Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon, mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja kumarsi vain ääneti.
Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.
»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»
Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian paikalla, ilman eversti Priden apua.
»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.
»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»
Josefin silmissä leimahti vihan tuli.
»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.
Heidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.
»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää huolellisesti vahtia.»
Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut täysin vaaraton sitomattakin.
Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian kautta koetti tyydyttää.
Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä. Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo kuukausi sitten.
Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja kumartui katsomaan Gregorya.
»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi. »Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen miltei pahoilla mielin.
»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.
»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.
Hieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.
Kahdeksastoista luku
Heti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä kuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin poikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa syvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina oudoissa asennoissa.
Turhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton saada hereille horrostilastaan.
Vihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli ottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen. Hänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen huoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.
Hänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli saanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän tuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja uupuneena.
»Neljännestunti on kulunut, sir», sanoi Josef kylmästi astuessaan sisään.
Kenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä, jotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin, velttoihin kasvoihin.
»Neljännestunti on kulunut, sir», kertasi Josef kovemmalla äänellä.
Kenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti otsansa yli.
»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä?»
Josef odotti hetkisen, ennen kuin vastasi.
»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma. Te voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on lähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että mistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n linnaan jalallanne astua.» —
»Ymmärrän, sir, ymmärrän. Mutta te kohtelette minua liian ankarasti.»
Josef nosti kysyvästi silmäkulmiaan.
»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan olin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni erehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory», huudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette armollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»
Gregory avasi väsyneet silmänsä.
»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että te olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin kuukausi.»
»Se oli tapaturma, sir. Vannon, että se oli tapaturma.»
»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän pääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi. »Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän selityksiänne.»
»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme kuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.
Kenneth kääntyi ympäri ja katsoi häneen toivon välähdys silmissään.
»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni tekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»
Sellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa tyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.
»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan tekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä puolestani tahdon unohtaa tämän illan.»
»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen sen.»
Hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin nurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he olivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet, samoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta sitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli omistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.
»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin antaa jollekin palvelijoistanikin.»
Josef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa makasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen sananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.
»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja vaikea.»
»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä teidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa vaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen kiinteästi:
»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi: »Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin kuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa itsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»
Gregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli tekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet vaikenemaan.
»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth nousi ja meni.
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Gregory, kun ovi oli sulkeutunut.
»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef kylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille, ja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaanAnkkurissaThames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää hänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»
»Mutta voisihan Richard tai Stephen toimittaa asiasi.»
»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia, etteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on paras.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth ratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen tulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin käsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen poikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta liian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»
Gregorya puistatti.
»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en näkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»
»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada luotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan lisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen tekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»
»Josef, sinä joudut vielä korvennettavaksi helvetissä.»
Josef nauroi pilkallisesti.
»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut heikkopäiseksi.»
Meni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa harteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa kirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.
Muutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään viimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään kuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.
»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master Kenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin tärkeä.»
Kenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli hiekkaa paperille.
»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa», jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan, »mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä. Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian, niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri. Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka Crispin oli saanut viedäkseen.
»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi, niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista, että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»
»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion tehdä.»
Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.
»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro. Mene nyt.»
Yhdeksästoista luku
Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä, että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.
Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan poimuihin.
Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin myrskyn repimien pilvien lomitse.
Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen. Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput mäkeä alas saviseen rapakkoon.
Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.
»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut jalkansa.»
Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen ääntään tunnettaisi.
»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»
»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin. Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»
»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»
»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»
Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti, ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.
Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.
»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»
»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle. Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani häiriintymättä.»
Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.
»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»
Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä kuin viini.
Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia ennen päivännousua.
Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma eläin.
Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.
Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman. Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.
Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.
Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään, hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän sotilaiksi.
Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli varmaankin tapahtunut jokin erehdys.
Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.
»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.
Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon yhteydessä.
Tuokion hän epäröi.
»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»
Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva hänen turmiokseen.
»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.
»Mistä tulette, master Blount?»
Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:
»Marleigh'n linnasta.»
»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?
»Lontooseen.»
»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.
»Minulla on kirje eversti Pridelle.»
Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt vaikutusta vaille.
»Keneltä kirje on?»
»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»
»Näyttäkää se.»
Vapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.
Kersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.
»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.
»Ei mikään, sir. Kylmä.»
Kersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.
Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen, että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi toverinsa puoleen.
»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.
»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään», sanoi Kenneth.
Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi. Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut vastauksissaan, teki päätöksensä.
»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa, ennen kuin jatkatte matkaanne.»
»Mutta, sir…»
»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.
Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaanKenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.
Kahdeskymmenes luku
Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja pysähtyivät majataloRistiretkeilijäneteen.
Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun huoneeseen.
Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas, keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui, alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.
Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.
Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:
»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»
»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin katsoakseen vankinsa kasvoja.
Silloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.
»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart Bailiennochysta.»
»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.
»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun toimme hänet tänne.»
Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.
»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.
»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita, joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»
Hoganin otsa rypistyi.
»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja tutkikaa hänet.»
Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.
Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.
»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen puoliyötä, tulen liian myöhään.»
»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.
»Minä — minä en tiedä.»
»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.
Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.
Yhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.
»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän vainusi heti paljastusta.
»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasiBeddoesta ja tämän toveria poistumaan.
»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy laskea minut menemään.»
»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme saanut sisua.»
»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme mainitsematta, master tappelupukari.»
Irlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.
»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»
»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»
»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.
»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»
»Niin, miten?» huokasi Hogan.
»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän jumalisessa armeijassa?»
»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.
»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi, ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte hamppuköydessä.»
Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti miekan kärjen kirjeen sinetin alle.
»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona, Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»
Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään katsoen Kennethiin.
»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»
Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä olisi!
»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»
Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan kääntyi poispäin.
»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»
Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi kirous hänen huuliltaan.
»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.
»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.
Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi sen selkosen selälleen.
»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»
»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»
»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa vastata hengellään tästä herrasta.»
Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan — selittäkää…»
»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois, Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»
Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.
»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä tyytyväisenä.
»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»
Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt pitempiin selityksiin.
»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän, »ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet tänne. Hän on pitkä, hoikka mies…»
»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja. Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»
Hogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.
»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»
Beddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.
»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt matkaan, mies.»
Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.
Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita ja vihaista ääntä.
Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin liehuva häntä.
»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.
»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli pelottavasti silmiään.
Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.
Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää meidät», hän komensi lyhyesti.
Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi kätensä.
»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta, jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.
Yhdeskolmatta luku
»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.
»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa minun mennä kiittämättä.»
»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo paloviinaa…»
Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen sisällön lasiin tarjoten Crispinille.
»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.
Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.
Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.
Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä.
»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»
Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.
»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin — kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»
»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.
»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa. Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»
»Miten sinä sen tiedät?»
»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä olit menossaAnkkuriin, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»
Crispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.
»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.
»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuuAnkkurissa— ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se, joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä: »Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.
Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei merkinnyt mitään Crispinille.
»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.
»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan sinä tapoit Worcesterissa.»
Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.
»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa minut tuon miehen käsiin?»
»Sinäpä sen sanoit.»
»Mutta…»
Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.
»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä tämä kaikki on?»
Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi synkällä äänellä:
»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä olenkaan!»
Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan kirouksia, jotka Hogan keskeytti.
»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinutAnkkuriin, vakuuttaen, että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei kokonaan. Sinun poikasielääja on luultavaa, ettäAnkkurissaolisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»
Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:
»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»
Vihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.
»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme, että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta elämässäsi siitä, että tein sen.»
»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.
»Oikein arvattu.»
»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä, huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän. »Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä — ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että hän koettaa maksaa samalla mitalla.»
»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»
Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli sitä ja luki:
»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti, ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä. Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh…»
Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.
»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.
»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on tuntenut Kenneth Stewartina.»
»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä minua.»
Hogan kohotti kättään.
»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:
»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät. Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen, kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanneJosef Ashburn.
* * * * *
Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa — niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään, jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen, hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.
Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi, samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti. Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? — Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi, jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.
Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista kalpeammat.
»Hogan, missä poika on?»
»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»
»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»
Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa olevalle ratsumiehelle.
He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.
Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.
»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana», poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että pidätykseni oli teidän työtänne.»
»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä poikaan luotuina.
»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni. Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen teille tehnyt?»
Tuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.
»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti, »niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut ruumiina jo kolme viikkoa.»
»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin niin suuren hinnan elämästä!»
»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun pidättämisesi kanssa.»
»Te valehtelette!»
Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus. Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.
Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.
»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä, että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni, joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän. »Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi hänet pyövelin armoille.»
Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.
»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin muistan häntä.»
Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana, äänettömänä todistajana.
»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»
Vastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.
»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan StewartBailienochysta ei ollut isänne.»
Kenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.
»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.
»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti, »tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa päivännousua ja pyöveliä?»
Nuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.
»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat, mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen. Muistatko?»
Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia kasvoja.
»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli palvellut kuningasta.»
»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen, joka oli vielä entistäkin pelottavampi.
»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä», huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.
»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä eversti Pridelle.»
Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että se oli väärennetty.
Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni, johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.
Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi, että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle omistajalleen.
Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta, mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti, oli ainaiseksi häneltä mennyttä.
Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän, jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.
Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.
Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka hänelle oli outo.
»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmistiminutsiitä, että tämä paperi puhuu totta.»
Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.
»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani. Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne, joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina. Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?» huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä, sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti hän raivoisalla äänellä.
Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä ehkä oli hieman moitettakin.
Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden, joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea, päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä, että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa ilmitulemiseen.
Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään keneltäkään mitään.
»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä, kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi, joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»