The Project Gutenberg eBook ofKuninkaan miekkamiesThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuninkaan miekkamiesHistoriallinen seikkailuromaaniAuthor: Rafael SabatiniRelease date: June 12, 2023 [eBook #70960]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN MIEKKAMIES ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuninkaan miekkamiesHistoriallinen seikkailuromaaniAuthor: Rafael SabatiniRelease date: June 12, 2023 [eBook #70960]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Kuninkaan miekkamies
Historiallinen seikkailuromaani
Author: Rafael Sabatini
Author: Rafael Sabatini
Release date: June 12, 2023 [eBook #70960]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1927
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN MIEKKAMIES ***
Historiallinen seikkailuromaani
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
Ensimmäinen luku
Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru, sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina hetkinään.
Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä, joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten. Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen nesteen.
Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat, pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti:
Hän suukon vei huulilta tyttösen ja ratsulla matkaansa kiis. Oli aika nyt viinin ja keväimen, sulo aika tuo lempiväin sydänten. Malja pohjaan siis!
Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan riensi maan yli nelistäin tytön hurmaava suudelma huulillaan. Mut pian se on ihana muisto vaan. Malja pohjaan näin!
Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.
»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman siivompi laulu.»
»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden omistaja nauroi taas.
»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt, kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani, alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»
Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään poispäin.
»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli hänen rohkeanlainen vastauksensa.
Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän nauroi entiseen tapaan.
»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti? Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa. Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä eli…»
»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir Crispin.»
»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa, kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus meille kummallekin.»
Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:
Mut kuolemaa kaivaten tyttönen hän riutui ja lakastui niin. Tuli joulu, mut tyttö se itkien vain uotti ja …
Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa, kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:
»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»
Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen puoleensa.
»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»
»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.
»Minunkäskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»
Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen, repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.
»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut, muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»
»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt meidät?»
»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa.Olen tappanut miehen.»
»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»
Irlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.
Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa. Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!» huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista koloa, johon voin kätkeytyä?»
»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti.»Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»
Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä tapauksen todistajana.
Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi lyhyesti:
»Pöydän ääreen!»
Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.
»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni…»
»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan pelini loppuun, taikka minä jumaliste…»
Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään, asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska muka oli kysymys ihmishengestä.
Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan, että nuori mies hätkähti.
Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti esimerkkiä.
Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja odottivat.
»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»
Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!» Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia tulokkaita.
»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt kimppuunne?»
Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen kysymykseen.
»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»
»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen. »Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut, sanoitte?»
»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»
»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta, voisin sen vaikka vannoa.»
»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»
»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan, ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte etsiskelyänne.»
Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi kiinni ja päästä heistä eroon.
»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä suvaitsisitte avustaa meitä…»
»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen upseeri enkä mikään vankinihti!»
Vänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.
»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»
»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin. »Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»
»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan tulleen tänne.»
Crispin haukotteli.
»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa viimeiset kaksi tuntia.»
»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada varmuus asiasta.»
»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua? Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!» jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»
Moisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.
»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.
»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla, niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas, että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»
Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta. Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi, hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan, minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää, kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä toisaalla.
Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.
Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti entiselle paikalleen.
»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen, »ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin luotu etsiväksi.»
Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.
»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.
»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi, ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa. »Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella. Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas jatkamaan peliämme.»
Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä, uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen, eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.
Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä, lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän reunustama naama ikkunanruutua vasten.
Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.
Toinen luku
Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen — elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.
»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»
Nuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:
»Huomenna, sir Crispin…» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.
»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»
Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.
Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi, mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.
Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja sulki sen.
Mentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin vuoteella.
»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko elämässäni ollut näin peloissani.»
Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.
»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »TuollaEnkelinravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun. Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi minua — löiminua, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»
»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.
»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja minun oli pakko puolustautua.»
»Mutta ei tappaa, Hogan!»
»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»
Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.
»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»
»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen tuskassa.
»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:
»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»
»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen, että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie, ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista, runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista, jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut. Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme, jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin tytöltä ohimennessäsi.»
»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa ja…»
»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan. »Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin, siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa! Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen juttu lähdön pakolliseksi.»
»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.
»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille, Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin, pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»
Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean syyn siihen Hogan jatkoi:
»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»
»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.
»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan. Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia harjoittavaa toveriaan kohtaan.
Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:
»Sinä unohdat, Harry.»
»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan…»
»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»
Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään, mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet…»
»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?» Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa jäädessäsi tänne?»
»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.
»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn jalkaväestä epäilee sinua.»
»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin voi kaataa?»
»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»
»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan, Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada sinut turvaan.»
Hogan nousi huoahtaen.
»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon sinua, Cris.»
»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä sellaista osaa.»
»Mistä me sellaisen löydämme?»
»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestäSkotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»
»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»
»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry.Odotahan!»
Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan nuorukaisen huoneesta.
»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan takkiin.
»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian rohkeasti.»
»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.
Hogan noudatti käskyä huoahtaen:
»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen elämässään joutuu näyttelemään.»
»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen vaihtoehto, Hogan.»
Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan. Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.
Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle, ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.
Kolmas luku
Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla otsallaan näkyi syviä vakoja.
Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.
Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan, värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.
Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen, jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan, rakas Kenneth.
Sinun Gregory Ashburn.
Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät tuimina vaipui ajatuksiinsa.
Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?
Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.
Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit Marleigh'n linnaan.
Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati. Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!
Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon, jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.
Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä mitään Gregory Ashburnista.
Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään, mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä. Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.
Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.
Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hänvihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa.Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseenWorcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.
Neljäs luku
Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.
Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli MitreInn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.
Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja, mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa Marchin väkevää olutta.
Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta voimasta.
Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen tapauksen yksityiskohtia.
»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää, kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'
Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla, rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua', karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit. Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»
Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.
Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos olisi pysynyt siitä poissa.
Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin. Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth hypähtänyt pystyyn.
»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»
Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.
»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»
»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus. »Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko seuran.
Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko tusina miehiä Kennethin kimppuun.
He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti, eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan. Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko tämän häpeämättömän näytöksen.
Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa käskevästi ja kovasti: »Seis!»
Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä, laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun pukeutunut mies astui hitaasti esiin.
»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari» kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.
»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.
Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla. Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.
Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.
Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.
»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.
»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»
»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.
»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi kätensä.
Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua, minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan nuorelle miehelle.
»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master Stewart.»
»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi, vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.
»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo lukea sitä.»
»Varmastikin teen sen.»
»Mutta, sir…»
»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä siis.»
»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»
»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi viaton!»
»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan. Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin, että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja hienoksi teoksi. Sen sijaan…» Nuori mies vaikeni.
»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan…?»
»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»
Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus — valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän oli voitettu.
»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.
Viides luku
Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema keropäille.»
»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä iloisina kuin nytkin olemme.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä. Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.
Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä, joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.
Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan varassa.
Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä, jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.
Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin, valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti, mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.
Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.
Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt, ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa, etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista suvainneet.
Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.
»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat, ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte kuolla!»
Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.
Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta mutkitta hänen hevosensa suupieliin.
»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»
Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti surunvoittoisesti.
»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen kintereillään.
Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja kirosi karkeasti.
»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden hevosväkeä.»
Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi toivottomana. »Se on loppu.»
Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.
»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt hänet alas.
»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja vasemmalle. »Mitä tietä?»
Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto, jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.
Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä saiCrispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.
»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.
»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»
»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja miten?»
Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun keropäitten saapuessa talon eteen.
»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä — kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»
Hänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.
»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.
»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»
Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.
»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»
Ja polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.
Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.
Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani — tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»
Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.
»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»
»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin kuolet!»
Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti upseeria kurissa miekkansa kärjellä.
»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin pahantekijää, Kaarlea.»
»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan tule — Jumalan huomassa.»
»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»
Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan kaulaan.
»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen.
Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa, joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin kädessä.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen, kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu, sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt — kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.
Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.
»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.
Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä liikuttanut.
»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti.»Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkainensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän.»Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»
Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi kummallekin miekkansa yhtä aikaa.
Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä, ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria yhdistävien hihnojen välistä.
Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen. Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.
Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa yhden sijasta.
Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa. Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.
Pelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.
Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.
Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.
Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä, veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä. Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti, ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.
»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä?»
He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä. Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta. He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.
Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat häntä taaksepäin.
Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan kolme.
Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen, mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta — mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.
Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää päässyt nousemaan.
»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»
»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun.Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»
Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen, sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa kuninkaan pakoon.
Kuudes luku
Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet useammankin kerran värisemään.
Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona kauhun hetkenä.
Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.
Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.