tuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja heilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä. Turhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti. Veri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää hänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas vapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan pöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta kättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen pilkallisesti ja häijysti uhriaan.
Kenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin rajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan tekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli saatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa hänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli kahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.
»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi kymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani. Kaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen. Loppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master Ashburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette liiankin kypsä helvettiin.»
»Te aiotte tappaa minut?» ähki Josef tullen vieläkin kalpeammaksi.
»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo kaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun vain laskevan leikkiä?»,
Josefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka vaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun eikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei ruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.
»Te teette murhan», hän huudahti.
»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta se on vihdoinkin tullut.»
»Miettikää tekoanne, herra Marleigh…»
»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole käyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette tehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja vakavasti.
»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi hyödyttää teitä millään tavalla.»
»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se, kun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»
»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain hetkellisen tyydytyksen.»
»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin siitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on jäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta, vaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»
»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto.Minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä…»
»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä merkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun olen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen vuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään lahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää minua päätöksessäni?»
Gregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin huomion puoleensa.
»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan mieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä tahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan teille ikävänä muistona.»
Halveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten hän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»
»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää niitä.»
»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä kiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani ja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän vallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»
»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä kohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä haluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa heti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»
Hänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen… Kennethillä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt enempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan Gregoryn käsiä.
Sitten Josef puhui taas.
»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette vielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi hävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»
»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te turmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa pistääkseen.
Seitsemästoista luku
Pelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja kolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo tuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan kärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa värähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä, sillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi hän Josefin pakotti.
Josef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta toisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen kurjan henkensä.
Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin. Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä, kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.
Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana, aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.
»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta sitten?»
»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne. Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»
Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.
»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»
»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän poikanne elää.»
»Helvetin koira, seonvalhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat teidän sananne, master Josef.»
»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän on elänyt ja vaurastunut.»
Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella, mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.
»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.
»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!» vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.
»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»
»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»
»Ja mistä saan heidät käsiini?»
Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen. Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä. Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä harkitsevaa tyyneyttä.
»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»
Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus ja hieman toivoa.
Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja nousi.
»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja paperia. Kirjoittakaa.»
»Lupaatteko?» kysyi Josef.
»Sanon sen sitten, kun olette kirjoittanut.»
Vapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi sen Crispinille luettavaksi.
»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa siihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että vastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin, joita hän asian yhteydessä teille tekee.»
»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt allekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.
Ashburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä aikonut enää antautua.
»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta meitä enää.»
Crispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt valehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän ja vannoi valansa.
Josef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa, joka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.
Tähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin ajatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen hetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä, jos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä, jolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa vältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen. Katsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, ettäAnkkurinmajatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti Pride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi häntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus noussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan päällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut ihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.
Crispin otti kirjeen ja luki siitä:
»Herra Henry Lane. Majatalo Ankkuri. Thames-katu. Lontoo.»
Se oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut aikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä ja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.
»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa sisäpuolelle.
»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry monta päivää tuonnemmaksi.»