"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.
"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa yhteen rynnäkköön — se olisi epäsotilaallista — ha, ha, ha!"
"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard. "Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough — ihme ja kumma, master, Bletson — yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat hämmentyneet sekaisin."
"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".
"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai painajainen vaivannut."
"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset — tai mitä ne nyt lienevätkään olleet — olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka — hei, ettekö kuullut jotakin? — on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."
"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.
"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin, joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."
"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"
"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei — kun parlamentti käski minut pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."
"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain pökertyneenä vuodevaatteisiin — olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni poikki."
"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te lepäätte? Maku on monenlainen — tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."
"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi ihmeenä?" kivahti Desborough.
"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan maallekiskomiseen".
Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.
"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä, ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.
Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan, miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.
Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin. Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainenceil-de-boeuf, kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin jäljitellä ukkosen jyrähdystä.
Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle. Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.
Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä, joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.
Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita, joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät. Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon äänen lausuvan nimeänsä.
"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"
Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.
"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle, missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"
"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.
"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan, rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"
"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"
"Se on — mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan olla se. — Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle, minä rukoilen! — puhu avoimesti — mihin vaaralliseen juoneen olet ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? — miten voit antautua näin kamalaan uskaliaisuuteen? — Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"
"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? — entä jos hänen ja sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? — entä jos —"
"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? — entä jos hän panee turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä? Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden suojella enoani, Sir Henryä — ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu — minä näen, missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten harhaannutettavaksi. Luota minuun — usko Markham-serkulle kätesi, ja minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."
Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista, keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.
On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta, ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.
Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.
"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla ja poistumaan täältä".
"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima, että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei kyennyt vähääkään puolustautumaan.
"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! — Mitään pahaa ei sinulle tarkoiteta — ole viisas ja vaikene."
Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista, jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen — sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä — hän koki sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.
"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin kamalalla tavalla!"
"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta, ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."
"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".
"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan sinua. Nouse ja mene!"
Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei kiirettä — kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt — nyt — nyt —" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) — "olet vapaa. Pysy vaiti ja turvallisena."
Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa. Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen henkensä vallassaan — hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi — ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut. Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti, "lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".
Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan nimeänsä. "Mitä — hoi! — helei! — Eversti Everard — Mark Everard — on pimeä kuin pirun kidassa — puhu — missä olet? Noidat näyttävät täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"
"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny vasemmalle, niin tapaat minut."
Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?" hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."
"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.
"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan toista".
"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy laatuun."
"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta? Luhistuuko talo?"
"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli kalustuksesta rippeitä jäljellä.
Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham, kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"
"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."
Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.
"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan; mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta, Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen? Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta sinulle tuottamastansa virheestä."
"Hulluutta — hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän raamun langetessani — pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen. Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen, hanki sotaratsut — käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun tuokion kuluttua portin edustalla."
"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta ketään noista alikerran miehistä?"
"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".
Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia; toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki valmista lähtöön.
Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä — sillä myöhäiseksi katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla — herätti paljon arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan, sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki metsänvartija Jocelinen majaa kohti.
Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia vaikeuksia.
Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista, joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.
Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta, mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava, ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.
Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän säikyttelemisekseen tiehensä.
Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen ritarivanhuksen puheille.
Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi, omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.
Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä, niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä. Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..
Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.
Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.
Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä, joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin loistoaikoina.
Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna, sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.
Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta. Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.
Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi vastalauseen tekemiseen.
Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi. Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.
"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".
"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut usein hartaushetkillämme".
"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".
"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi; "ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime tervehdyksemme oli niin karkea".
"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien, "että — että — läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu kuin sillä kertaa".
"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi, kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt — kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."
"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".
"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne tervetulleiksi."
"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, — koska ette kenties suvaitse minun puhutella teitä omaisenani, — toteuttaa niitä toivomuksia jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä huononemassa."
"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia vaatteita, — syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, — miehet eivät kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt tammikuun kolmattakymmenettä päivää?[17] Minä en ole tieteilijä enkä tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa pimeä."
"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir", huomautti eversti Everard, "että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan ja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden hukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa, pakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen paitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla on pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella luvalla, niin ainakin suvaitsemalla."
"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista kolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni täydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista vaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa liian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt sieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni noudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa palvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään anastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell — olkoon paholaisia yksi tai legio — en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni verhoksi — en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi vilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella anteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään — tahdon elää kuten kuoliakin Lainkuuliaisena Leenä."
"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties annatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka vähäistä alistumista tässä vaaditaan?"
"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet siitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme arvoisaa pappismiestä eteishuoneessa."
"Jotakin oli minulla sanottavaa — se koski Alice-serkkuani", vastasi Everard hämillään; "mutta pelkään teidän molempien olevan niin ennakkoluuloisia minua vastaan —"
"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi — lähden muori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin, että saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella järkevällä tavalla."
Ja hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.
Eversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito vetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi soturia istuutumaan jonkun matkan päähän.
"Olemmeko siis näin suuresti -vieraantuneita, rakkahin Alice?" pahoitteli eversti.
"Siitä puhumme piankin", vastasi toinen. "Sallikaa minun ensiksi tiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä hetkenä."
"Kuulithan", sanoi Everard, "mitä mainitsin isällesi?"
"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne — mielessänne tuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua."
"Se oli kuvitelma — omituinen erehdys", vastasi Everard. "Saanko kysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?"
"En suinkaan", vakuutti neito. "Minulla ei ole suurtakaan kiusausta harhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin, ja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta minkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?"
"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt ystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen puhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice."
"Siihen on pian vastattu", haastoi toinen. "Kun paljastitte miekkanne isäni harrastuksia vastaan — melkein häntä itseänsäkin vastaan — yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi sopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne kansalaisvelvollisuudesta — minä tiesin, mihin mielipiteisiin teidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia hyljätä häntä luotani — hän vastustaa kuningastansa syystä että hän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun kolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää, ja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi harhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi."
"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee", lisäsi Everard punastuen, "liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin nimeen?"
"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä myöskään tahtoisi loukata teitä", vastasi toinen. "Mutta tapaatte kyllä muita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee anastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan vapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo kauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman suuria etuja itselleen ja perheelleen."
"Itselleni — en ikinä!"
"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on näytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä tavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko, että isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu Englannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?"
"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua juuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin hyväksynyt!"
"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän alistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle kannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset olisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä niin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään tuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen avittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on alistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä — ja voi, Markham — heidän verikoiranaan!"
"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi, että voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat tyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin havaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta ylemmäksi valtaan — mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on mielessäsi?"
"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!"
"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?"
"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren kuninkaan?"
"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En koskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse — antaisin hänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja luullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen, estäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta kavaltajaksi en ikinä alentuisi!"
"Tiesin sen — olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin rehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista! Kaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat toteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!"
"Usko minua", vastasi Everard, "että minä valitsen sen toiminnan, mikä parhaiten soveltuu näihin aikoihin".
"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham — mikä luonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta", pyysi Alice Lee. "Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi! me kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle — tunnet hänen luontonsa — hyvästi, Markham."
Hän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui huoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen antoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi kiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen kumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.
Everard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen kykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin oli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan ja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa ohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin, — koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta hän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.
Yhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan vapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan everstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen valtiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa suorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen johtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta lyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus olikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että kenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta keinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat ja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään. Hän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle oli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi kuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten ottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa kysymyksessä.
Hänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena ja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa Wildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään; kavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. "Olenpa tässä ajatellut, Mark", hän sanoi, "että jos sinut ja minut olisi kutsuttu lakipöydän ääreen — kuten muuten onkin uhannut minulle tapahtua useammin eri tavoin — sanon, jos meistä olisi sukeutunut asianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä kahdesta — näppärämpi suostuttelun taito".
"Kenties", myönsi Everard, "vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun käyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa lainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun".
"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana kyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt."
"Niinkö?" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.
"Niin, katsopas", puheli Wildrake, "sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi oli taivuttaa mistress Alice Lee — kautta taivaan, hän on suloinen olento — hyväksyn makusi, Mark — sanon, sinun tekee mielesi saada hänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan palatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi suvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan että majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään suojapaikaksi".
"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä käynnilläni", vastasi Everard.
"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja siten pitää silmällä sievää mistress Leetä — hä?"
"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta", kielsi Everard, "ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi, poistuisin sieltä oitis".
"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän", haastoi Wildrake. "Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni meidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin uskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle. Sanalla sanoen — mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan — hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä tyttärestä käristetyn juustosyötin — pyydän mielitiettyäsi suomaan anteeksi sen vertauksen — sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä pakotien — hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka kynsiin saalis on luovutettava."
"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?" virkahtiEverard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.
"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen — yhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen verran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit ansaita häneltä aimo hyvityksen — perh—, se kirottu ehdotus takertuu kurkkuuni — kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme", — hän kohotti hattuansa — "jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen hallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään hänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että murheissaan ja vielä pennittömänäkin".
"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa", sanoi Everard. "Mutta miten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä sellaisesta juonesta?"
"Minäkö?" vastasi kavalieri. "Enhän ole eläissäni nähnyt mistress Alicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään — hitossa, mies, kuinka se olisi mahdollista?"
"Aivan oikein", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein hän huomautti: "Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta käsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan kaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen viittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä."
"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen", esitti Wildrake, "ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä vieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut sektipikarillisen".
"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake, ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan petollisuuteen ja kavallukseen?"
"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui, sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, — kautta tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä lävistäisin sinut omin käsin!"
"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle Bristolista."
"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte, kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta! Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" — ja hän heitti sen niin korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta nuhteluun.
"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"
"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta mittaamattomasta huopatarjottimesta."
"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten kuningasmielisten —"
"Markham Everard —" tokaisi kavalieri.
"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee, enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit pinnistävät liiankin närkkääksi."
"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme — olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa pappi, se arvoisa vanha jehu."
"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa", huomautti Everard.
"Totta kyllä", vastasi Wildrake, "hän luotti minuun heti, sillä hän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän kirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut virkapukuista pappismiestä — ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni tapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä, että hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen tullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen uskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut kuulijakseen."
"Luuletko siis", kysyi eversti Everard, "tai oikeastaan arveleeko pappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin palatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä yöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?"
"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle taataan rauha vierailta", vastasi Wildrake. "Mitä noihin häiriöihin tulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka ukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää, — tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai paholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa ennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto."
"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta", muistutti Everard. "Minulla on omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan salaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni ei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta minun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen, että hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle, sillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon todellisena toimeenpanijana ken tahansa."
"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen kanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien vanhalla taatolla — pyydän jälleenkin anteeksi — on jotakin tekemistä jutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise lähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon neitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi kuin on puhdas kulta saiturin kirstussa."
"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?" "En nähnyt sulkaakaan Lemmon lentimestä", vastasi Wildrake. "Hän luulee olevansa varsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa, joutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä tiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä ja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta jos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että paholaisen on täytynyt leiskua leikissä. — Mutta hei! täältä tulee joku vastaamme. Seis, ystävä — ken siellä?"
"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä — JosephTomkins nimeltäni — toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristitynEnglannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä,kenraali Harrisonilla."
"Mitä uutta, master Tomkins?" tiedusti Everard; "ja miksi liikut ulkosalla näin myöhään?"
"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?" sanoi Tomkins; "ja totisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas tietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra Everard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen päälletuloa ja —"
"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä — missä on herrasi — ja mitä yleensä on nyt tapahtunut?"
"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman tammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain pari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes takaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan."
Edeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne näkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin Kuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta käyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen korvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin etunenässä: "Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi Rupert — seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni sinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset, tyvi tuettuna jalkaa vasten — alas oikealle polvellenne, eturivi — älkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa — Zerubabel — niin, se on tunnussanamme!"
"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?" kummeksuiEverard. "Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?"
"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia, haltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä Armageddonin suuressa taistelussa — ja mitä hänen aseeseensa tulee, niin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä terästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana — lihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja maan alla?"
"Tämä on sietämätöntä", tuskastui Everard. "Kuuntele minua, Tomkins. Sinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi näytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat. Muistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai pelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut, jotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?"
"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen kuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka on hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa —"
"Kuulepas nyt", varoitti eversti Everard, "varo jo haihattelemasta puheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa taistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti Hewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei hän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä eturintamaan. Varo."
"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa järjestyksessä", täydensi Tomkins, "ja lakaisi tuhannen raitaista vaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen. Enkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän arvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja siekailematta."
"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni", käski Everard, "puhu oitis asia — tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin tunnettu kuin luuletkaan."
"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti, siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla, ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään. Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä, niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan. Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle herralleni eversti Desboroughille —"
"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.
"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".
"No, jatka — jatka — tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."
"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa. Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty kauvemmin pitämään puoliansa."
"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava", kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se, joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä — yhtä mieluusti nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."
"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän kertomustansa. — No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."
"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin. Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen mukaan, — jalokivikoriste korvalehdessä — sininen olkavyö kuten kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli kiedottu erikoinen nauha."
"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.
"Totta kyllä, arvoisa herra — oikeaan osattu kuin tuomarin päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien, jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste, kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan paineli vasenta kylkeänsä."
"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu, jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt hänen esittävän Philasteria — niin, ja sen jälkeen tyhjentävän aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa. Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn taistelutantereella."
"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden, kuuntele miestä loppuun. — Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"
"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."
"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan asioissa; "ja mitä sinä teit?"
"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi, millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa, jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt onminun hetkeni;jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen minä ylös portaita hänen luokseen. Minäkäskenhänen saapua sen merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereellahän ei tehnyt työtänsä penseästi.'"
"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan onnettoman Dick-ystäväni".
"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"
"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa. Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään, ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen, ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.
"Mua saatat, siin' ei auta kukaan, on kohtalonas tulla mukaan, poluilta metsän kolkkoon varjoon, — tai kalseen kuutamonkin tarjoon, — sun täytyy kuulla kutsun sanaa, sua avohaavan hurme manaa, sua manaa lauseeni viimeinen, kun kuolon tuskassa huusin sen kostoksi katalan vääryyden!'
"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään. Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen tekevän."