"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä, jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."
"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen, joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden syntieni ohella. Mutta vielä mitä."
"Kirkkoon — kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen tapasi — sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta harvoinpa astut sen yli."
"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."
Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan, jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta terveellistä ja puhdasta vettä.
Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan, ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti. Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.
Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi, että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta, näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa hengähtivät: "P—u minut — tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon — me olemme vaivaisia savikaavoja — yksi vaatimaton kulaus on sallittava hauraudellemme."
Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.
Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin, jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia yhteen menoon.
Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä, joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille, että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori Holdenough halusivat tavata häntä.
Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään, mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan, mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.
"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa, koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut avukseni kuin — kuin —"
"Tamquam Deus ex machina, kuten etnalainen runoilija lausuu", täydensi pastori Holdenough, "vaikka minä en usein vetoa sellaisiin kirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard — tai arvoisa eversti, pitäisi minun sanoa — te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on Woodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka."
"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä", ilmoitti eversti pormestaria puhutellen. "Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin, että saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi."
"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra", tokaisi pastori Holdenough. "Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän neuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te ja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa niinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet, pyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat hieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen kirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja kirkkoruhtinaallisista lisistään."
"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni", huomautti Everard, "minä pidän arvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta minä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy lahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen sorron painamina."
"Sir, sir", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, "tuo kuulostaa kyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio maa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten, herjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin tuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori Edwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme on joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla hajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja häiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien kansojen hylkiöitä —colluvies omnium gentium. Uskokaa minua, arvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä kaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo valistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos saarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan riistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta."
"Hyvä pastori Holdenough", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän saarnamiehen, "on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien eripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että nykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä maltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen järjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys. Intomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun se sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka suoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä nyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?"
"No, osittain tätä, sir", alkoi Holdenough kertoa, "vaikka te kenties pidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen kuin kohtasimme. Minut itseni — minut, Nehemia Holdenoughin", hän lisäsi mahtipontisesti, "karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani niinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen ja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten vaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja patruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle, joka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin totta, sir — herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, — vaikka" — pormestariin kääntyen — "vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut rynnistää hiukan enemmän".
"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian", lepytteli kauppalanvanhin. "Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis saattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on niitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille."
"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä", sanoi eversti. "Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä, että he eivät tahdo taistellakaan — ja entä jos sitte saataisiin uusi kavalierien kapina?"
"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit"; virkahtiHoldenough.
"Kuinka, sir?" kummeksui eversti Everard. "Sallikaa minun muistuttaa teille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta kansakunnan nykyisessä tilassa."
"Minä sanon", intti presbyteriläinen, "että metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen. Sielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt maljoja tai äyskinyt sadatuksia — sielunvihollinen on käynyt metelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!"
"Niin, on tosiaan", vahvisti pormestari, "ruumiillisesti ja näkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa elämmekin!"
"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä puheenne", oudoksui Everard.
"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille", kertoi pormestari; "mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille —"
"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan", keskeytti pastori Holdenough. "Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen on nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa, missä havaitsee sen menestyvän parhaiten."
"Pastori Holdenough", sanoi eversti, "jos puhutte vertauskuvallisesti, niin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja eikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien taltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta on näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te oikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi vastus kuin minunlaiseni soturi."
"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä kävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan", selitti Holdenough; "mutta se paikka, jossa hän on viimeksi näyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja paatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka minä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse heidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän suojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan peuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja raatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä Bletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti ja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut seuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat."
"Toden totta, arvoisa ja jalo herra", puuttui puheeseen pormestari, "niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo — meidän etuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan laitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi kauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan huvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen kuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme tulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana majapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät todennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä tässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat ilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te asetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme."
"Sen teen, herra pormestari", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden, että hänen aikeitansa odoteltiin; "olin vakaasti päättänytkin puuttua tähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun valtuuden ylikenraalilta".
"Määräyksen ylikenraalilta!" reipastui pormestari, survaisten hengenmiestä kyynäspäällään. "Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille kukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi Woodstockiksi!"
"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä", sanoi Holdenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta sanoilleen, "ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä tuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn kuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien lopettamiseksi."
"Lähtekäämme siis liikkeelle", esitti eversti Everard; "ja toivoakseni tapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä".
Ilahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen, ja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja sai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se käskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa palvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä, tukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.
Seurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä monet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen välitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen yhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin säästämiseen tuholta ja turmiolta.
Heidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: "Mitä puhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?"
"Ka, eversti", sanoi pappi, "tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on aina kummitellut?"
"Olen asunut siellä pitkiä aikoja", vastasi eversti, "ja tiedän, etten ole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä jaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista tarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin täyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan asunut."
"Ei, mutta, hyvä eversti", pahoitteli hengenmies, "ettehän toki ole antautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi niiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten vahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja noitien puolustajani?"
"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen väitetään", selitti eversti. "Mutta järkeni johtaa minut epäilemään useimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma kokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä."
"Niin, mutta uskokaa minua", vakuutti Holdenough, "on aina esiintynyt jotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä miestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai vanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää koiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet raikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin ensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle — ja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään, voiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän on aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa vuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum — puolipäivän aave."
"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori", sanoi eversti, "minä olen asunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa kaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä kuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa."
"Eversti", vastasi Holdenough, "epäys ei todista mitään. Mitä merkitsee, — sallikaa minun huomauttaa, — että te ette ole nähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä on todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? — Ja lisäksi liikkuu Demon Nocturnum — öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt noiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti, tuijotelkaa vain, mutta niin on asia — he saavat koetella, parantaako hän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat villiinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen lannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä ja yleissivistystä, — niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja oikeata hengellistä kutsumusta."
"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen", virkkoi eversti; "mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on aiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on tosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison on kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen on siellä Bletson, joka ei usko mitään. — Mitä te tiedätte siitä asiasta, hyvä herra pormestari?"
"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä", vastasi kauppalanvanhin, "ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir, minä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin sikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun, tietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan, että Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona hiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut hovia päivälliselle."
"No, mutta sen hälytyksen syy?" kysyi eversti.
"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla", vastasi pormestari arvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä, joita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. "Puolisoni tahtoi nyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle selväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä makuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani, ja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille. 'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, — pyydän teidän kunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista puhetta, — 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on tulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' — pyydän taaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla; ettekö suvaitse astua sisälle?"
"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun", sanoi eversti, "jos sillä nimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari".
"Kaikella on loppunsa", tuumi pormestari, "kunhan hillitsee hoppunsa. Teidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. — Missä olinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset nukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän aina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät talvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta, että hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja herätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen kenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman varalta — ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka tulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu aseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin koivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät sivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja sen tein kaksinaisesta syystä."
"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen", keskeytti eversti. "Te halusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?"
"Totta, sir, varsin totta, — ja viimeisenkin, siihen nähden, että tappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen kuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai pelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa pitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme livisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota nimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi."
"Katsokaas, eversti", huomautti pastori Holdenough, "sanoinhan teille, että useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja julmuuden vanhoilla näyttämöillä".
"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?" urkki eversti.
"Minä — niin — niinhän toki — tarkoitan, en aivan säntilleen sanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme — peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme arvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura heittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan latelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai siten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan eikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa master Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin, jotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon Woodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa."
"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?" sanoi eversti.
"Niin kyllä", vastasi pormestari, "ja enempää ei tehnytkään mieleni nähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan velvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän oli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia marssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani mukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri sivuuttaneet meidät."
"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä", tokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti kuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman hermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi syrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut noin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard vaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän oudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja pysähdyttivätkö he oletetun aaveen.
"Totisesti, arvoisa sir", sanoi kauppalanvanhin, "pastori Holdenough oli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja pakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin — Littlefaithin kauppalan valtiopäivämiehen — todellisessa hahmossa."
"Toden totta, herra pormestari", huomautti hengenmies, "olisinkin hämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos pitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä hänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran palvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra pormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän arvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta sinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä kuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti Desboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä".
"Ja missä kunnossa he olivatkaan?" tiedusti eversti.
"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että he olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut koitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili edes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen itsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina, sukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän toisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin kaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva sektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen aineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen puhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli raamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi pahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi, miehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku muskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen luikkunsa perällä eikä piipulla — ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi eriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä taitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki osoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin kurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja laillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa ja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja sahajauhoiksi!"
"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra pastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä taholta peljättävissä?"
"Pitikö minun sellaista tiedustaa?" vastasi pappi voitokkaasti. "Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta he ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin, luoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta paholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat lukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät kaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen kiusauksesta — pyh! — lisätkööt vielä toiset puolet niihin myriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te löydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen — minä vastaan yhdestä ainakin, — joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä ottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan palaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen ahdistelivat tuota kurjaa poloista, — ei, hän häätää ne heti suoraa päätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!"
"Kuitenkin pyydän saada tietää", tiukkasi eversti, "näittekö mitään hurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää".
"Näinkö?" vastasi hengenmies; "en, totisesti, en nähnyt mitään enkä katsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen matkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule ahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä kielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä, joka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän kaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista."
He olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä, saadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei puhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen hälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli aika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle kolmen kumppaninsa kanssa.
Oli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli sen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen rakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä seestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin kynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni hengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja hätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:
"Näettekö tuota valoa?"
"Kas, näenpä kyllä", vastasi eversti Everard, "ja mitä sillä on väliä? Kynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni ole mikään kummastuttava näky."
"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?" sanoi pormestari.
"Totta kyllä", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti tarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli oikea. "Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty nostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä sattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan."
"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike", vakuutti pormestari, "ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä myyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle alalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden antaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista. Katsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman sinistä ja punervaa reunoissa? — se ilmaisee hyvinkin selkeästi, mistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän parempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja punatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna palatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu olemaan voitolla."
"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari", sanoi Everard, "mutta velvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana".
"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista", virkkoi pastori Holdenough, "jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle. En yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä, turvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten asuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja tahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat ylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond, ja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen istuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen kuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. — Minä saatan teitä, hyvä eversti — herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen on varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä voimallisempi."
"Mitä minuun tulee", tuumi pormestari, "joka olen yhtä oppimaton kuin sotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin tai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme jälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies", lyöden Wildrakea olalle, "kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa, jos lähdet takaisin minun kanssani".
"Helkkunassa, herra pormestari", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt virkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen anteliaisuutensa, "kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja luuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin teidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada vilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton valiotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?"
"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni", varoitti hengenmies; "meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta hän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa, kuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta turhuudenmarkkinoiltaan".
"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake", käski eversti, "ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden rajoista".
"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan", vastasi Wildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen oma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. "Mutta hemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta paholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin minä sain vastakumppanikseni — eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta."
"Mitä, ystäväiseni", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa käsitti kaiken kirjaimellisesti, "onko luonasi käynyt niin äskettäin saatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat lausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän sitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?"
Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä, kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".
"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei koskaan jää hätävalheen puutteeseen".
"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies, palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että lähinnä Rosamondin tornia, jossa — kuten sanoin — se nainen eleli synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi, Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen henkien kummittelupaikkana. — Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan tuosta unestasi tai näystäsi."
"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies, te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. — No niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa. No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun — ja hänkään ei ollut paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön; mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia, leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa tamineissaan, kautta —!"
"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"
"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"
"No, kautta messun, herra apotti — tarkoitan herra pastori — pyydän teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."
Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti siihen asetetun vahtisotilaan pontevaseis!Eversti Everard vastasi: "Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän arvoisuuksiensa mieltä.
"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen, pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"
"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat asemani ohjeet".
"No, tehkäähän siis velvollisuutenne", mukautui eversti. "Mutta ovatko kavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja tarkkaa valvontaa?"
Mies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin sielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä etsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins, saattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin kynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti Everardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin hätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita mutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille, joiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea. Sitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen, jossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli pantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta. Siellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin ikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.
Jo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard helposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat kerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän ympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita, sillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli siirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan tarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta tällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin tehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli katkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: "Lähetti hänet osille meidän kanssamme, sen takaan — se on aina ollut hänen ylhäisyytensä lankomieheni tapana — jos hän on valmistanut kestityksen viidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä riittää — tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta kananmunaa."
"Hiljaa, hiljaa", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa ilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole lukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.
Desborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen, kasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet ja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut esiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin koristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään kaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa oli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen pikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta totisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta itse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon pukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei hän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan oli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa näyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät olleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan — oikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret näyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla sanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin jäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia edustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja kunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma sijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.
Kenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin likeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja se suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään silloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten ja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja hänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen kuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän ja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs, rakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää sotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai pilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat edullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi toisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille, samalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien suojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa tehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia niin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä kiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat Ilmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden tulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä olevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden lähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita tuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan toteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat, olivatpa ne taivaallisia tai maallisia.
Silloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista mielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut Harrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, — henkilö, joka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi ja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina apurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä saattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu välinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli hän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon, joka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä ja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle joutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen tai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli Cromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän tehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn teurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi, jotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten veritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä autuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.
Tällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka Cromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi ne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, — ja Everardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan erillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää kyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä vakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä veistoksia.
Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.
Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.
Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä, missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat niin tavattomia eroavaisuuksia, — missä yksilöiden varallisuus oli niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa, pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi. Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle, hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell — kuten sitte tapahtuikin — heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.
Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.
Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle. Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta. Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi miten pian tahansa.
Mutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin valtiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan täydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen hallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä suhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta itsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen juontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta. Ahtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin katkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä ilmeniAnimus Mundieli "luova voima", jolla se alkujaan herätti vaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi joidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran tunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä, jotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien viettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla ja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo viihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän sopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi yhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista uskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin kuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan, juomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei välittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää luovan voiman palvontaa, olipa sen nimenäAnimus Munditai mikä hyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi kerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli kokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen — ja ottaen lukuun edellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen — mr. Joshua Bletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä jumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta tämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet useita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla heilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus pyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan päällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset kadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.
Luonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin kuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista, presbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja anabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista muista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen kiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa mukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja kuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa tilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja ytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan soveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut valtiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten; siellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.
Mutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan ulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa ja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan hän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi vastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella kahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa hän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti kokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen toki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa istutettu; olihan otettava käytäntöön järjenlatus clavus, jätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyydenbulla, kuten Bletson määritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti. Useinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain omaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen luontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä itsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten antoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas kaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan puolelleen.
Viisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati noudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja järkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän tiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän hänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi päälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä ne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt kaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin. Helpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun vaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta; sitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos jonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat johtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat kerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät hyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten äärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli jokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti hän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan toivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen ja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat erheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten hallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että uskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.
Sellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, — pieneen piiriin, joka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille harharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun hän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen tuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä tuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset ja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen äärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough luontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa toimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan, saattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka saa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä kummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia — kuninkaan ja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta, Skotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa kohtaan — oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi jäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin kiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.
Puolueen vuoksi todistellessaan ihmiset tahtovat nähdä kaikki viat toisella puolella, suvaitsematta tarkastella vastapuolen virheitä; mutta ne, jotka tutkivat historiaa opikseen, huomaavat selkeästi, että englantilaisen valtiomuodon taattua tasapainoa ei olisi kyennyt niin täydellisesti mullistamaan mikään muu kuin molemminpuolinen myönnyttelyn puute sekä kuninkaan ja parlamentin puolueiden keskinäisten vihojen yltyminen vimmaksi. Mutta kiirehdimmekin jo heittämään sikseen valtiolliset mietteet, olletikin kun meidän käsityksemme eivät arvattavasti miellytä whigiä eivätkä torya.
Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella pakoretkellä, hänen esiintyessäänparma non bene relicta, viitta ja ihokas taloon jääneenä.
Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen. Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin tervehdykseksi Everardille.
Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.
Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa työssä.
Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä, virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"
"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni — loordi Cromwellin, tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden valtuutuksestamme?"
"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen, mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on valtioneuvoston vahvistama?"
"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".
Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on — suokaa anteeksi uteliaisuuteni — kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten, "joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa, voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".
"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".
"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään. "Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään mukavampana nimityksenä."
"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava kysymykseen."
"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin jakunmaster Jetku ja master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi. Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne, mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne, eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan pariin."
"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".
"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".
"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos rohkenettte puhua tuollaisia."
Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta. Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua huoneesta.
"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne velvollisuuttanne?"
"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".
"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jostavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."
Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä istuneet kavahtivat seisaalle.
Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, ettähänentehtävänään etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.
Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata ovea?" — (yhä kopeloiden lukkoa) — "ettekö uskalla mennä alikertaan ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! — Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"
Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.
"Deus adjutor meus!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen; "näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".
Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole mitään!"
"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä, kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"
"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen kirkon valtuutettu upseeri — teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."
"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön edelläni ken tahtoo, — minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".
Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan juoksuhautoihinsa asti!"
Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän, astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä vallanneen.