Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja tunteettomina.
»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään, mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien, Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon. Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»
Yhä seisoi poika ääneti.
»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»
Vihdoin poika puhui.
Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista, itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli aiheuttanut.
»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.
»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti. »Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»
»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.
»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin. »Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»
Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään mielen pehmenemisestä.
Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.
»Entä Cynthia?» hän kysyi.
Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja hänen silmissään välähti.
»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla, johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole saanut kärsiä siitä kyllin?»
»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»
»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»
Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi, mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan, jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan vääntelemään tuskasta.
»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»
Jocelyn kohautti olkapäitään.
»Yhdentekevä, missä minä nukun.»
Crispin hymyili surumielisesti ja huokasi.
»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai» — hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»
Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua, hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.
»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinäetolisi hänen poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa, täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi, mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä, »senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»
Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.
Kahdeskolmatta luku
Pitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin vikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti päättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.
Yksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut sen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan. Tässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä erään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia tarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että hänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan kättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella hän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin Hoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta kirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen vuoksi.
»Jos tyttö rakastaa häntä, niin on asia miltei jo selvä.»
»Tyttö ei rakasta häntä. Sitä ainakin pelkään.»
Hogan ei hämmästynyt.
»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja irlantilainen tuli vakavaksi.
Mutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat tehneet hänestä kyynikon.
»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto, oikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan. Tilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa ketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»
»Mutta jos hän osoittautuu kapinoivaksi? Niitä oli sellaisiakin naisia.»
»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää minun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet mukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen otsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin suorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen nyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka teen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla varovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta myöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on Ranskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi edullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen kanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka olen pojalle tehnyt.»
Irlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat, iloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä, ja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut tiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.
»Se ei ole vallan sievä asia, jota sinä suunnittelet, Cris.»
Vasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa hän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän naurahti ja sanoi:
»Peijakas, sinä olet hellämielinen, Harry!»
Sitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie hänen sydämeensä.»
Hogan ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Crispinin käsivarrelle.
»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi,Crispin?»
Syntyi äänettömyys.
»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä kunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala tietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin kerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra tai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä alkuperäistä enää tunne ensinkään?»
»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee sellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»
Crispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjään.
»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi huoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi. »Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa sitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en vaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko ikäni.»
Hogan kohautti mahtavia hartioitaan ja tavoitti viinipulloa.
»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei ole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä lisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi onnistumisen maljan.»
Sitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat keskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet Harwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin Galliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä punnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä hetimmiten jaLady Janentuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.
Heidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon pihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.
Pian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet, ja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen aamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon kuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat sen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat renkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä erilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi Crispin ja meni nuorukaisen luo.
Kenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli ollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti synkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen, mitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin, vaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut olevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli miettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko Skotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.
»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin päästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni sinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy onnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen tai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan morsiamesi mukanani.»
Hän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä ilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti seuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.
Crispin jatkoi heti.
»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn. Minä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle aiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian kuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä sinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat minuaAuberge du Solei'ssaCalais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»
Syntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin ilmein.
»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen vuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut, niin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä anteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä Calais'ssa.»
Crispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus ei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen miehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä takaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa tietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin ajatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.
»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa matkaa varten?»
Poika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä Josefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen merkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski sen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi riittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti Calais'ssa.»
Ja antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän lähti nopeasti huoneesta.
Tunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli käännettynä vielä kerran pohjoiseen.
Hän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä.Korpinmajatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei edes vilkaissut.
Aivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä. Yhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä aamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi sattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaanKorpinohi Newportissa ja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti pysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa kulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään parhaillaan oli ohjaamassa.
Kolmaskolmatta luku
Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin lähdön jälkeisenä päivänä.
Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta, jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.
Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.
Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef, sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti. Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.
»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian — »että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä oli suoritettavana.
Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, jaJosef jatkoi liukkaasti:
»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»
Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan, jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi totuudenmukaisesti:
»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet siitä.»
Tyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.
Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi kokonaan aiheeltaan siitä.
»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia», murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon ikuinen kirous osani.»
»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i
»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua silmänräpäyksessä olkapäähän.»
Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen kysymyksen:
»Miten jouduitte riitaan?»
»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta, osaamatta keksiä parempaakaan syytä.
»Mitä? Koski minua?»
»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun nukkua.»
»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»
»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen parantumistaan.»
»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää. Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»
Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä tuntui käyvältä.
»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle, että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi, että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni. Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä — sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»
Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.
»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.
»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla mitään asiaa toimitettavana?»
»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»
»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»
Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen. Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.
Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.
Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän, niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet vuoteeseen.
Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen humalan.
Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa. He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään, että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle kolleegiolle.
Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.
Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä hyvänsä.
Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.
Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi. Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan, rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla voisi varoittaa häntä menemästäAnkkuriinThames-kadun varrella! Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.
Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä luokseen.
»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia, lapseni, olen kuolemaisillani.»
Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily, kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.
Mutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.
»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt, en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin, että niin kävisi.»
Cynthia katsahti häneen hämmästyneenä.
»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»
»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä vapisi.
»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät hänen elämänsä.»
»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä puhut?»
»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainenJumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»
»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»
Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota tämä ei rohjennut nostaa.
»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume…»
»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin,ontotta.
»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. »Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen, luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina, joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot saada minut uskomaan?»
»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.
Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.
»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»
»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.
»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule, lapseni.Meitävastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana, jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»
»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.
»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille, Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia, tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin ansasta?»
»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasiCynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.
»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä, ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?» huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu, joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän toimestanne.»
Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä lattialla.
Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä. Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.
Neljäskolmatta luku
Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui surunsa kanssa koko sen päivän.
Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta, joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut kuolemaisillaan.
Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä, jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa murhamies ja varas.
Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.
Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa, sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle ihmissielulle yksinäisyydessä.
Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.
Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.
Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään. Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.
Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa pettivät — metallinkirkas ääni:
»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»
Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.
Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin sai, hän voi sanoa ainoastaan:
»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneenLontooseen.»
»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»
Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen kuin vastasi.
»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»
Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.
Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen, olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka Lontoossa odotti.
»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka muutama päivä sitten lähti täältä?»
Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.
»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.
»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.
Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka, erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois kuinka suuri tuska hyvänsä.
»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia täynnä, tullut minulle helpoksi.»
Ja kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:
»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»
Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.
»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa, jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»
Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.
»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se vaatii paljon.»
»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on pikemminkin uhraus.»
Crispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:
»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»
Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.
»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»
Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.
»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma sydämensä toivoi.
Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:
»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä tämän.»
Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.
Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan istua hänen luonaan.
Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten, ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.
»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»
Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.
»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi: »Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»
»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.
»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»
Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan inholla hylännyt.
Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.
Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä. Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen, ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.
Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty, kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.
He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää! Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.
Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä lähteä huomenna.
Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan, keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan kietoutuneena.
Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.
Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia huudahti:
»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»
Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jotaCynthia ei ollut huomannut.
»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on nyt paras ystävämme.»
Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään. Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä mieletöntä askeltaan.
Ajoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.
Viideskolmatta luku
Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin, joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä olevan turvallisesti sängyssään.
Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen maissa ajoivat he Denhamin läpi.
Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat, hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.
Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin, ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.
Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen mielensä painui jälleen.
Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli kovasti Crispinin mielenmalttia.
»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»
»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»
»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö jaCrispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.
»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin hän itsekään.»
Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»
Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan viivytys ei häntä enää vaivannut.
»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»
Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.
Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan. Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä kauemmin hän odotti.
Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin oli Cynthia jo suuttua.
»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.
Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.
Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta, jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla? Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle siten osoitettiin.
Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.
»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija.»Missä on sir Crispin?»
»Alhaalla, madam.»
»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»
»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»
Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta, joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä! Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki äkkinäisen päätöksen.
»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä juoksujalkaa.
Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä nöyrästi.
»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö, mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»
»On, on madam.»
»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta miestä seuralaisiksi?»
»Ehkä voin hankkia ne, mutta…»
»Kuinka pian?»
»Puolen tunnin kuluttua, mutta…»
»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa kärsimättömästi.
»Mutta, madam…»
»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.
»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia kymmenen mailin matkalle.»
»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»
Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän palkkion toivossa.
Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven kautta majatalon pihalle.
Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana. Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän piteli pöyhkeilevän lupaavasti.
Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.
Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja huolestunein silmin.
Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä hänen vaimonsa odotti häntä.
Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä maahan.
»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen tapahtua?»
»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»
Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen ainakin.
»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.
»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan.»Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»
»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen vaimonsa.
»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»
»Mitkä eläimet?»
»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»
»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»
»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä ollut antaa hänelle hevosia.»
»Missähänon?» kysyi emäntä.
»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»
»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.
»Niin», vastasi tämä.
»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»
»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi mies lauhkeasti.
»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»
»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.
»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin ansainnut.»
»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan. Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen miehensä aivoissa.
»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi hän hermostuneena.
»Kertoa herrasmiehelle, mitä on tapahtunut.»
»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen tielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»
Emäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi ovelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti hänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.
»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut perikatoon?»
»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa hänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.
»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen itse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle paljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen jälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän on kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä annoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin, kun mies sen huomaa.»
»Minämenen», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari kolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä, että nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä miehelle ilmoitetaan.»
»Minä lupasin hänelle sen», alkoi mies.
»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle, jotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»