Samassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin "juotavaa" herrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä melkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan hyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi, pitikö mistress Alicen tulla saapuville. AnkaraEioli jyrkkänä vastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen entistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta. "Vaatisinpa", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, "jos köyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa voitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö se mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja loppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on kylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän sokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?"
"Kyllähän, sir", vastasi eversti Everard, "tunnen erään tasavallan ystävän kirjoittamia säkeitä, — ja draamallistakin laatua olevia, — jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja Shakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä pöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan tyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja".
"Vai niin!" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. "Tekisi mieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen etevän henkilön nimeä?"
"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers", tokaisi valepukuinen paashi.
"Ei, sir", vastasi Everard, "eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään loordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota lukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan pataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä esiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä eksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten johdosta, joita hänen asemansa aiheutti."
"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!" ihmetteli Sir Henry.
"Draamallinen tuote ainakin", vastasi hänen sisarenpoikansa ja alkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti tutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen kiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin runouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen kuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:
"Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä, ei tyrmistyttää, koska häll' on aina vierellään voimasankar', Omatunto."
"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni", huudahti Sir Henry ihastuksen vallassa; "paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin minä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita Woodstockissa! Jatka toki."
Everard pitkitti:
"'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, — myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo, käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus! Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta: Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat vain koston orjantyötä toimittavat, lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis ois puoltaa henkeään ja kunniaani. — Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi hopeista sisustusta yölle käännä?'"
"Muu on minulta unohtunut", virkkoi lausuja, "ja ihmettelen, että olen kyennyt muistamaan senkään vertaa".
Sir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen kuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva ilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään sivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen syvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin kauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte leppeämpään tapaan kuin äsken.
"Markham", hän sanoi, "nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat korvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että olen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä kerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä mieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun vuoksi ja jälkimäisellä sisällön."
Siten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja tehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä ilmaisivat suurta suosiota.
"Niin!" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; "niin, minäsanontuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen tai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita ihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella hävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, — suo anteeksi, Everard, — että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet erehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa vastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen uhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja mielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten opettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu on murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana hän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun painamana, — kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo,
"'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.
"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?"
"En vainkaan, Sir Henry", vastasi kantapoika hiukan häijysti.
"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua parempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?"
"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi kirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta; ja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime vertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta sisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi, jollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi valtiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, — sillä mitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole sepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton."
"John Milton!" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. "Mitä! John Milton, jonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunutDefensio Populi Anglicani!Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! — Suuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön, maailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin viemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja norkko!"
"Juuri sama John Milton", vastasi Kaarlo, "pikku poikien koulumestari ja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia pukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen".
"Markham Everard", haastoi vanha ritari, "minä en ikinä anna sinulle anteeksi — en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan ylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa haaskahaukkoja. — Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä, omaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan suositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista valkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?"
"Minä tunnustan", pahoitteli Everard, "että tämä on tylyä menettelyä. Te kovistelitte minua — haastoitte minut esittämään yhtä hyvää runoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin valtiollisia mielipiteitä."
"Niinpä niin", vastasi Sir Henry, "kyllä me tunnemme saivarrustaitosi; sinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta vähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon! Mutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. — Laske pöydälle se juoma, Phoebe", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, "eversti Everardia ei janota. — Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet, että te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet ihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät teikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen vakuutan."
Siten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen puolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian myöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti väitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti selittää — pyydellä anteeksi.
"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne tietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan, että kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina kuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan suututtavani teitä."
"Niin vainkin!" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; "tunnustat — tunnustat — niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten ja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh,tunnustavähemmän jateeenemmän — ja hyvästi nyt. — Master Kerneguy, huoneessani tapaatte juotavaa."
Phoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti Everardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut nuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin kädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt takanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän tavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut siihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat antautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista loukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että häntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin vieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja sisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa mielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.
"Horna!" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille yhtä vähän kuin itse sanakin.
"Aamen!" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että huudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti lausuttu.
"Sir!" äännähti Everard harpaten häntä kohti sellaisella päällä ollen, jolloin mies oikein äkäännyttyään tapaisi halukkaasti esineen, johon saisi purkaa tunteensa.
Plait il?oudoksui paashi mitä tasaisimmalla äänellä, vilpittömän viattomasti katsoen häntä kasvoihin.
"Haluan tietää, sir", vastasi Everard, "mitä äskeisellä tarkoititte".
"Se oli vain hengen ulosvuodatus, arvoisa sir", selitti Kerneguy, "hentoinen huokaisu, jonka lähetin taivaaseen omasta puolestani pitämään seuraa teidän pyhälle anomuksellenne, jonka vastikään lausuitte".
"Sir, tiedän monenkin hauskan herrasmiehen luut ruhjotuksi sellaisesta hymystä, joka teillä nyt on huulillanne", uhkasi Everard.
"Kas vain sitä!" vastasi häijy paashi, jolle eivät edes turvallisuutensa ajatukset riittäneet pilanhalun vastapainoksi. "Jos olisitte pysynyttunnustuksissanne, arvoisa sir, niin te olisitte kai tähän mennessä jo tukehtunut; mutta pyöreä sadatuksenne pompahti kuin tulppa omenaviinipullosta ja päästää raivostuksenne kuohumaan ulos perässään tavallisten pukarien rehellisellä kastamattomalla kielellä." "Taivaan tähden, master Girnegy", hätäili Phoebe, "älkää puhuko everstille noin katkeria sanoja! Älkääkä te, hyvä eversti Markham, viitsikö pahastua tuon pubeista — hän on vain poika."
"Jos eversti tai te haluatte, mistress Phoebe, niin huomaatte minut mieheksi — ja luullakseni voi tämä herrasmies jo hiukan vahvistaakin väitöstäni. Varmaankin hän suosittaa teille vallasnaisen osaa 'Comuksessa', ja minä vain toivon, että hän John Miltonia ihaillessaan ei viehäty näyttelemään Simson Agonistesta ja räjäytä ilmaan tätä vanhaa rakennusta kirouksilla tai vimmoissaan tempaa sitä raunioiksi päällemme."
"Nuori mies", sanoi eversti yhä raivosta kuohuen, "jollette pidä kunniassa periaatteitani minkään muun vuoksi, olkaa toki kiitollinen suojeluksesta, jota ette helposti saavuttaisi ilman niitä".
"Ei, minun pitääkin hakea ihmisiä, joilla on enemmän vaikutusta teihin kuin minulla", virkkoi palkollinen ja sipsutti pois, Kerneguyn vastatessa Everardille yhä yhtä ärsyttävän välinpitämättömästi:
"Ennen kuin uhkaatte minua millään niin peloittavalla kuin kiukullanne, tulisi teidän olla varma siitä, eikö minulla saata olla asianhaarain johdosta pakko evätä teiltä tilaisuus, johon näytte tähtäävän."
Samassa saapui eteissuojamaan kiireisesti Alice, varmaankin palvelustyttönsä kutsumana.
"Master Kerneguy", hän sanoi, "isäni pyytää saada tavata teitä VictorLeen huoneessa".
Kerneguy nousi ja kumarsi, mutta näytti päättäneen jäädä Everardin lähtöön asti, estääkseen mitään selittelyä serkuksien kesken.
"Markham", puhui Alice hätäisesti, "serkku Everard — minulla on vain hetkinen aikaa viipyä täällä — Jumalan tähden, mene heti! — ole varovainen ja kärsivällinen — mutta älä viivy täällä — isäni on kamalasti kiihdyksissään".
"Sen olen saanut kuulla enoni suusta, madam", vastasi Everard, "samoin kuin hänen häätökäskynsäkin, jota tottelen siekailematta. En aavistanut, että te säestäisitte niin tylyä määräystä ihan noin halukkaasti; mutta minä lähden, madam, tajuten jättäväni teidät mieluisampaan seuraan."
"Kohtuuton — epähieno — kiittämätön!" pahoitteli Alice; mutta peljäten sanojensa voivan kuulua korviin, joille ne eivät olleet aiottuja, hän lausui ne niin heikosti, että serkku menetti lohdutuksen, jota niiden tarkoituksena oli hänelle tuottaa.
Hän kumarsi Alicelle kylmäkiskoisesti hyvästiksi ja virkkoi väkinäisen kohteliaasti, jollainen sävy herrasmiesten kesken toisinaan verhoo mitä kuolettavinta vihaa: "Luulen, master Kerneguy, että minun täytyy tällähaavaa taipua jättämään silleen omat erityiset mielipiteeni asiasta, johon olemme viitanneet keskustelussamme, ja niin ollen lähetän luoksenne erään herrasmiehen, joka toivoakseni kykenee menestyksellä pitkittämään sitä."
Skotlantilainen kumarsi juhlallisesti ja samalla alentuvasti, sanoen odottavansa toisen suosiollisia käskyjä. Hän tarjosi kätensä mistress Alicelle, viedäkseen hänet takaisin vanhan ritarin luo, ja erosi voitollisena kilpailijastaan.
Everard oli tavannut hämäystä enemmän kuin kykeni lujimmallakaan maltilla sietämään. Nuorukaisen arvokkaasta ryhdistä ja levollisesta itsetunnosta hän yhä päätteli vieraan joko Wilmotiksi tai joksikuksi tämän yhtä huikentelevaksi arvokumppaniksi. Hän palasi Woodstockin kauppalaan siinä vakaassa mielessä, että hänen ei sopinut syrjäytyä röyhkeyden tieltä, vaikkapa hänen pitäisikin etsiä hyvitystä sellaisin keinoin, joita hänen periaatteensa eivät voineet pitää puolustettavina.
Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.
"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. — Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".
"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta", sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia, joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken aamupäivää naisen naurattelijana".
"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen totuttautunut kuuliaiseksi."
"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli", vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä, kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, — tai olisin saattanut myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei ilmoittanut minulle ajan kulumista."
"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin viholliseni jaloissa — sellaisella nimityksellä muistaakseni haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen, "ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".
Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.
Vain hetki seuraas! — Kun aamun armaanitäinen hohde vie häämyn harmaan,oi, mikä mielein saa tyytymääntaas arkityöhön ja hyörinään,suruihin uusiin, joit' antaa päivät,kun menneen muistotkin taakaks jäivät? —Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! — Kun voimaa kuumaasaa puolipäivä ja päätä huumaa,mik' antaa sulholle palkinnon,kun kedon paahteesta päässyt on,ja paremminkin kuin luola, lehto,on hälle viileän rauhan ehto? —Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! — Kun ilta koituu,oi, mikä mielestäin unhoon noituukaikk' kiittämättömät askareetja toiveet turhiksi rauenneet,kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,isännän hylkimät uuraat vaivat? —Vain hetki seuraas.
"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat eivät siitä pitäneet".
"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä kelvolliseksi."
"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja", sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset kelpoittaisivat".
"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.
"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä kuin pelkää mielistelyä — jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi — jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".
"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti, "ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä, jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."
"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat teidän sulonne?"
"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen kuunnellut teitä, haastellessanneen berger— vieläpä' on mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teilleen bergère— sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua, tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen, jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."
"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! — Alice, sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."
"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten, mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."
"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi — Kaarlo Stuart sinulle puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei — nouse — älä polvistu — hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan, että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."
Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi, käsivarret laskettuina ristikkäin povelle — katseet nöyrinä, mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän tehostaisi suostutteluaan.
"Sinä olet ääneti — olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice. Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä skotlantilaisella paashilla?"
"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy. Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa — hallitsija voi tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."
"Sinä erehdyt, Alice, — sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi."Istuudu ja anna minun puhua sinulle — istuudu — mitä pelkäät?"
"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitävoinpeljätä Britannian kuninkaalta — minä, hänen uskollisen alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen arvoansa."
Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.
"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä, eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. — Istuudu toki, sievä Alice", hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua — kuningas käskee".
"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua — kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."
"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö", haastoi kuningas, "että vastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et riko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin. Kuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän viihdykkeitä — ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein, nimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia häitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden kannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia heidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä kohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä ja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta on tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli tiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti nämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset ja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin hallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan häntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen hetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle Eleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta; ihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta, jyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he tunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus on valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison; hänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat miehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten kuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat aatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä suuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut kaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä."
"Kuoliko Rosamond siten, mylord?" kysyi Alice. "Meidän aikakirjamme kertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar — myrkytti hänen saamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen muistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen kirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut viskattiin vihkimättömään maahan."
"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice", vastasi Kaarlo; "kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat niin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin sukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat tuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä on käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä jätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita morsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei se tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa kohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin todellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa ei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä."
"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty", huomautti Alice, "kun näen Kaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan tai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan".
"Ymmärrän sinut, Alice", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei pahoillaan. "Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan tavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei kykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat olettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa; ulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan asiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden valtakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole vuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani on Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä asemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun Englannin kruunupäänä."
"Suokoon sen Jumala!" toivotti Alice; "ja jotta Hän sen soisi, jalo prinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa ansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle, jolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä siveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne hänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi, luetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi hänen varomattomuutensa seurauksena, — veljensä epätoivoa, urhon, jonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden, — sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö sellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on liiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin Englannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat katalaa syntiä?"
Kaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen omat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen kanssa kuin hän oli olettanut.
"Jos teidän majesteetillanne", virkkoi Alice niiaten syvään, "ei ole muuta käskettävää, niin saanen poistua?"
"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö", pyysi kuningas, "ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko saa lähentelyni niin halveksittavaksi?"
"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne", selitti tyttö, "ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän kysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän ja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan ollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan hupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on todella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä rakkauteen, kuten sitä sanotaan — ja sitä olisi saattanut sattua vertaiseni kanssa — vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon hän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen kuningaskuntaansa hallussaan."
"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein sen vallitsevana tunteena, Alice", muistutti kuningas.
"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen", sanoi Alice "hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka on häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun uskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi toimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi ainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi valtaistuimellaankin?"
"Näin ollen", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, "minun olisi ollut parempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka näyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini".
"Suoruuteni menköön pitemmällekin", jatkoi Alice. "Olisin voinut tuntea yhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä kohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden, mitä minulla on suotavana, — ja se ei ole samaa kuin olen lukenut kertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa teidän majesteetillenne mielipahaa — se surettaa minua — mutta terveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita."
"Niin", vastasi kuningas hieman närkkäästi, "ja parantajat ovat niin järkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se on siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen tytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?"
"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija ja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen vakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon viittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen — hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani. Enempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne tasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen sovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä olisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!"
"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen ajattelemista", moitti kuningas äreästi, "eikä sinulla, Alice, ole mitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin näe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua osalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin? Vieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen sijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa keinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen liiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota Cromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen Fauconbergin perillisen kesken?"
"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne", huomautti Alice, "jos sanomani ansaitsee rangaistusta".
"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne", jatkoi Kaarlo ottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä, kun sai maksaa takaisin. "Entä jos lähettäisit everstillesi sanan, että täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä miehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet sen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin — ja entä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä näinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon — kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai Cromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset keropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen eversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?"
"Armollinen hallitsija", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, "tämä koettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen kuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut kieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin selitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta kruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai antamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle rakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne Tähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan poissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos hän on nyt varaton — vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja välttämättömän elatuksenkin huolissa melkein — on syynä se, että hän kulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua mihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta — hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham Everardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän ei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet ja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi hänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän majesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani, jätän täksi kertaa hyvästi."
"Alice, Alice — seis!" huudahti kuningas. "Hän on mennyt. — Tämän täytyy olla kuntoa — todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa — tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot ja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät sen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. — Kumma naikkonen! ja tunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä, antaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai hautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi — puritanieverstiä — niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle neitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna — se suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä kehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä — se on sappea ja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin kuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli uskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani — ja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni niin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa tuskin kykenisin häntä sietämään. — Haa! — kuka täältä tulee?"
Kuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla ilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.
Kaarlon tehdessä lähtöä huoneesta esti hänet tulollaan Wildrake, joka astui sisälle harvinaisen mahtipontisesti ja otsa ylen juhlallisiin tärkeyden uurtoihin rypistyneenä. "Pyydän teiltä anteeksi, hyvä herra", hän sanoi, "mutta kuten meillä päin sanotaan: kun ovet ovat auki, koirat puikahtavat sisälle. Olen koputtanut ja huhunnut eteissuojamassa turhaan; rohkenin siis esitellä itseni ilmoittamattomana, tuntien tien tähän vierashuoneeseen, sir, sillä minä olen partioretkeilijä enkä milloinkaan unohda kerran taivallettua tolaa."
"Sir Henry Lee liene ulkona ajopuistossa, sir", virkkoi Kaarlo kylmäkiskoisesti, sillä hieman rahvaanomaisen hurjastelijan näkeminen ei ollut hänelle mieluisa tällähaavaa, "ja master Albert Lee on lähtenyt palatsihuvilasta parin kolmen päivän matkalle".
"Niin olen kuullut, sir", vastasi Wildrake; "mutta minulla ei nyt ole asiaa kumpaisellekaan".
"Ja kelle teillä on asiaa?" tiedusti Kaarlo; "jos minun nimittäin sallitaan sitä kysyä — koska sen lienee mahdoton koskea minua".
"Suokaa minulle vuorostani anteeksi, sir", haastoi kavalieri; "sitä on tuiki mahdoton ilmoittaa kellekään muulle kuin teille itsellenne, jos olette, kuten luulen olevanne, vaikka hiukan säällisemmässä asussa, master Louis Girnigo, se skotlantilainen herrasmies, joka on master Albert Leen palveluksessa."
"Minä olen kaikkea, mitä hänestä löytänette", vastasi Kaarlo.
"Totta vieköön", tuumi kavalieri, "huomaan melkoisen eron, mutta lepo ja parempi vaatetus vaikuttaa paljon, ja minua ilahuttaa se, koska olisi ikävää tuoda ryysyläiselle sellainen sanoma kuin on huostaani uskottu".
"Käykäämme asiaan, sir, jos suvaitsette", pyysi kuningas. "Teillä on minulle sanoma?"
"Niin on, sir", vahvisti Wildrake. "Olen eversti Markham Everardin ystävä, sir, vankan miehen ja sotakentällä kunnostautuneen, vaikka soisin hänen ajaneen parempaa asiaa. Sanoman teille tuon, se on varma tosi, pikku kirjelmässä, jonka otan vapaudekseni tarjota tavallisin muodollisuuksin." Niin sanoen hän veti miekkansa, pisti mainitsemansa kirjelipun sen kärkeen ja kumarsi syvään, ojentaessaan sen Kaarlolle.
Valepukuinen hallitsija vastasi tervehdykseen vakavasti, ottaessaan tarjotun vastaan, ja lausui avatessaan kirjettä: "Arvattavasti ei minun ole odotettava ystävällistä sisältöä lähetyksestä, joka tuodaan noin vihamieliseen tapaan?"
"A-hem, sir", äännähti lähettiläs kakaisten kurkkuansa, sommitellakseen sopivan vastauksen, jossa kunnollisesti säilyisi valtioviisauden lauhkea sävy; "ei aivan vihamielinen liene se kutsumus, sir, vaikka se onkin sitä laatua, että se on aluksi tulkittava jokseenkin sotaiseksi ja kiistanhaluiseksi. Toivoakseni havaitsemme, sir, että monikahta survaisu saapi sievän lopun juttuun, ja niinpä, kuten vanha opettajani tapasi sanoa,pax nascitur ex bello. Minä omasta vaivaisesta puolestani olen vilpittömästi iloissani siitä, että ystäväni Markham Everard on osoittanut minulle suosiollisuuttaan tässä asiassa — sitäkin enemmän, kun pelkäsin, että häneen piintyneet puritanilaiset periaatteet (tunnustan teille totuuden, arvoisa herra) olisivat voineet tehdä hänet vastahakoiseksi eräitten arveluksien takia ryhtymään herrasmiehen tavoin ja kunniallisella lailla hankkimaan itselleen oikeutta sellaisessa tapauksessa kuin nyt on kysymyksenä. Ja koska suoritan ystävän velvollisuutta ystävääni kohtaan, toivon nöyrästi, master Louis Girnigo, että minä en tee teille mitään vääryyttä, valmistaessani tietä aiotulle kohtaukselle, missä toivottavasti, sallikaa minun huomauttaa, jollei mitään pahaa sattumaa osu, me kaikki joudumme paremmiksi ystävyksiksi kahakan päätyttyä kuin olimme ennen sen alkua."
"Niinpä luulisin joka tapauksessa, sir", sanoi Kaarlo silmäten kirjettä; "pahemmiksi kuin verivihollisiksi voimme tuskin tulla, ja sille kannalle tämä kirjelmä meidät asettaa".
"Sanotte oikein, sir", myönsi Wildrake; "se on sir, haaste, joka johtaa taisteluun mies miestä vastaan siinä rauhaarakentavassa mielessä, että täydellisesti hyvä ymmärrys palautuisi henkiinjääneiden kesken — siinä tapauksessa, että sitä sanaa voidaan onnellisesti käyttää monikossa kohtauksen päätyttyä".
"Sanalla sanoen, me kaiketi taistelemme vain päästäksemme täydellisesti hyvään ja herttaiseen keskinäiseen ymmärrykseen?" virkkoi kuningas.
"Olette jälleen oikeassa, sir, ja minä kiitän teitä käsityskykynne selkeydestä", puheli Wildrake. "Oi, sir, helppo on olla tekemisissä kunniallisen ja älykkään henkilön kanssa tällaisella asialla. Ja minä anon teiltä, sir, omakohtaisena hyväntahtoisuutena itselleni, että kun aamu arvattavasti tulee kolea ja minua hiukan pyrkii vaivaamaan jäsensärky — niinkuin sota jättää arpiansa taakseen, sir, — niin, tahdon pyytää teitä tuomaan mukananne jonkun kunniallisen herrasmiehen, joka ei katso halvaksi ottaa osaa siihen, mitä puuhataan — noin vain aamutuimaan, sir — minunlaiseni vanhan soturi-rahjuksen kanssa — jottemme vilustu seistessämme muutoin jouten."
"Kyllä ymmärrän sir", mukautui Kaarlo; "jos tämä homma tulee kuntoon, niin olkaa varma siitä, että yritän hankkia teille sopivan vastakumppanin".
"Jään teille suureen kiitollisuudenvelkaan, sir", sanoi Wildrake, "enkä ole suinkaan tyystä vastustajani säätyarvosta. Tosin kirjoittaudun maalaisjunkkariksi ja herrasmieheksi ja katsoisin itselleni erityiseksi kunniaksi, jos saisin mitellä miekkaani Sir Henry tai master Albert Leen kanssa; mutta jollei se käy mukavasti laatuun, en kieltäydy asettamaan kehnouttani ketä hyvänsä herrasmiestä vastaan, joka on palvellut kuningasta, sillä minä katson sitä aina jonkunlaiseksi aateliskirjaksi itsessään enkä senvuoksi millään muotoa halveksuisi kaksintaistelua sellaisen henkilön kanssa."
"Kuningas on teille suuresti kiitollinen, sir", huomautti valepukuinen prinssi, "uskollisille alamaisilleen osoittamastanne kunniasta".
"Hoo, sir, olen tarkkatuntoinen siinä kohdassa — varsin tarkkatuntoinen. Kun on kysymyksessä joku keropää, niin tarkastan aateliskirjoista, onko hän oikeutettu käyttämään vaakunaa, kuten on master Markham Everard, muutoin en olisi ruvennut hänen haasteensa tuojaksi, sen takaan. Mutta kavalieri on minulle luonnollisesti herrasmies — olkoon hänen syntyperänsä kuinkakin alhainen, uskollisuus kuningasta kohtaan on hänet aateloinut."
"Hyvä on, sir", sanoi kuningas. "Tämä paperi vaatii minua tapaamaan master Everardia kello kuudelta huomisaamuna Kuninkaan tammeksi nimitetyn puun luona. En vastusta paikkaa enkä aikaa. Hän ehdottaa miekan, jonka käyttelyssä sanoo meidän olevan jokseenkin tasaväkisiä — en hylkää sitä asetta; seuraksi hän esittää kaksi herrasmiestä, — yritän kyllä hankkia itselleni kumppanin ja teille soveliaan toverin, sir, jos mielenne tekee yhtyä leikkiin."
"Suutelen kättänne, sir, ja jään tuntemaan sydämellistä kiitollisuutta teitä kohtaan", vastasi lähettiläs.
"Kiitän, sir", pitkitti kuningas. "Laittaudun siis valmiiksi oikealla paikalla ja ajalla sekä asianmukaisesti varustettuna, ja joko annan ystävällenne sellaisen tyydytyksen miekallani kuin hän kaipaa tai esitän hänelle sellaisen perusteen kieltäytymykselleni, että hän siihen tyytyy."
"Pyydän anteeksi, sir", oudoksui Wildrake, "että ymmärrykseni on liian tylsä käsittämään näissä olosuhteissa mitään muuta vaihtoehtoa mahdolliseksi kahden kunniallisen miehen jouduttua tälle kannalle kuin — he-hei!" Hän heittäysi miekkailuasentoon ja teki survaisun huotrallaan, vaan ei suunnannut sitä kuninkaaseen päin, vaikka oli puhutellessaan kääntynyt häneen.
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Kaarlo, "että minä en tahdo vaivata älyänne sellaisen tapauksen harkitsemiseen, jota ei kenties satu. Mutta voisinhan esimerkiksi vedota välttämättömään yleistä etua palvelevaan toimeen."
Tämän hän lausui matalalla ja salaperäiseltä kuulostavalla äänellä, jonka merkityksen Wildrake näytti täydellisesti oivaltavan, sillä hän laski etusormensa nenälleen ja nyökkäsi mielestään hyvin viisaasti ja pontevasti.
"Sir", hän haastoi, "jos teillä on mitään toimitettavaa kuninkaan puolesta, niin pitää ystäväni alistua kaikkeen kohtuulliseen kärsivällisyyteen — vieläpä taistelen itse hänen kanssaan teidän sijastanne, vain tyynnyttääkseni hänen intoaan, mieluummin kuin että te häiriintyisitte. Ja jos saatte yrityksessänne löydetyksi sijaa köyhälle herrasmiehelle, joka on seurannut Lunsfordia ja Goringia, niin teidän tarvitsee vain mainita päivä, aika ja kohtauspaikka, sillä totisesti, sir, olen kyllästynyt riiviömäiseen hattuun, kerittyyn tukkaan ja hautaantoimittajan viittaan, joilla ystäväni on minut somistanut, ja mielelläni leiskuisin jälleen kuninkaan asioissa, ja silloinpa en huolisi, kaatuisinko suoraan vai loppuisinko nuoraan."
"Kyllä panen mieleeni, sir, jos sattuu tilaisuutta tarjouksellenne", vastasi kuningas, "ja soisin hänen majesteetillaan olevan paljon sellaisia alamaisia. — Oletan asiamme nyt sovituksi?"
"Kunhan näette hyväksi, sir, antaa minulle pari riviä kirjallisesti mukaani vahvikkeeksi — sillä sen tiedätte olevan tapana, — kirjoitettuun haasteeseen kuuluu kirjoitettu vastaus."
"Sen teen, sir", myöntyi Kaarlo, "ja joutuin — tässä on välineet".
"Ja, sir", jatkoi airut, "a-hem! — hm, hm! — jos teillä on talossa vaikutusvaltaa sektipikarillisen tilaamiseksi — olen harvasanainen mies ja hiukan rasittunut paljosta puhumisesta — ja muutenkin tällainen vakava homma aina panee janottamaan. Sitäpaitsi, sir, kuivin huulin eriäminen ilmaisee ynseyttä, jollaista Jumala varjelkoon esiintymästä näin kunniallisessa yhdynnässä."
"En voi kehua merkitseväni tässä talossa paljoa, sir", sanoi kuningas, "mutta jos alentuisitte vastaanottamaan tämän kultarahan janonne sammuttamiseksi Yrjänässä —"
"Sir", kiitti kavalieri, sillä sen ajan tapa salli näin omituisen kohteliaisuuden eikä Wildrake ollut perin hienotuntoinen tämänlaatuisessa seikassa, "olen teille yhäti kiitollisempi. Mutta en oivalla, miten soveltuu kunniaani tällaisen taritsemisen hyväksyminen, jollette te tule mukaan ja osakumppaniksi?"
"Suokaa minulle anteeksi, sir", kieltäysi Kaarlo, "turvallisuuteni kehoittaa minua pysyttelemään tällähaavaa jokseenkin syrjässä".
"Kylliksi sanottu", huomautti Wildrake; "köyhien kavalierien ei sovi pitää kiinni muodoista. Minä näen, sir, että te ymmärrätte kumppanuuslain — kun toisella riuskealla miehellä on kolikoita, ei toinen saa jäädä janoon. Toivotan teille, sir, jatkuvaa terveyttä ja onnea, kunnes tapaamme huomenna Kuninkaan tammen luona kello kuusi."
"Hyvästi, sir", sanoi kuningas, ja Wildrake läksi alas portaita viheltäen: "Helei, kavalierit", hyvinkin sattuvasti säestäen esitystään pitkän lyömämiekkansa kalahtelulla askelmia ja kaidepatsaita vasten. "Hyvästi", lisäsi kuningas itsekseen, "sinä liiankin oikea tunnuskuva tilasta, johon sota, tappio ja epätoivo on vaivuttanut monia uljaita herrasmiehiä".
Päivän mittaan ei enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Alice karttoi vasiten osoittamasta valepukuista prinssiä kohtaan minkäänlaista vieraannusta tai arkuutta, joka olisi saattanut herättää hänen isänsä tai kenenkään muun huomiota. Näköjään olivat molempien nuorten välit säilyneet kaikin puolin entisellään. Tyttö sai kuitenkin itse teikarin tajuamaan että tämä näennäinen likeisyys oli omaksuttu pelkästään ulkonaisesti eikä millään muotoa tarkoittanut peräytymistä siitä ankaruudesta, jolla hän oli hyljännyt prinssin ehdotukset. Tämän oivaltaminen sekä loukattu itserakkaus ja katkeruus menestynyttä kilpailijaa vastaan sai Kaarlon varhain vetäytymään yksinäiselle kävelylle puutarhaan. Siellä hän ikäänkuin Hyveen ja Huvin tienhaaraan joutunut Herkules kuunteli vuorotellen Viisauden ja kiihkomielisen hupsuuden ääntä.
Ymmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän vastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin toistaiseksi rauennut — yksinvallan palauttaminen Englantiin, valtaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen haltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan toimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat varattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen asiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen arvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua todelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka tärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia surmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta päättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde — mitä ajattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin markiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen vakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat he alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan hallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia halujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin tässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen pelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri tulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä voittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla hallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi ei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.
Nämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään haasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt vastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden rauhalliseen ratkaisuun.
Mutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen mielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli prinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua ja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan erimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä, kuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa osoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan, mitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi vetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan. Vapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin voittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen perusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä. Ja miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä tueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua epäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers ja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön kohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne pilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä aiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin, Hyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja heränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä, ja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä, tulkoon siitä mitä tahansa.
Kenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen kohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan, rivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi eversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe osoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen mieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli kuullut asuessaan Skotlannissa:
"Ei aina päihdy, vaikka juo,ei taisto aina surmaan suista;jos tyttöselle suukon suo,hän ain' ei sitä suuttuin muista."
Sillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t:ri Rochecliffe saanut vihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu. Sopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa. Se olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla, mutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella menekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä aikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui korkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea ottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.
"Alice", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, "sinä olet hyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä korkeampi —jalokiviäei silti ole oikea käännös — mutta muistuta minulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on — ei, älä epäröi minun edessäni — minä tiedän kaikki — tunnen hyvin koko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia tallettaa Englannin kohtaloita." Alice oli vastaamaisillaan. "Ei, älä puhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?"
Alice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Olen maalaistyttö", hän sanoi, "ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle".
"Kylliksi sanottu — tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna suuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen pidättämisekseen siitä."
"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?" kysyi Alice ihmeissään. "Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea — kaikkea, mikä on isäni tyttärelle soveliasta —"
Hän vaikeni melkoisesti hämillään.
"Niin", pitkitti tohtori, "hän on huomiseksi sopinut taistelukohtauksesta — Markham Everardin haastamana; aika ja paikka on määrätty — kello kuusi aamulla Kuninkaan tammen luona. Jos he joutuvat yhteen, niin toinen luultavasti kaatuu."
"Jumala varjelkoon heitä tapaamasta toisiansa", huudahti Alice kalveten yhtä äkillisesti kuin oli äsken punastunut. "Mutta vahinkoa ei siitä voi sittekään tulla — Everard ei ikinä kohota miekkaansa kuningasta vastaan."
"Siitä en minä menisi takuuseen", arveli tohtori Rochecliffe. "Mutta jos tuolla onnettomalla nuorella herrasmiehellä onkin vielä jäljellä rippeitä uskollisuudesta, vaikka sitä ei voi ollenkaan havaita hänen esiintymisestään yleensä, niin se ei auta meitä tässä, sillä hän ei tunne kuningasta, vaan pitää häntä pelkästään kavalierina, joka on häntä loukannut."
"Antakaa hänen tietää totuus, tohtori Rochecliffe, antakaa heti", pyysi Alice. "Hänkö nostaisi kättänsä kuningasta, pakolaista ja turvatonta vastaan! Siihen hän ei kykene. Panen vakuudeksi henkeni, että hän innostuu tarmokkaasti suojelemaan vaaranalaista."
"Se on tyttösen ajatus, Alice", vastasi tohtori, "ja pelkään sen tyttösen vielä antaneen tunteittensa harhaannuttaa ymmärrystään. Olisi pahempaa kuin kavallusta päästää kapinallisupseeri, pääpetturi Cromwellin ystävä, niin suuresta salaisuudesta osalliseksi. En uskalla ottaa vastuulleni moista ajattelemattomuutta. Hammondiin luotti hänen isänsä, ja sinä tiedät, mitä siitä johtui."
"Ilmoittakaa sitten isälleni. Hän puhuttelee Markhamia tai lähettää hänelle sanoman, selittäen kokevansa katkeraa häpeää, jos hänen vierastansa ahdistetaan."
"Emme uskalla paljastaa isällesikään Louis Kerneguyn salaisuutta. Vihjasin vain mahdolliseksi, että Kaarlo etsisi suojaa Woodstockista, ja Sir Henryn hillitön ihastus ja innokkaat puheet mukavuuden valmistelusta ja puolustuskeinojen parantamisesta osoittivat selvästi, että hänen uskollisuutensa pelkkä kiihkeys olisi tuottanut ilmitulon vaaraa. Sinun, Alice, on pelastettava jokaisen kunnon kuningasmielisen toiveet."
"Minunko!" vastasi Alice; "se on mahdotonta. — Miksei isääni voida saada välittäjäksi ystävän ja vieraan puolesta, vaikka hän ei tunne tätä muuna kuin Louis Kerneguynä?"
"Olet unohtanut isäsi luonteen, tyttöseni", huomautti tohtori. "Hän on oivallinen mies ja mitä parhain kristitty, kunnes esiintyy kalpain kalsketta, ja silloin hän äityy täydelliseksi soturiksi, joka on yhtä kuuro rauhaarakentavalle järkeilylle kuin tappelukukko tyynnyttelylle."
"Te unohdatte, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice, "että juuri tänä aamuna isäni kait esti heidät taistelemasta".
"Niin", vastasi tohtori, "syystä että hän katsoi olevansa velvollinen säilyttämään kuninkaallisen puiston rauhaa. Mutta se tapahtui niin pahoitellen, Alice, että jos hän uudestaan tapaisi heidät siinä puuhassa, hän varman ennustukseni mukaan ainoastaan lykkäisi ottelun sen verran tuonnemmaksi, että johtaisi heidät etuoikeutetun alueen ulkopuolelle ja kehoittaisi heitä ryhtymään siellä rivakasti voitteluunsa, itse jäädäkseen jännittyneeksi katselijaksi. Ei, Alice, ainoastaan sinä voit auttaa meitä tässä arveluttavassa pulassa."; "En näe mitään mahdollisuutta", sanoi tyttö jälleen punehtuen, "miten minusta voisi olla vähäisintäkään hyötyä".
"Sinun tulee lähettää kuninkaalle kirjelmä", neuvoi tohtori Rochecliffe, "kirjelmä sellainen kuin kaikki naiset osaavat laatia yhdenkään miehen opetusta paremmin — jotta hän kohtaisi sinut juuri taistelulle sovitulla hetkellä. Hän ei ole noudattamatta kutsua, sillä minä tiedän hänen onnettoman heikkoutensa".
"Tohtori Rochecliffe", vastasi Alice vakavasti, "te olette tuntenut minut lapsuudesta asti. Mitä olette nähnyt minussa aiheeksi sellaiseen käsitykseen, että minä koskaan noudattaisin noin sopimatonta neuvoa?"
"Ja jos sinä olet tuntenutminutlapsuudestasi asti", virkkoi tohtori vastaan, "mitä olet nähnyt minussa, epäilläksesi antavani ystävän tyttärelle neuvon, jota hänen olisi sopimaton ottaa varteen? Arvattavasti et voi olla niin hupsu, että luulisit kehoittavani sinua jatkamaan mukautumistasi pitemmälle kuin pidättelemään häntä pari tuntia keskustelussa, kunnes minulla on kaikki valmiina hänen lähteäkseen tästä paikasta, josta minä voin peloittaa hänet pois sillä hälytyksellä, että palatsihuvila aiotaan tarkastaa läpikotaisin? Silloin K.S. hyppää ratsaille ja karauttaa tiehensä, ja Alice Lee saa kunnian hänen pelastamisestaan."
"Niin, oman maineensa hinnalla", vastasi Alice, "ja sukuni ikuisen häpeätahran uhalla. Sanotte tietävänne kaikki. Mitä voi kuningas ajatella tarjoamastani kohtauksesta äsken tapahtuneen jälkeen, ja miten käy mahdolliseksi valaista hänelle harhakäsityksensä aikeestani?"
"Minä selitän hänelle, Alice; kerron koko juonemme."
"Tohtori Rochecliffe", intti Alice, "te ehdotatte mahdotonta. Voitte saada paljon aikaan kerkeällä älyllänne ja suurella viisaudellanne; mutta jos vastasatanut lumi kerran likaantuu, ei mikään taitonne pystyisi sitä enää valkaisemaan, ja aivan samaten on neidon kunnian laita."
"Alice, rakkakin lapsonen", pyyteli tohtori, "ajattele, että jos esitän sinulle tätä keinoa kuninkaan hengen pelastamiseksi tai ainakin hänen säästämisekseen uhkaavasta vaarasta, on syynä se, että minä en näe mitään muuta apua olevan käytettävissä. Jos pyydän sinua vain hetkeksikään antautumaan näennäiseen pahaan, niin se tapahtuu äärimäisessä hätätilassa ja sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät voi uudistua — ryhdyn mitä taatuimpiin toimenpiteisiin, estääkseni mitään pahoja puheita johtumasta minun neuvoni noudattamisesta."
"Älkää sanoko niin, tohtori", vastasi Alice "parempi on ottaa kääntääkseen takaisin lsiksen vedet kuin tyrehdyttääkseen panettelun vauhdin. Kuningas kerskuisi koko kevytmieliselle hovilleen, miten helposti hän olisi voinut siepata mukaansa rakastajattarekseen Alice Leen, jollei olisi äkillinen hälytys tullut esteeksi — se suu, joka jakelee kunniaa muille, riistäisi silloin minulta maineeni. Omaksukaa sopivampi menettely, joka paremmin soveltuu omalle luonteellenne ja kutsumuksellenne. Älkää johtako häntä peräytymään kunniasitoumuksesta toisen sopimuksen uskottelulla, kun se on yhtä häpeällinen totena kuten keksittynäkin. Menkää itse kuninkaan luo, puhukaa hänelle niinkuin Jumalan palvelijoilla on oikeus puhua maallisille hallitsijoillekin. Osoittakaa hänelle sen menettelyn ajattelemattomuus ja vääryys, johon hän on aikonut antautua — kehoittakaa ääntä pelkäämään miekkaa, koska se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu. Sanokaa hänelle, että ne ystävät, jotka saivat surmansa hänen puolestaan Worcesterin kentällä, mestauslavalla ja hirsipuussa tuon verisen päivän jälkeen — että ne rippeet, jotka viruvat vankiloissa tai harhailevat hajallaan hänen tähtensä häviöön joutuneina, ansaitsevat häneltä ja hänen suvultaan parempaa kuin hänen elämänsä hukkaantumisen joutavanpäiväisessä rettelössä. Sanokaa hänelle, että on epärehellistä panna alttiiksi peliin sellaista, mikä ei ole hänen omaansa, kunniatonta kavaltaa luottamusta, jota hänen kuntonsa ja urheutensa on saanut osakseen kelpo miehiltä."
Tohtori Rocheciliffe katseli häntä surumielisesti hymyillen ja sanoi kostein silmin: "Voi, Alice, minäkään en kykenisi puhumaan hänelle tuon oikean asian puolesta niin mieleenpainuvasti tai vakuuttavasti kuin sinä. Mutta valitettavasti ei Kaarlo kuuntelisi meitä kumpaistakaan. Hän vastaisi, että miesten ei ole kunnia-asioissa kuultava pappien tai naisten neuvoja."
"Kuulkaahan siis, tohtori Rochecliffe — minä saavun kohtauspaikalle ja estän ottelun — älkää peljätkö, etten pysty siihen — tosin uhraten paljon, vaan en mainettani, Sydämeni voi särkyä seurauksesta", hän yritti vaivoin pidättää nyyhkytyksiään, "mutta yhdenkään ihmisen luuloissa — ja kaikkein vähimmin hallitsijan — ei Alice Leen nimi joudu häpeään". Hän kätki kasvonsa nenäliinaansa ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Mitä tämä rajaton kiihtymys merkitsee?" kysyi tohtori Rochecliffe ihmeissään ja huolissaan hänen murheensa rajuudesta. "Tyttöseni, minulta ei sovi mitään salata — minun täytyy saada tietää."
"Ponnistakaa siis nerokkuuttanne ja ottakaa siitä selko", sanoi Alice hetkellisesti pahastuneena tohtorin itsepintaisesta mahtipontisuudesta. "Arvatkaa aikeeni niinkuin kykenette arvaamaan kaiken muun. Siinä on kylliksi, että minun on suoriuduttava tehtävästäni, en siedä sen kiusallista kertomista, ja henkilölle, joka — suokaa minulle anteeksi, hyvä tohtori — ei kenties katsoisi kiihtymystäni tässä kohdassa täysin aiheelliseksi."
"Ei, sittepä sinua on hallittava, nuori neitiseni", tuumi Rochecliffe, "ja jollen saa sinua selittämään aikeitasi, täytyy minun koettaa, onko isäsi siihen pätevämpi taivuttelija". Ja nousten hiukan pahastuksissaan hän astui ovelle päin.
"Te unohdatte, mitä itse sanoitte minulle tämän suuren salaisuuden vaarallisuudesta isäni tietona, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice.
"Totta kerrassaan", myönsi toinen pysähtyen ja kääntyen takaisin, "ja sinä näyt olevan liian ovela minun tutkiakseni, typykkä; monta sellaista en ole tavannut. Mutta sinä olet hyvä tyttö ja kerrot minulle keksintösi vapaaehtoisesti — maineeni ja vaikutukseni kuninkaan silmissä edellyttää, että minä täydellisesti tiedän, mitä tässä asiassa onactum atque tradatum, tehty ja käsitelty."
"Uskokaa maineenne minun haltuuni, hyvä tohtori", virkkoi Alice yrittäen hymyillä; "se on lujemmassa kuin naisten ja säilyy, turvallisemmin minun kaittavanani kuin minun olisi säilynyt teidän huollettavananne. Ja sen verran alistun, että te saatte nähdä koko kohtauksen — saatte itse tulla mukaan, ja suuresti seuranne rohkaiseekin ja reipastuttaa minua."
"Se on jotakin", sanoi tohtori, vaikkei ollutkaan aivan tyytyväinen tähän luottamuksen rajoitukseen. "Sinä olet aina ollut nokkela tyttönen, ja tahdon luottaa sinuun — ja luottaahan minun nähtävästi täytyy, tahdonpa tai en."
"Kohdatkaa minut siis raiskiomaalla huomenna", sanoi Alice. "Mutta oletteko ihan varma ajasta ja paikasta? Erehdys olisi tuhoisa."
"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen", vakuutti tohtori taas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän neuvottelunsa jälkipuolella.
"Saanko kysyä", tiedusti kuitenkin Alice, "mitä tietä te saitte niin tähdellisen ilmoituksen?"
"Saatpa kylläkin", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena takaisin ylemmyytensä, "mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan toinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi sinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten sinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän tietämisen arvoisia."
"Olkoon niin", mukautui Alice säveästi. "Jos kohtaatte minut raiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan luona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat taistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä arastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa tapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen, tehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni täytyy olla sopimaton ja tuskallinen."
"Niin, lapseni", sanoi tohtori, "jos uskot itsesi minun huomaani, olet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni puutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta viimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli kuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla — ja Jumala pyrkimystämme siunatkoon!"
Heidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi kaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: "Alice tyttöseni — tohtori Rochecliffe!"