Keskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti samalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä turhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille nuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan soveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon korkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi ollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta, ja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista mielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä. Hänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin älyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei helposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee ainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun Kerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee ei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä ansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.
"Te erehdytte, sir", sanoi Alice. "En jakele mitään. Yritän vain maalata kuninkaamme sellaiseksi kuintoivonhänen olevan — sellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi olla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa vähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi. Hänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä uutterasti ja käyttää hyödyllisesti — halliten halujaan ja antaen ymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas, mutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin lahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa."
Nuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki, mutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa ilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen istuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: "Näyttää siis siltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille kuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia hänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?"
"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir", vastasi Alice, "kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä sellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu marttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille esittävätkin — olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan vakuutuksella."
"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice", huomautti Sir Henry Lee, "häväistysjuttuihin, joita hallituksen anastajat ovat keksineet — vihollisten kataluuksiin".
"Ei, sir", oikaisi Kerneguy nauraen, "meidän sovi antaa innokkuutemme syyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella ansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun vastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi olla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, — että olen hyvin puolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen ja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään hänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen isoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä kuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden arveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa — että Kaarlo on hiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä. Älkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen kova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä estää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa löytää niitten seasta?"
Alice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle; hän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta ennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon toinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän kun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä, jonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti keskeyttää puhelun hän virkkoi: "Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen hetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo. Haastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku harjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai pistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla tai kansallisilla aseillanne — typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä kaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista."
Master Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi päästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa; hän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui Woodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin suurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.
Sir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen näytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa "Kuningas Rikhard Toisen". Mutta tuskin oli hän alottanut:
"Juhana Maaton, kuulu Lancaster",
kun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se oli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi senvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi sen käyvän laatuun vaaratta.
"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä, jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.
Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.
Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan edustaa.
"Olisi siinäkin vitsaus — miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti — sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän rakastajattarensa — hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! — Kuinka kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen? — on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä — vaka vanha kavalieri — minun isäni taattu ystävä — jos sellainen käänne sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! — Ja vielä mitä — enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekinbar sinister?[21] Pyh! se ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre — sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'. Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli — ystäväni — oppaani — varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi. Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, — miten päin sattuikaan, — niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta suuren hallitsijan kanssa."
Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään. Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers, Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä, jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili — pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?
Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu, ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena, heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti, että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä johtui — sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään kysymyksen harkitsemistavassa — että hän oli Lee-parin vallassa, isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen, heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.
"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei — kuten on joskus tapahtunut — sinulla ole luontoa itse viskautua kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi, ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää syöksemästä hallitsijan sydämeen, — ei, se kuva on liian kauhea! Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"
Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa, kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut — mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut, lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, —
niitä, jotka sokeasti rakastavat kuoloon asti.
Rakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä seuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei vaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin tavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen korkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys, jossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut uppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä eivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten asiain mennä menoansa.
Kaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja järjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen kunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski naissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan häpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata rajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa seuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys jutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa ja katkeruutta.
Mutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei juuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi pääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai sukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia tapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina, jotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä hyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan kumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen katsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten ulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.
Pohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan valitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein Victor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan ja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä, jonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä havainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei näyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi häntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken, ja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa kanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä niinkuin sattuma ratkaisisi.
Hän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja sai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta suuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan ja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä siitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen sutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja leikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.
Hänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen, kun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa saamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä perätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä, Pohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja ylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja jäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan Skotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna ja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi mitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan Louis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori Rochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen tietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina pulmallisina päivinä.
On tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa yksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen ei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan tuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan Bristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta kuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja purjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun häntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä käsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.
Tämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä rannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa noin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin millään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi sanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.
Kukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen nykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti vihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti luottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia kätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja kellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille — vieläpä olivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä naapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan urkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa raunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen omana salaisuutenaan.
Näiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että parlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat ensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei katsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska Cromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi, uskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään tavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti joltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan. Master Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he olivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan valmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin turvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis Kerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi hänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa taatuimmaksi ja mukavimmaksi.
Kaarlo — meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä — mukautui helposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa suotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut turvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän oli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt vastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia matkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi, kun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä oikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti ottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi jokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.
On myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli täydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että kauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen melkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin alistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää tämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi paljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta voimaansa ja vikkelyyttään — joidenkuiden Shakespearen kohtausten sietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin aistikkaasti — vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut etevä — nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia mielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi — se riitti yltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen harrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei ole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa alottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo oli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt kehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun, oli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden koetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan tai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain kansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen veljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi pelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan ollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi. Hakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja yksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta kohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut aiheuttanut sellaista säikkyähänenpovessaan. He olivat likeisiä sukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita vuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä kohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja lapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi ja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla siitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat alkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat yhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli hellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös puhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden puuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se mahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen tunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa aatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti häntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen tai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi Kerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa kuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka havaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice Leen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena tuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että tämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen varomisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni tiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo seuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa kolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi vierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen näyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua hänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään tekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että sen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin. Hän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla eri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta, joista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle. Näiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta ja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta riistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen valpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli veli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään tehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt tätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen häpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt.-
Woodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet niin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen aikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä kohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon kykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi sattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina hyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja murisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. "On vahinko", tuumi valepukuinen prinssi, "että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme sitä suorastaan keropääksi — se on liian komea, liian ylväs ja hienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta kavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen veitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee vihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia."
Alicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen ajatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen kaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava jokseenkin voimakkaaksi. "Ei, sitten on minun keksittävä joku muu syy", virkkoi oletettu Louis, "sillä minä en voi sallia Sir Bevisin pahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis olettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille tielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja, joista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään Louis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden tunteittensa valtiatarta." — Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis ilmaisi mielialansa kumealla murinalla. "Siinä tapauksessa teidän on paras pysyä loitolla", vastasi Alice nauraen, "sillä mustasukkaisen ihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan vähäpätöinen". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei johtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen nuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen vieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen valloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle. Terävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut, että kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille ainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän kosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja vastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.
Bevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin perheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin kokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa kuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä vuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli tuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää enemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja vielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua kuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle Argaluksen poissaollessa — sillä noiden kuuluisain arkadialaisten rakkaustarinoita käsittelevä nide[24] oli silloin nuorten miesten ja neitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia epäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä tilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään vastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla ilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka muuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies kuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei ollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti hän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty kieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä oli tehtävä? — hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä, ainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta emännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan kehoittanut tuttavallisuuteen.
Hän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten olikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä onnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä vieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle ritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa kappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja hän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli kutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön aloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan loukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi lisänimeksiRustica Fidele. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt, joten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen, että hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä asti hän oli karttanut t:ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo välttää.
Master Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla verukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen kavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa heidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti puhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui kieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi olisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella oli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri Wildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti ilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta niiden todentamiseen tai kumoamiseen.
"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa ympärillä pörrää ampiainen", tuumi Phoebe, "ja lisäksi, että tiedän tuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi matami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon, jotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan kellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko hän kultakolikosta mitään vastikkeeksi — mutta master Louis on nenäkäs virnake, joka on hyvinkin soinut pyytää."
Kului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla. Valepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti Onnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä tilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa. Mutta paljoa useammin hän ahdisti t:ri Rochecliffeä kysymyksillään paon mahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon mies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan moniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties ainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta kirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.
Neljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli toimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo kotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen Alicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken otolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi sanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät ohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai karauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan. Lähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista hämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita joko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi. Olettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan hän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä, että hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice sillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa merkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli, ja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta, osoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.
"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice", vastasi teikari nousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli olevansa kohdeltu.
"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy", virkkoi Alice tyyten aavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.
Master Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan pyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja vannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi katumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli kuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen, ja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain askelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa ainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät lehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin askelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan entisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä maalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei saanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.
Ärtynyt teikari sivuutti
"aurinkokellon sammaleisen patsaan",
suvaitsematta tiedustaa siltä mitään, — eikä se olisikaan voinut tyydyttää hänen uteliaisuuttansa, sillä päivä ei paistanut. Hän kiirehti sitten eteenpäin, suojellen kasvojansa viitallaan ja kumartuen laahustavaan käyntiin, joka lyhensi hänen silmäänpistävää mittaansa. Pian joutui hän metsän hämyisiin kujiin, painuen niitä myöten huomaamattansa yhä syvemmälle ja samoten heikentymättömän vinhasti, olematta suurestikaan selvillä suunnastaan. Äkkiä pysähdytti hänen kulkunsa äänekäs huikkaus ja sitte seis-huuto, jota säesti vielä hätkähdyttävämpi ja kummallisempi toimenpide, kepin kosketus olkapäähän, suopeana kylläkin, mutta sentään hiukan käskevänä merkkinä.
Tällä hetkellä ei olisi juuri mikään tapaaminen tuntunut tervetulleelta, mutta sen henkilön ulkomuoto, joka oli siten pidättänyt hänet, saattoi kaikkein vähimmin näyttää hänestä miellyttävältä tai olosuhteisiinsa otolliselta. Kääntyessään hän näki likellään lähes kuusi jalkaa pitkän nuoren miehen, rakenteeltaan ryhdikkään ja sopusuhtaisen. Vieraan asu oli siisti ja ilmaisi vallassäätyä, mutta samalla vakava ja jollakin tavoin säntillisyyttä osoittava. Niinpä kaulushuivin huikaiseva valkoisuus ja kankeus sekä sahviaanikenkien tahraton kiilto olivat merkkeinä järjestyksen harrastuksesta, jollainen oli köyhtyneille ja kukistuneille kavaliereille vierasta, mutta sitävastoin voitollisen puolueen elämäntavoille ominaista. Tämähän kykeni huolettomasti pukeutumaan arvonsa mukaan, ja sen korkeampien ja kunnioitettavampien piirien sääntönä olikin vaatetuksen ja käyttäytymisen säädyllisyys ja vakaisuus. Prinssiä vastaan painoi vaa'assa toinenkin seikka, ja se oli vielä kuvaavampi näennäisen vertailun epätasaisuudelle. Tämän tahtomattoman keskustelun haastajalla ilmaisi vankka ruumis lujaa voimakkuutta, otsa kuvasti käskyvaltaa ja päättäväisyyttä, vasemmalla kupeella riippui pitkä pistomiekka, oikealle puolelle vyötä oli kiinnitetty väkipuukko ja itse vyöhön pistetty pari pistooleja, jotka olisivat riittäneet asettamaan hänet voittopuolelle Louis Kerneguyn jäädessä pelkän miekkansa varaan, vaikkapa pakolainen olisikin ruumiillisilta voimilta vastannut äkillistä pidättäjäänsä paremmin kuin oli asian laita.
Karvaasti katui Kaarlo ajattelematonta kiivastusta, joka oli toimittanut hänet nykyiseen asemaansa, mutta etenkin pistoolien puutetta, hän kun oli jättänyt taloon nuo välineet jotka varsin suuressa määrin asettavat ruumiillisen vantteruuden ja heikkouden samalle tasolle. Kuitenkin hän käytti hyväkseen sitä urheutta ja mielenmalttia, joita oli kautta vuosisatojen puuttunut harvoilta hänen sukunsa jäseniltä, Hän seisoi lujana ja liikkumattomana, viitta yhä verhoamassa kasvojen aliosaa, antaakseen aikaa selitykselle siltä varalta, että hänet otaksuttiin joksikuksi toiseksi henkilöksi.
Tämä kylmäverisyys teki tehonsa, sillä toinen virkahti vuorostaan kummastuneena ja epätietoisena: "Eikö siinä ole Joceline Joliffe? Jollen tunne Joliffea, niin minun pitäisi toki tuntea oma viittani."
"En ole Joceline Joliffe, kuten näette, sir", vastasi Kerneguy tyynesti, suoristautuen osoittamaan täyden mittansa ja pudottaen viitan.
"Vai niin!" ihmetteli vieras. "Sitte, herra tuntematon, minun onkin lausuttava mielipahani siitä, että käytin keppiäni, tahtoessani pysähdyttää teidät. Tuosta asusta, jonka varmasti tunnen omakseni, päättelin teidät Jocelineksi, koska jätin sen hänen haltuunsa palatsihuvilaan."
"Jos olisin ollut Joceline, sir", tuumi prinssi aivan rauhallisesti, "niin teidän ei olisi mielestäni pitänyt napauttaa niin lujasti".
Toista hämmennytti ilmeisesti se vakaa levollisuus, jota hän kohtasi. Kohteliaisuuden tunto saneli ensiksikin anteeksipyynnön erehdyksestä, kun hän oli luullut olevansa jokseenkin varma henkilöstä. Master Kerneguyn asema ei sallinut liikanaista mahtipontisuutta; hän ilmaisi vakavalla kumarruksella hyväksyvänsä tarjotun puolustelun ja kääntyi sitte kävelemään oletuksensa mukaan palatsihuvilaa kohti, vaikka hän oli samonnut metsässä eri suuntiin risteileviä puistokujia pitkin liian pikaisesti, ollakseen varma oikeasta tolasta.
Häntä kiusasi pahoin havainto, että hän ei päässytkään täten eroon kumppanista, jonka oli saanut vastoin tahtoansa. Astelipa hän hitaasti tai nopeasti, uusi tuttava säätyläis- ja puritaniasussaan, vantterana ja hyvin asestautuneena, kuten olemme hänet kuvanneet, näytti päättäneen pitää 'hänelle seuraa, ja yrittämättä saapua hänen rinnalleen tai ruveta keskusteluun ei hän kertaakaan päästänyt toista loittonemaan kahta tai kolmea kyynärää edemmäksi valvonnastaan. Vaeltaja paransi vauhtiansa, mutta vaikka hän oli silloin nuoruudessaan — kuten jälkeenpäin kypsyneemmällä iällä — Britannian ripeimpiä kävelijöitä, muukalainen pysyi täydellisesti hänen veroisenansa, jouduttamatta askeleitansa juoksuun. Moinen vainoaminen kävi niin tiukaksi ja kiusaannuttavaksi, että Kaarlon ylpeys heräsi kuten pelkokin. Hän alkoi ajatella, että mitä hyvänsä vaaraa saattoikaan koitua kahdenkeskisestä ottelusta, hänen oli kuitenkin viisaampi pyrkiä selville tästä kookkaasta saattolaisestaan metsässä kuin vasta lähempänä jotakin asuttua paikkaa, missä tuollainen käskyvaltainen henkilö varmaankin tapaisi ystäviä ja kannatusta.
Huolestuneena, tuskastuneena ja suutuksissaan pyörähti Kaarlo senvuoksi päin seuraajaansa, kun he saapuivat kaidalle metsätielle, joka johti Kuninkaan tammen hallitsemalle pikku niitylle; sen katkeilleet ja käiverät oksat sekä jättiläismäinen runko kuvastuivat tuon villin lehtokujan taustalla.
"Sir", hän sanoi seuraajalleen, "te olette jo ollut syypää yhteen hävyttömyyteen minua kohtaan. Te olette pyytänyt anteeksi, ja tietämättä mitään syytä, miksi valitsisitte juuri minut töykeästi kohdeltavaksi, olen arvelematta hyväksynyt puolustelunne. Onko meidän keskemme vielä mitään sovitettavaa, mikä saa teidät tällä tavoin seuraamaan minua? Jos on, niin selitän tai hyvitän sen ilomielin, mikäli asian laatu sallii. Luullakseni ette voi kantaa minua vastaan mitään kaunaa, sillä minä en liene teitä koskaan ennen nähnyt. Olen aulis antamaan teille omakohtaisen hyvityksen, jos voitte esittää pätevän syyn sen pyytämiseen. Jos mielessänne on pelkkää tunkeilevaa uteliaisuutta, niin ilmoitan teille, että minä en siedä kenenkään kärkkymistä kintereilläni, ollessani yksityisellä kävelyllä."
"Kun tunnen oman viittani toisen miehen hartioilla", vastasi vieras kuivakiskoisesti, "lienee, minulla luonnollinen oikeus seurata nähdäkseni, mihin se joutuu. Vaikka olenkin erehtynyt kantajasta, sir, olen kuitenkin varma siitä, että minulla oli yhtä hyvä oikeus kopauttaa omaa viittaani kuin kellään on vaatteittensa harjaamiseen, joskin te olitte siihen verhoutunut. Jos siis tahdomme pysyä hyvissä väleissä, niin on minun kysyttävä esimerkiksi, miten saitte tuon viitan ja minne olette sen keralla menossa? Muutoin otan vapaudekseni pidättää teidät, minulla kun on siihen riittävä valtuus."
"Voi onnetonta levättiä", ajatteli prinssi, "niin, ja kolmin verroin onnetonta turhanaikaista oikkua, joka lähetti minut tänne tämä vaatekappale leukani ympäri kiedottuna haastamaan riitaa ja herättämään huomiota, kun turvallisuuteni mitä tähdellisimmin kaipaisi rauhaa ja näkymättömyyttä!"
"Jos sallitte minun arvata, sir", pitkitti vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin Markham Everard, "niin tahdon saada teidät vakuutetuksi siitä, että olette paremmin tunnettu kuin luulettekaan".
"No, taivas varjelkoon!" rukoili puhuteltu henkilö ääneti, mutta yhtä hartaasti kuin hän oli koskaan elämässään turvautunut rukoukseen. Tänäkään äärimäisen hätätilan hetkenä hänen miehuutensa ja tyyneytensä eivät kuitenkaan pettäneet, ja hän muisti olevan tuiki tärkeätä, että hän ei näyttäisi säikähtyneeltä, vaan vastaisi siten, että vaarallinen kumppani kenties johtuisi paljastamaan, miten pitkälle hänen todelliset tietonsa tai epäluulonsa ulottuivat.
"Jos tunnette minut, sir", hän sanoi, "ja olette herrasmies, kuten esiintymisestänne tuntuu, niin teidän ei voi olla vaikea oivaltaa, minkä sattuman on täytynyt toimittaa ylleni nämä vaatteet, joita sanotte omiksenne".
"Ohoo, sir", vastasi eversti Everard, jonka raivostusta ei suinkaan lauhduttanut muukalaisen vastauksen säveys, "on sitä luettu Ovidiuksen 'Metamorphoses' ja tiedetään, niissä aikeissa nuoret herrasmiehet kulkevat valepukuisina — tiedetäänpä myös, että naisellistakin asua käytetään erityisissä tilanteissa — on kuultu Vertumnuksesta ja Pomonasta".
Punnitessaan näitä sanoja huokasi hallitsija jälleen hartaan rukouksen, että tällä pahalta näyttävällä jutulla ei olisikaan syvemmälle ulottuvaa juurta kuin jonkun Alice Leen ihailijan kademielisyys, ja hän vakuutti itsekseen kaikesta kauniiseen sukupuoleen kiintymisestään huolimatta aivan huokeasti kieltäytyvänsä tenhoavimmastakin Eevan tyttärestä, päästäkseen selville nykyisestä pinteestään.
"Sir", hän sanoi, "te näytte olevan herrasmies. Niin ollen ei minulla ole mitään vastahakoisuutta mainita teille, että minäkin kuulun siihen luokkaan."
"Tai jonkun verran korkeampaan?" tiedusti Everard. "Herrasmies", vastasi Kaarlo, "on määritelmä, joka käsittää kaikki vaakunan käyttämiseen oikeutetut arvoasteet. Herttua, loordi tai prinssi ei ole muuta kuin herrasmies, ja onnettomuuteen joutuneena, kuten minä, hänen sietää olla hyvillään, jos hänelle myönnytetään se ylimalkainen kohteliaisuuden sanelma."
"Sir", lausui Everard, "aikomuksenani ei ole houkutella teitä mihinkään tunnustukseen, joka haittaisi omaa turvallisuuttanne. En myöskään katso asiakseni esiintyä vangitsemassa yksityisiä kansalaisia, jotka nurinkurinen käsitys kansallisesta velvollisuudesta on saattanut johdattaa erehdyksiin, varsinkin kun suoraluontoisten miesten tulee pikemmin sääliä niitä kuin rangaista. Mutta jos ne, jotka ovat toimittaneet synnyinmaahansa kansalaissodan ja suuria vaurioita, edelleen tuottavat häpeää ja häväistystä perheisiin — jos he yrittävät harjoittaa yksityistä hurjasteluaan vieraanvaraisten kotien loukkaamiseksi, jotka antavat heille suojaa valtiollisten rikkomustensa seurauksilta, niin luuletteko, mylord, että me siedämme sitä kärsivällisesti?"
"Jos tarkoituksenanne on rakentaa kanssani riitaa", sanoi prinssi, "niin sanokaa se heti suoraan, kuten herrasmies. Te olette epäilemättä paremmalla puolella aseisiin katsoen, mutta se epäsuhde ei saa minua pakenemaan yksinäisen ahdistelusta. Jos toiselta puolen olette taipuvainen kuulemaan järkeä, niin ilmoitan teille aivan levollisesti, että minulla ei ole aavistustakaan loukkauksesta, johon viittaatte, enkä myöskään käsitä, minkätähden puhuttelette minua mylordiksi."
"Kiellätte siis olevanne loordi Wilmot?" sanoi Everard
"Sen voin tehdä ehdottomasti", vakuutti prinssi.
"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut, että kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen skotlantilaisten kuninkaalta."
"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu pelastusta vailla. Nimeni on —"
"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä yksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo säilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan. Voitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?"
Hän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle prinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon lähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan hetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle, jota oli tullut säikäyttäneeksi.
"Tunnen sormuksen", hän myönsi; "se on ollut hallussani. Miten se osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää todistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan."
"Saatte nähdä todisteen", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin hän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen reunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin nimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan keskelle. "Mitä nyt sanotte, sir?"
"Että todennäköisyys ei ole todiste", virkkoi prinssi; "tässä ei ole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen aatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi Worcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään minun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon sormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi Wilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan tiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan."
Siinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin erinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti tunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: "Vielä kerran, sir, — olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani, — jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä voin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte pidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne, sillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli teidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä, — jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne."
"Nuori herrasmies", lausui eversti Everard, "tokko todellakin olette se huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette saanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä väleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä irstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja heidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija. Käyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta palkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen, on osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian jäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa — oma vikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta."
"Varoittaa minua, sir!" tulistui prinssi; "ja kuritusta! Tämä koettelee kärsivällisyyttäni enemmän kuin sopii omaan turvallisuuteenne — paljastakaa miekkanne." Ja niin sanoen hän laski kätensä miekan kahvaan.
"Uskontoni", vastasi Everard, "kieltää minua äkkipikaisesti vuodattamasta verta. Menkää kotiin, sir — olkaa viisas — miettikää sekä kunnian että varovaisuuden vaatimuksia. Antakaa arvo Lee-suvun kunnialle ja tietäkää, että yksi siihen likeisesti liittynyt pitää ankaraa tiliä liikkeistänne."
"Ahaa!" huudahti prinssi katkerasti nauraen; "nyt käsitän koko jutun — tässähän onkin keropää eversti, puritaniserkku — raamatunkohtien ja siveyssaarnojen latelija, jolle Alice Lee niin makeasti nauraa. Jos uskontonne, sir, estää teitä antamasta hyvitystä, niin sen pitäisi myös estää teitä kunniallisen ihmisen loukkaamisesta."
Kumpainenkin oli nyt kiihtynyt sisukkaaksi. He sivalsivat yhtaikaa miekkansa ja alkoivat taistella, eversti kun luopui siitä edusta, jonka hän olisi saanut ampuma-aseittensa käyttämisellä. Käsivarren työntäisy tai jalan luiskahdus olisi voinut sillä hetkellä muuttaa Britannian tulevaisuuden, mutta kolmannen henkilön saapuminen keskeytti ottelun.
Miekkailijat olivat näköjään yhtä taitavasti ja urheasti ahdistelleet toisiaan. Kaarlo oli ottanut siksi paljon osaa taisteluihin ja ollut kansalaissodassa sekä osallisena että uhrina, että hänestä ei ollut mitään uutta tai outoa joutua puolustautumaan omin käsin, ja Everard oli samoissa koettelemuksissa kunnostautunut sekä urhoollisuudella että muilla päällikön ansioilla. Mutta kolmas henkilö, kuten sanottu esti synkän lopun ottelulta, jossa menestys olisi ehdottomasti tuottanut voittajalle suurta pahoittelun aihetta.
Vanha ritari itse ilmestyi paikalle pony-hevosen selässä, sillä sota ja takavarikkoon otto eivät olleet jättäneet hänelle arvokkaampaa ratsua. Hän työntäysi taistelijain väliin ja käski heidän pidättyä henkensä uhalla. Toisesta toiseen vilkaisten hän otti selville, keiden kanssa oli tekemisissä, ja tiedusti: "Ovatko" nyt Woodstockin paholaiset, joista niin paljon jaaritellaan, riivanneet teidät kumpaisenkin, kun huitelette toisianne kuninkaallisen rauhoitusalueen laidalla? Sanonpa teille molemmille, että niin kauvan kuin vanha Henry on Woodstockissa, puiston rauhaa pidetään voimassa yhtä tarkoin kuin olisi kuningas vieläkin valtaistuimellaan. Kukaan ei saa täällä villiintyä kaksintaisteluihin, paitsi uroshirvet omana aikanaan. Miekka huotraan, miehet, muutoin minä puutun peliin kolmanneksi ja olenkin kenties villityin koko joukossa! Kuten Will sanoo:
"'niin pieksen teidät paistinvartainenne kuin paholainen teitä pelmuuttais'."
Kiistakumppanukset luopuivat nujakastaan, mutta seisoivat silmäillen toisiansa ynseästi kuin tuollaisessa tilanteessa aina tapahtuu, kumpainenkin vastahakoisena näyttämään enemmän rauhanhaluiselta kuin toinenkaan ja senvuoksi viivytellen olemasta ensimäinen pistämään miekkaansa huotraan.
"Aseet pois näkyvistä, hyvät herrat, paikalla", vaati ritari vielä käskevämmin, "toinen niinkuin toinenkin, tai muutoin joudutte tekemisiin minun kanssani, sen vakuutan. Saatte olla kiitollisia siitä, että ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhaan olisi röyhkeytenne voinut maksaa kumpaisellekin oikean kätenne, jollei sen lunnaiksi olisi suoritettu tuntuvaa rahasummaa. Sisarenpoika, jollet aio vieraannuttaa minua ainiaaksi, niin pane pois miekkasi. Master Kerneguy, olette minun vieraani. Vaadin teitä olemaan loukkaamatta minua miekkanne pitämisellä paljastettuna, kun velvollisuutenani on valvoa rauhan säilymistä."
"Tottelen teitä, sir Henry", taipui kuningas piiloittaen aseensa, "ja tuskin edes tiedänkään, minkätähden tämä herrasmies kävi minua ahdistamaan. Vakuutan teille, että kukaan ei pidä kuninkaan persoonaa tai etuoikeuksia suuremmassa arvossa kuin minä — vaikka se hartaus on jonkun verran syrjäytynyt käytännöstä."
"Voimme tavata kohtauspaikan, sir", vastasi Everard, "missä kuninkaan persoona tai etuoikeudet eivät tule loukatuiksi".
"Totisesti, tuskinpa vain, sir", tokaisi Kaarlo kykenemättä hillitsemään hetkellistä pilanhalua. "Tarkoitan, kuninkaalla on niin harvoja puoluelaisia, että heistä vähäpätöisimmänkin menetys saattaisi olla pikku vahinko hänelle; mutta sen kaiken uhalla tahdon kohdata teidät missä vain on kavalieriparalla kunnollinen mahdollisuus päästä turvallisesti tiehensä, jos hänellä on onnea taistelussa."
Sir Henry Leen ensimäinen aatos oli kiintynyt kuninkaallisen alueen loukkaamiseen; nyt hän alkoi kääntää ajatuksensa omaisensa ja nuoren kuningaspuoluelaisen turvallisuuteen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy vaatia, että tämä jupakka kerrassaan loppuu. Markham, tätenkö palkitset sen alentuvaisuuteni, että tulin takaisin Woodstockiin sinun takuullasi, — siitä hyvästäkö sinä otat tilaisuuden vihlaista vieraaltani kurkun?"
"Jos tietäisitte hänen aikeensa yhtä hyvin kuin minä —" alotti Markham, mutta pysähtyi älytessään, että hän saati taisi ainoastaan kiivastuttaa enoansa, saamatta häntä vakuutetuksi, koska luultavasti pidettäisiin hänen oman mustasukkaisen epäluuloisuutensa työnä kaikkea, mitä hän voisi sanoa Kerneguyn lähentelystä Alicen seurassa. Hän loi senvuoksi katseensa maahan ja vaikeni.
"Ja te, master Kerneguy", huomautti Sir Henry, "voitteko mainita minulle mitään syytä, miksi tavoittelette tämän nuoren miehen henkeä? Valitettavasti hän on unohtanut uskollisuutensa ja velvollisuutensa, mutta luonnollisesti tunnen sisarenpoikaani kohtaan aina jonkun verran harrastusta."
"En tiennyt tällä herrasmiehellä olevan sitä kunniaa, joka olisi varmasti varjellut häntä miekaltani", vastasi Kerneguy. "Mutta riita on hänen luomansa, ja minä en voi mainita mitään perustetta, miksi hän kohdisti äkänsä minuun, ellei valtiollisten mielipiteittemme eroavaisuus ole vaikuttimena."
"Toisin tiedätte asian olevan", väitti Everard; "sanoinhan teille, että te kuningasmielisenä pakolaisena olitte minulta turvassa — ja viimeiset sananne ilmaisivat, että te hyvinkin arvasitte sukulaisuussuhteeni Sir Henryyn. Mutta vähänpä se merkitsee. Halventaisin itseäni, jos käyttäisin sukulaisuutta suojeluksenani teiltä tai keneltäkään."
Heidän siten väitellessään, kumpaisenkaan suvaitsematta lähestyä kiistan todellista syytä, Sir Henry katseli toisesta toiseen rauhanrakentajan näköisenä ja huudahti:
"'No, siin' on syyttelevää selkkausta!Kai Circen pikarista ootte juoneet'
"Kas niin, nuoret herrat, sallikaa vanhan miehen olla välittäjänänne. En ole lyhytnäköinen sellaisissa asioissa — rettelön emo ei ole sääsken siipeä isompi, ja tiedän oman elämäni ajalta viisikinkymmentä tapausta, jolloin vanhan Willin sanojen mukaan
"'on urhot uljahasti tulleet yhteen mies miestä vastaan miekan mittelyyn',
"yhdenkään ihmisen kykenemättä muistamaan riidan syytä sitten kun rynnistys oli lopussa. Joutavia! pikku seikka semmoista tuottaa — väärältä puolelta sivuuttaminen kadulla — tai vähäinen nyhjäisy olkapäähän vahingossa taikka pikainen sana tai väärin ymmärretty ele. Hei, unohtakaa äkänne aihe, olkoon se mikä hyvänsä — olette saaneet olla uhoissanne, ja vaikka upotattekin huotraan miekkanne veristymättöminä, niin se ei ollut teidän vikanne, vaan johtui vanhempanne käskystä ja määräysvaltaan oikeutetun henkilön vaatimuksesta. Maltan saarella on kyllä voimassa hyvin tarkkatuntoiset käsitykset kaksintaistelusta, mutta sielläkin on siihen ratkaisuun ryhtyneiden pakko pidättyä ritarin, papin tai vallasnaisen käskystä, ja siten keskeytettyä kiistaa katsotaan kunniallisesti päättyneeksi, ja sitä ei saa uudistaa. — Sisarenpoika, käsittääkseni on mahdotonta, että sinä voit olla äkeissäsi tälle nuorelle herrasmiehelle kuninkaansa puoltamisesta. Kuule rehellistä esitystäni, Markham — sinä tiedät, etten suo sinulle mitään pahaa, vaikka minulla on jonkun verran syytä olla loukkaantunut: anna nuorelle miehelle kätesi kaikessa ystävällisyydessä, ja me lähdemme kolmisin palatsihuvilaan kulauttamaan pikarillisen sektiä sovinnon vakuudeksi."
Markham Everard huomasi mahdottomaksi vastustaa enonsa ystävällistä sopuisuutta. Hän epäili kyllä, ja osittain oikein, että tarjous ei ollut pelkän hyväntahtoisuuden elpymistä; tuollaisella huomaavaisuudella tahtoi eno nähtävästi varmistua edes hänen puolueettomuudestaan, jollei avuliaisuudestaan, kuningasmielisen pakolaisen turvaamisessa. Hän tajusi joutuneensa hankalaan pulaan ja kenties aiheuttavansa epäluuloisuutta omassa puolueessaan, seurustellessaan läheisen omaisenkaan kanssa, kun tämä suojasi tuollaisia vieraita. Mutta toiselta puolen hän arveli tehneensä tasavallalle kyllin suuria palveluksia, kyetäkseen torjumaan kademielisyyden moitteita siinä kohden. Ja sitäpaitsi, kansalaissota oli kyllä suuresti ja monin tavoin hajaannuttanut perheitä, mutta nyt se näytti lopullisesti päättyneen tasavaltalaisten voitolla, joten valtiollisen vihan vimma oli jo alkanutkin viihtyä ja sukulaisuuden ja ystävyyden vanhat siteet voittaa takaisin entistä vaikutustansa ainakin osittain. Monia liittoja uusittiin, ja ne, jotka Everardin tavoin kuuluivat voitolliseen puolueeseen, toimivat usein hyljättyjen sukulaistensa suojelemiseksi.
Näiden ajatusten vilahtaessa hänen mieleensä hän myös huomasi, että hänelle tarjoutui täten mahdollisuus uudistaa seurustelunsa Alice Leen kanssa; siten hän saattoi olla saapuvilla suojelemassa tätä loukkauksen tai häväistyksen mahdollisuuksilta. Niinpä hän ojensikin kätensä skotlantilaiselle, lausuen samalla: "Minä puolestani olen varsin valmis unohtamaan riidan syyn tai oikeastaan katsomaan sen johtuneeksi väärinymmärryksestä ja tarjoamaan master Kerneguylle sellaista ystävyyttä kuin voi syntyä kunniallisten miesten kesken, jotka ovat valtiollisissa asioissa asettuneet eri kannalle."
Kykenemättä voittamaan oman arvokkuuden tunnetta, jonka unohtamista hänelle varovaisuus suositteli, Louis Kerneguy vastaukseksi kumarsi syvään, muttei tarttunut Everardin tarjottuun käteen.
"Minun ei ole tarvis", hän sanoi, "ollenkaan ponnistaa riidan aiheen unohtamiseksi, kun en ole lainkaan kyennyt sitä käsittämään; mutta koska en ole kartellut tämän herrasmiehen pahastusta, niin olen myös halukas yhtymään mihin tahansa suosiollisuuden määrään, jolla hän suvaitsee kunnioittaa minua."
Everard veti hymyillen pois kätensä ja kumarsi vuorottaan paashille, jonka jäykkää vastaanottoa lähentelylleen hän piti skotlantilaisen poikasen ylpeänä ärtyisyytenä; nuorukaista oli hänen nähdäkseen kasvatettu liioiteltuihin käsityksiin sukuarvosta ja yksilöllisestä tärkeydestä, ja vaillinainen tutustuminen maailmaan ei ollut riittänyt sitä vielä häivyttämään.
Sir Henry oli hyvin mielissään kiistan päättymisestä, jonka oletti johtuneen oman käskyvaltansa suuresta kunnioittamisesta. Hyvillään hän oli myös tilaisuudesta seurustelunsa osittaiseen uudistamiseen sisarenpoikansa kanssa, sillä nuorella miehellä oli valtiollisista virheistään huolimatta lämpimämpi sija hänen tunteissaan kuin ritari kenties itsekään oivalsi. Hän virkkoi nyt lohduttavasti: "Älkää olko nolostuksissanne, nuoret herrat. Totisesti teki kipeää sydämelleni eroittaa teidät, nähdessäni teidän mittelevän voimianne niin uljaasti ja kauniissa kunnianharrastuksessa, ilman mitään pahoja tai verenhimoisia ajatuksia. Vakuutan teille, että jollen olisi ylimetsänhoitajana täällä ja vannonut täyttäväni virkavelvollisuuteni, olisin pikemmin ruvennut ratkaisijaksenne kuin estäjäksenne. Mutta riita unohtuu loppuunsa, ja voittelullanne ei pitäisi olla muuta seurausta kuin ruokahalu, jonka se on saattanut teille toimittaa."
Ja hän hoputti ponyansa liikkeelle, voitonriemuisena edeten palatsia kohti lähintä puistokujaa myöten. Hän näytti kerrassaan ratsastuskoulun sankarilta, joka olisi kelvannut ohjailemaan itse Bukefalosta, kun hänen jalkansa melkein viistivät maata, varpaitten päkiäisen juuri levätessä jalustimella — reiden etuosa kiertyneenä satulaan päin, kantapäät kääntyneinä sivulle ja vaipuneina niin alas kuin mahdollista, vartalo säntillisen suorana, ohjakset huolellisesti soviteltuina vasempaan käteen, oikean pidellessä ratsuraippaa poikittain tähdättynä hevosen vasenta korvaa kohti. Ajutantteina saatellessaan häntä kumpaisellakin sivulla kykenivät nuorekkaat kumppanit hädin hillitsemään hymyänsä, kun katselivat ratsastajan täsmällisesti kohennettua ja tarkoin punnittua asentoa ja vertasivat sitä ponyn villiin muotoon ja pikkaraiseen kokoon, sen pörröiseen karvaan, pitkään häntään ja harjaan sekä tuikeihin silmiin, kun nämä tulisten hiilien tavoin kiiluivat karvatukoista, jotka valuivat peittämään sen kapeata otsaa.
Kenties ritari huomasi heidän ihmettelynsä, sillä ensi sanoikseen hän virkkoi taipaleella: "Pixie on virkku ratsu, vaikka pikkainen, hyvät herrat", ja samassa hän sai Pixien vahvistamaan tuon väitteen parilla hypyllä; "se on heiverö, mutta sisukas. Tosiaankin, jollen olisi hiukan liian kookas keijuisratsastajaksi" (ritari oli lähes kuusi jalkaa mitaltaan), "niin muistuttaisin sen selkään noustessani maahiskuningasta, sellaisena kuin hän esiintyy Mike Draytonin runossa:
"Hän sirkkaa ratsuks harjoitteli,jo selkään noustess' alkoi peli,kun hepo hyppi, kurieli,mut viimein hiukan talttui.Se vauhtiin syöksyi päätä avintai pyöri kääntein pelottavinja laukkaan aina rikkoi ravin.jos tuokioksi malttui."
"Vanha ystäväni Pixie!" sanoi Everard silittäen ponyn kaulaa; "minua ilahuttaa, että se on jäänyt henkiin kaikkien levottomuuksien jälkeen. Pixie lienee jo hyvinkin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, Sir Henry?"
"Runsaasti kahdenkymmenen vuoden, se on varma tosi Niin, Markham, sota on istutusmaata lakaiseva tuulispää, joka säästää ainoastaan vähimmin jättämisen arvoista, Vanha Pixie ja sen vanha herra ovat eläneet pitemmälle kuin moni vankka mies ja ravakka ratsu — vaikka kumpaisestakaan ei ole juuri mihinkään. No, kyllähän vanha mies sentään voi jotain tehdä, kuten Will sanoo. Ja Pixie ja minä siis olemme jääneet henkiin."
Niin sanoen hän taaskin pani Pixien osoittamaan ripeyden rippeitä.
"Jääneet henkiin?" virkahti nuori skotlantilainen, täydentäen lauseen, jonka kelpo ritari oli jättänyt kesken; "niin kyllä, jääneet henkiin
"'ratsastustaidon ihmeit' ilmi luomaan'."
Everard punehtui, sillä hän tunsi ivan, mutta hänen enonsa yksinkertainen turhamaisuus ei sallinut hänen epäillä kohteliaisuuden vilpittömyyttä.
"Niinkö vain?" hän sanoi. "Jaakko-kuninkaan aikoina olen tosiaan esiintynyt kilparadalla, ja siellä olisitte voinut sanoa nähneenne
"'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.
"MitävanhanHeikun[25] näkemiseen tulee, niin —" Ritari pysähtyi ja näytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. "Mitä vanhaan Heikkuun tulee — ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse VanhanHerran. Ymmärrättehän master Kerneguy — Vihtahousun — ha, ha, ha! Everard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta leikkipuheesta?"
Hän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista, että lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä vakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki sukkeluksensa, — Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, — ja sittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa vanhan Willin nerosta. "Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika", hän lisäsi, "sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään näytelmiä".
"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno. Olen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse niitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden vallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan näkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle että haitallisia hyville tavoille — lukuisia kohtia, jotka pyrkivät pilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, — ainakin lieventämään tämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä lukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta pääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana."
Näitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli vain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa puoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin rajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti, kuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon asioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi ollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon puolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen luottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli toinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti tajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä puhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain määrin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle ja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli Sir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan. Suurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä kaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin rajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset sulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten sattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi vastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden niin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi takaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja aavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa, jolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä kukistetuksikin.
Tämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan salasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden vartioimaan kiihtymystä:
"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden onnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä ja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on oikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat varsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa uskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, — aatoksiin, jotka voisivat kääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien pyhimysten ja marttyyrien suuhun, — on sattunut aikojen karkeuden ja kehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja muuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin tuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää sitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta ylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko ainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet Englannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja nyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta, — jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin loukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti vieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin."
Eversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä arvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa hän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan korostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt Everardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen vihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla, ja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta mitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli laskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa seurassa astui eteissuojamaan.