"Mitä te täällä teette", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen, "istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää rattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä vuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee kitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne taivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään."
Päivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan metsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina. Paikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua lähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella ja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta silloin kestää. Linnut olivat vaiti — ja kultarintakerttukaan, jonka viserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo ritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei uskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka ja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten asumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää saavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän taholtaan.
Näyttämö oli siis sekä viehättävä että hiljainen, kun kunnon tohtori Rochecliffe hiipi pimeimpien lehtokujien pitkän ja osaksi lakoutuneen ruohikon yli melkein nilkkaa myöten kasteessa kaksintaistelulle valittua paikkaa kohti, verhoutuneena tulipunaiseen, aikoinaan sotapalvelusta nähneeseen matkavirttään, peitellen kasvojaan enemmän tavasta kuin tarpeen vuoksi ja kannatellen kainalosta Alicea, jota niinikään suojeli levätti syksyisen aamun kostealta koleudelta. Molemmat olivat niin innostuneet keskinäiseen neuvotteluun, että heihin ei ollenkaan tehonnut taipaleen epätasaisuus ja tukaluus, vaikka heidän oli usein pakko tunkeutua risukon ja näreikön halki, jotka vihmoivat heidän päälleen kaikki taakakseen tulleet nestehelmet, kunnes heidän kaapunsa silisivät sivulta suoriksi ja takeltuivat raskaasti hartioihin märkyyden painosta. He seisahtuivat päästyään vesaikon suojaan pikku aukiolle, jolta näki risujen lomitse Kuninkaan tammen avoimelle edustalle. Vankka ja ryhmyinen runko, käiveräiset ja katkeilleet haarat ja tummat lehvät saivat ikivanhan puun näyttämään sotien runtomalta sankarilta, joka oivallisesti soveltui kaksintaistelukentän sovintotuomariksi.
Ensimäisenä ilmestyi kohtauspaikalle riuskea kavalieri Wildrake. Hänkin oli kietonut ylleen viittansa, mutta heittänyt pois puritanilaisen huippuhattunsa ja ottanut sen sijalle espanjalaisen hatun, joka sulkatöyhtöineen ja kullattuine nauhoineen oli kokenut pahoja säitä ja uurasta sotapalvelusta. Mutta korvaamaan köyhyyden leimaa röyhentelyllä oli päähine tarkoin sovitettu siihen jokseenkin repäisevästi nimitettyyn "perhana"-kuosiin, jota hurjaluontoisemmat kavalierit käyttivät. Hän astui kiireesti esille ja huudahti ääneen: "Ensimäisenä tappelupaikalla lopultakin, hiisi vieköön, vaikka puijasin Everardin, saadakseni kulautetuksi aamujuomani. Paljon hyvää se tekikin", hän lisäsi huuliansa maiskuttaen. "No, minun pitänee tutkia alue, ennen kuin tänne ehtii esimieheni, jonka presbyteriläinen kello tikittää yhtä verkkaan kuin hänen presbyteriläiset askeleensakin tömistelevät."
Hän veti viitan alta pistomiekkansa ja näytti aikovan tarkastaa ympäristön tiheiköt.
"Minä estän hänet", kuiskasi tohtori Alicelle. "Pysyn uskollisena sopimuksellemme — sinä et joudu näyttämölle —nisi dignus vindice nodus— sen selitän toisella kertaa.Vindexsoveltuu käsitettäväksi sekä nais- että miespuoliseksi, joten ote on nytkin paikallaan. Pysyttele sinä alallasi."
Niin sanoen hän astui aukealle ja kumarsi Wildrakelle
"Master Louis Kerneguy", virkahti Wildrake kohottaen hattuansa, mutta huomasi heti erehdyksensä ja lisäsi: "Ei sentään — pyydän anteeksi, sir — lihavampi, lyhempi, vanhempi. — Mr. Kerneguyn ystävä kaiketi, jonka keralla päässen piakkoin kilpasille. Ja miksei nyt, sir, ennen kuin päämiehemme saapuvat? Vain eineen verran vatsan pohjimaisen koverruksen täytteeksi, kunnes oikein ateria tarjotaan, sir? Mitä sanotte?"
"Vatsan koverruksen väljentämiseksi pikemmin, tai uuden uurtamiseksi", vastasi tohtori.
"Totta, sir", sanoi Roger, joka näytti nyt olevan elementissään; "hyvin sanotte — suittaa kyllä sitenkin sattua Mutta tehän peittelette kasvojanne, sir. Se on tosin kunnon miesten kuosina tähän onnettomaan aikaan, surkeata kyllä, mutta meillä on kaikki avointa — täällä ei ole mitään kavaltajia. Laittaudunpa ensin tamineihini teidän rohkaisuksenne ja näytän teille, että olette tekemisissä herrasmiehen kanssa, joka kunnioittaa kuningasta ja kelpaa taistelemaan kenen hyvänsä kuningasmielisen kanssa, jollainen te epäilemättä olette, sir, koska esiinnytte master Louis Kerneguyn ystävänä."
Kaiken tämän aikaa Wildrake puuhakkaasti päästeli nelinurkkaisen viittansa solkia.
"Pois — pois, te lainavaatteet", hän sanoi,
"'jo esirippu syrjään Borgian eestä!"
Ja hän viskasi viitan yltänsä, seistenin cuerpomitä kavalierimaisimmassa ihokkaassa; se oli rasvakiiltoista tulipunaista atlassilkkiä, ja sen reikäompeluksiin ja viilteisiin oli käytetty täytettä, joka oli aikoinaan ollut harsikangasta. Vaatetuksen täydensivät samanlaiset polvihousut ja monesta kohti parsitut sukat, jotka olivat alkujaan olleet persikanväriset. Muuna sonnustuksena oli pari hyppykenkiä, jotka kehnosti soveltuivat kävelyyn kasteisessa ruohossa, ja leveä hankkilus haalistuneine koruompeluksineen.
"No niin, sir!" hän huudahti; "kiirehtikää, riisukaa ketenne. Tässä seison tanakkana, ja totisena — niin uskollisena urhona kuin on koskaan nähty keropäätä lävistämässä. Hei, sir, ase käteen!" hän pitkitti; "ehdimme vaihtaa puolikymmentä survaisua vielä ennen heidän tuloaan ja panna heidät häpeämään vitkasteluansa. Äh!" hän huudahti peräti pettyneenä, kun tohtori viittansa avaten näytti papillisen asunsa; "huh! pappihan siinä vain onkin!"
Mutta Wildraken sai piankin omaksumaan toisenlaisen sävyn hänen kunnioituksensa kirkkoa kohtaan ja halunsa poistaa tieltä henkilö, joka voisi häiritä hänen niin hartaasti odottamaansa kohtausta.
"Pyydän anteeksi", hän sanoi, "hyvä tohtori — suutelen uumatakkinne palletta — sen teen, tuhannen tulimaista — pyydän jälleenkin anteeksi. — Mutta olipa hyvä, että teidät tapasin — teitä kyseltiin ihan tavattomasti palatsihuvilassa — tarvittiin vihkimään, kastamaan, hautaamaan tai ripittämään taikka johonkin tuiki tähdelliseen. Taivaan nimessä, rientäkää!"
"Palatsihuvilassako?" kummeksui tohtori. "Kas, juurihan sieltä läksin — varmasti olin siellä myöhempään kuin te saatoitte olla, koska tulitte kauppalan tietä."
"Niin, mutta kauppalassahan teitä juuri tarvitaankin", vastasi Wildrake. "Turkanen, sanoinko minä palatsihuvilassa? Ei, ei — kauppalassa — ravintolanisäntä ei pääse hirteen — hänen tyttärensä vihille — kakaransa kasteelle tai vaimonsa hautaan —oikeanpapin avutta — heille eivät kelpaa mitkään Holdenoughit. Hän on vilpitön mies, ravintolanisäntäni; joutukaa siis, jos pidätte arvossa kutsumustanne."
"Suokaa minulle anteeksi, master Wildrake", virkkoi tohtori, "odotan master Louis Kerneguytä".
"No, helkkunassa!" ähmistyi Wildrake. "Olenpa kyllä aina tiennyt, että skotlantilaiset eivät kykene mihinkään ilman pappiansa, mutta lempo soikoon, en sentään ole tullut ajatelleeksi, että he käyttäisivät häntä tähänkin. Mutta olen tuntenut hengelliseenkin säätyyn kuuluvia hauskoja miehiä, jotka osasivat käytellä miekkaansa yhtä hyvin kuin rukouskirjaansakin. Te tiedätte kohtauksemme tarkoituksen, hra tohtori. Tuletteko ainoastaan hengellisenä lohduttajana — vai kenties haavurina — vai otatteko milloinkaan säilää käteenne? He-hei!"
Ja hän teki huotrassa olevalla miekallaan huitaisuliikkeen "Olen ottanut, sir, välttämättömään tarpeeseen", ilmoitti tohtori Rochecliffe.
"Hyvä herra, antakaa tämän tilaisuuden olla välttämätön", pyysi Wildrake. "Te tiedätte, kuinka harras kirkon mies minä olen. Jos noin taitava jumaluusoppinut kunnioittaisi minua vain kolmellakaan survaisulla, niin pitäisin itseäni ainiaaksi onnellisena."
"Sir", huomautti Rochecliffe hymyillen, "ellei esityksellenne olisi muita esteitä, niin minulla ei ainakaan olisi välinettä — olen asetta vailla".
"Mitä! teiltä puuttuude quoi?Sepä on tosiaan hankala seikka. Mutta teillä on vankka sauva kädessänne — mikä estää meitä yrittämästä pikku erää — minä tietysti pitäen, miekkaani huotrassa — kunnes päämiehemme saapuvat? Kenkäni ovat täynnä tätä kohmetuttavaa kastetta, ja häviän varpaan tai pari, jos minun on seistävä alallani kaiken aikaa, kun he voimistelevat, — sillä arvattavasti te, tohtori, olette kanssani yhtä mieltä siitä, että siitä ottelusta ei tule mitätöntä varpuskiistaa."
"Asianani täällä on mahdollisuuden mukaan estää mitään kiistaa syntymästä", ilmoitti hengenmies.
"No, turkanen, tohtori, sepä on liian nurjaa", pahoitteli Wildrake, "ja jollen pitäisi kunniassa kirkkoa, voisin kostoksi kääntyä presbyteriläiseksi".
"Peräytykää hiukan, olkaa hyvä, sir", pyysi tohtori, "älkää tunkeutuko sinne päin", sillä pettymyksensä kiihtymyksessä liikehtiessään oli Wildrake lähestynyt Alicen kätköpaikkaa.
"Ja minkätähden, hyvä tohtori?" ihmetteli kavalieri.
Mutta vielä askeleen edettyään hän seisahtui kuin naulittu ja jupisi itsekseen, ensi ällistyksen purkauduttua voimalliseksi sadatukseksi: "Hienohelma viidakossa, kautta kaiken pyhän, ja tähän aikaan aamusta — vhi-u-i!" Hän vihelsi hiljaa ja pitkään hämmästyksensä huojennukseksi ja kääntyi sitte tohtoriin, etusormi nenänsivussa: "Tepä olette veitikka, hyvä tohtori, penteleenmoinen veitikka! Mutta miksette antaisi minulle vihiä tuosta — tuosta mukavuudestanne — kielletystä tavarastanne? Hiisi vieköön, sir, minä en ole mies paljastamaan kirkon oikkuja."
"Sir", kivahti tohtori Rochecliffe, "te olette hävytön, ja minä kurittaisin teitä, jos maksaisi vaivan ja aika olisi sovelias".
Ja tohtori, joka oli palvellut sodassa kyllin kauvan lisätäkseen muutamia ratsuväen kapteenin piirteitä hengenmiehen avuihin, tosiaan kohotti sauvansa hulivilin suureksi riemuksi, sillä tämän kunnioitus kirkkoa kohtaan ei suinkaan kyennyt lannistamaan hänen kujeiluhaluaan.
"Ei, tohtori", hän sanoi, "jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin ja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa tuokiossa". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan survaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle. Muuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan torjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä aseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni Francalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.
Everard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: "Tämäkö on sinun ystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin nutussa ja kujeilet kuin houkkio?" arvoisan sekundanttinsa hiukan hölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut poika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän jo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä vilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.
Kaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi puolestaan: "Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena taistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni Wildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään syrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia toimitettavana?"
Tohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli ollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista väliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada hänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella kuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt liiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen olivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin hillittömän mielen kuin Kaarlon — omapäisen prinssin ja oikukkaan sukkeluksen — saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti kuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä samalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin oli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen mukaisesti lähtemästä paikalta.
"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys", sanoi Kaarlo kohottaen hattuansa ja kumartaen eversti Everardille, "josta minä teen heti lopun".
Everard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.
"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?" tiukkasi nyt Kaarlo; "vai kuuroko olette? — vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä poistumaan täältä."
"En ole järjiltäni", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja saaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden "vaan tahdon estää muita mielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja uskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne haastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä".
"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin", sanoi kuningas. "Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen mahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen kujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai skotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta lampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen yhdyskunnan järjestyssääntö — ja sen PÄÄ." Viime sanat lausuessaan kuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan Everard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti häntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa puhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.
"Master Kerneguy", virkkoi pappismies, "minä en omaksu käskyvaltaa tai holhuuta mielitekojenne suhteen — Jumala varjelkoon; huomautan teille vain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi määräävät käyttäytymisohjeeksenne".
"Ja minä, tohtori", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan sauvaan, "noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos kunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin mitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja pidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen uppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa."
"Ajatelkaa toki", varoitti jumaluusoppinut, "voin virkkaa yhden sanan, joka estää kaiken tämän".
"Tehkää se", vastasi kuningas, "ja silloin ajakaa, valheeksi kunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta — hyljätkää kirkkonne periaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi, estääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä! Se olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen joutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin usein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne kerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan kuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana."
"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä", huokasi tohtori Rochecliffe.
Tämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt vieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja vähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan lähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään tohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille: "Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että tohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut pääehdotkin mukanaan!"
Everard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki Kaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta noudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta kuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla heilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään, taluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja pitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta eikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys — taistelijat painoivat miekkansa maata kohti — ja Wildrakenkin häikäilemättömyys purkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: "Hyvin tehty, tohtori — tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' — isäntänne tytär kerrassaan — ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi, onkin lopulta keto-orvokki — hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia kuin mekin!"
Tätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice ensimäisenä sanoiksi.
"Master Everard", hän virkkoi, "master Kerneguy, te kummastelette nähdessänne minut täällä — mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta heti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne onnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia, pidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy, eikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani — eikö teidän ylväillä ajatuksillanne — omien korkeiden velvollisuuksienne muistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa? Sallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja terveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne."
"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam", vastasi Kaarlo pistäen miekkansa huotraan. "Mutta minä vakuutan teille, että se juttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme eversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko valtakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia neuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. — Mr. Everard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava paikkaa."
"Olen valmis saattamaan teitä, sir", mukautui Everard, joka oli pannut pois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.
"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir", sanoi Alice vieläkin puhutellen kuningasta. "Ettekö pelkää käyttäväni tietooni tullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen ratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä teitä vastaan, tietäisi —"
"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam? Sattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja luullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi."
Alice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat arvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen voitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: "Kylmäluontoinen — itsekäs — kiittämätön — tyly! Voi maata, joka —" Hän vaikeni merkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: "— joka saa lukea teidät tai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!"
"Ei, sievä Alice", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut olla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi, että se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, "te olette liian kohtuuton minua kohtaan — liian puolueellinen onnellisemman miehen hyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr. Everardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä saapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne tultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi paeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on tavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää asian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista. En silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan kaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä, jonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä teidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen taholta, — tetiedätte, että se alentuvaisuus erityisesti minun taholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi, kiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä voin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä kunniallisena miehenä."
"Kuuletko tämän, Markham Everard", huudahti Alice, "kuuletko tämän? Kamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet tottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen, anteeksiantavainen — tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa tämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen loppuun? Usko minua, jos sinänyt, vastoin kaikkia elämäsi parempia periaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi katumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas armahda."
Markham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan tähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle: "Alice, sinä olet soturin tytär, — soturin sisar. Kaikki sukulaisesi, niiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun verran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen eripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan taistotantereelle — joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi — täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa kutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle — ja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa tunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi, — isä, veli, serkku, — joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain välinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää — poistun alueelta enkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani."
"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan kysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn turvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään mainitsemasi."
"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton yksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla", sanoi Everard, "mutta olenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan".
"Ymmärrät minua väärin", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti sovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan, samalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta ja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin kuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi ja kenties tuhon omaksi. "Markham", hän pyysi, "sääli minua. Älä kovistele minua tällä hetkellä — usko minua, isäni, veljeni ja koko sukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta — se edellyttää ehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle."
"Niinpä vainkin — sitä en epäile", vastasi Everard. "Lee-suku on aina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan tärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen maalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden."
"Ei, ei — usko minua, ei toki", väitti Alice hätänsä tuskassa.
"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja sano,kenenturvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?"
"Molempien — molempien", hoki Alice. "Se vastaus ei kelpaa, Alice", epäsi Everard, "tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun täytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä kieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan kesken, enkä hevillä tahtoisi syyttääsinuasiitä turhamaisuudesta, joka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan."
Everardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta, että hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi unohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä; mutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden — olemmekin jo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa sisukkuudesta.
"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin", hän huudahti, "jos minua ei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen arvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin sanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään vääryyttä. — Sanon sinulle — sanon kaikille läsnäolijoille — ja sanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani todellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa ovat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään muun miehen tässä kuningaskunnassa — niin, koko maailmassa, olkoon kysymyksessä kuka tahansa muu."
Nämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi kiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti, mutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet, joita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui vastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti karaista lujaksi: "Sir, te kuulitte neidin selityksen — epäilemättä sellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti vaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir, otan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en milloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso menetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät saapumaan tänne tällä hetkellä. — Alice", hän lisäsi kääntäen päänsä tyttöön päin, "hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!"
Onneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti puolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan puhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei tohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan. Roger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen nenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka hän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt auttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.
Valepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta oudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat kasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin seissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla, ikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian jälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi taas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin, että hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän myös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä epävarma menettelytavastaan.
Mutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti katsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän tavalliseen sadatukseensa puhjeten: "Helkkarissa, tämä ei käy laatuun." Kolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja läimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän sävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: "Sana kanssanne, sir."
"Kuten haluatte, sir", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen vastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään miekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan pidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua pettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.
"Joutavia!" virkahti kuningas; "siitä ei tule mitäännyt— everstiEverard, minä olen KAARLO STUART!"
Everard kavahti taaksepäin peräti hämmästyksissään ja huudahti sitte: "Mahdotonta! Se ei voi olla totta! Skotlantilaisten kuningas on päässyt pakoon Bristolista. — Loordi Wilmot, teidän vehkeilylahjanne ovat hyvin tunnetut — mutta tällä ei minua eksytetä."
"Skotlantilaisten kuningas, master Everard", vastasi Kaarlo, "koska suvaitsette siten rajoittaa hänen valtaansa — ja ainakin Britannian hallitsija-vainajan vanhin poika — seisoo nyt edessänne; on senvuoksi mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon Bristolista. Tohtori Rochecliffe olkoon takaajani, ja hän ilmoittaa teille kyllä lisäksi, että Wilmot on vaaleaverinen ja kellervätukkainen, kun sitävastoin minä muistutan korppia."
Tämän kohtauksen nähdessään Rochecliffe jätti Alicen hoivaamisen Wildrakelle, jonka hienotuntoinen hellävaraisuus tytön toinnuttamisyrityksissä oli mieluisana vastakohtana hänen tavalliselle rajuudelleen ja tuotti hänelle niin jännittävää touhua, että hän jäi sillähaavaa tietämättömäksi paljastuksesta, joka olisi niin tavattomasti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Tohtori taasen tuli esiin väännellen käsiään surkeasti hätääntyneenä ja huudahdellen tuskastuneesti.
"Tyyntykää, tohtori Rochecliffe", sanoi kuningas niin täydellisesti malttuneena kuin hänen asemassaan pitikin, "olemme varman uskoni mukaan kunniallisen miehen käsissä. Master Everard arvattavasti ilahtuu havaitessaan vain pakolaisprinssiksi henkilön, jonka luuli keksineensä menestyneeksi kilpailijaksi. Hän ei voi olla tajuamatta tunteita, jotka estivät minut käyttämästä suojakseni tämän nuoren neidin harrasta uskollisuutta, se kun olisi saattanut vaaraan hänen oman onnensa. Eversti Everard se hyötyy suoruudestani, ja tokihan on minulla oikeus odottaa, että jo kyllin tukala tilani ei pahene sen joutumisesta hänen tietoonsa näissä olosuhteissa. Tunnustus on ainakin tapahtunut, ja herra everstin harkittavaksi jää, miten hänen on meneteltävä."
"Voi, teidän majesteettinne! — valtiaani! — kuninkaani — armollinen prinssini!" huudahteli Wildrake, joka vihdoin päästyään selville asiasta oli ryöminyt polvillaan paikalle ja tarttunut kuninkaan käteen, suudellen sitä pikemmin kuten piparikakkua mutusteleva lapsi tai valtiattarensa luovutettua kättä kiihkeästi hellivä rakastaja kuin hovimaisen tervehdyksen tavoin; "jos rakas ystäväni Everard osoittautuu koiraksi tässä tilaisuudessa, niin luottakaa siihen, että vihlaisen häneltä kurkun heti paikalla, vaikka minun olisi tehtävä itselleni sama temppu seuraavassa silmänräpäyksessä!"
"Hiljaa, hiljaa, hyvä ystäväni ja uskollinen alamaiseni", sanoi kuningas, "ja rauhoittukaa, sillä vaikka minun on hetkellisesti pakko esiintyä prinssinä, ei meille ole nyt otollista vastaanottaa alamaisiamme kaikin muodollisuuksin".
Everard oli seisonut tuokion ihan tyrmistyneenä, mutta toipui viimein kuin unesta havahtuen.
"Sire", hän sanoi kumartaen syvään ja juhlallisen kunnioittavasti, "jollen tarjoa teille alamaisen nöyryyttä polvin ja miekoin, niin on syynä se, että Jumala, jonka valtuudella kuninkaat hallitsevat, on tällähaavaa evännyt teiltä tilaisuuden astua valtaistuimelle ilman uuden kansalaissodan nostattamista. Mutta älkää hetkeksikään kuvitelko, että turvallisuutenne joutuisi vaaraan minun toimestani. Jollen olisi pitänyt kunniassa teidän persoonaanne — ellei minua sitoisi puolellenne se suoruus, jolla ylväs julistautumisenne on estänyt elämäni synkistymisen, niin olisivat kokemanne onnettomuudet tehneet koskemattomuutenne niin pyhäksi, mikäli minä pystyn sitä suojaamaan, kuin valtakuntanne hartainkaan kuningasmielinen voi ajatella. Jos suunnitelmanne ovat järkevästi harkittuja ja taatusti pohjustettuja, niin katsokaa kaikki nyt tapahtunut pelkäksi unennäöksi. Jos ne ovat sellaisella kannalla, että minä voin niitä edistää, niin teidän majesteettinne saa vedota palveluksiini, ottaen vain lukuun, että velvollisuuteni tasavaltaa kohtaan ei salli minun puuttua osalliseksi mihinkään suoranaisen väkivallan aikeisiin."
"Voi sattua, että tuotan teille vaivaa, sir", vastasi kuningas, "sillä oloni eivät ole sellaiset, että minun sopisi hyljätä minkäänlaista rajoitetunkaan avun tarjousta. Mutta parhaani mukaan koetan välttää teidän välitystänne — en mielelläni toimittaisi kenenkään säälintunnetta ristiriitaan hänen velvollisuudentuntonsa kanssa oman etuni tähden. — Tohtori, tänään ei tulle sen enempää voittelua miekalla tai sauvallakaan; voimmekin siis jo palata palatsihuvilaan ja jättää nämä", — Aliceen ja Everardiin katsoen, — "joilla saattaa olla enemmän selittelemistä".
"Ei — ei!" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut ja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain tohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut, "Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä antaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun en rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että hän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni — me emme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä — palaan heti palatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire", kumartaen kuninkaalle, "määrää hänen velvollisuudestaan toisin. — Heti, kauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita meitä."
Everard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi kohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista seikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi vastauksen asemesta: "Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia päiviä!"
"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli", ylisti Roger Wildrake, "ja minä kun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän majesteetillanne — pyytäen teiltä anteeksi — ole mitään käskyjä Wildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä hyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?"
"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta", sanoi Kaarlo hymyillen. "Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen, ja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia ei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan vaitelias ja ymmärtäväinen — pidättymään enää mittelemästä voimiansa valtiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden nutun niin joutuin kuin sopii, — ja siihen tarkoitukseen me pyydämme saada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme havaitsevamme hänelle muuta palvelusta."
Puhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen. Uskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja olisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin sanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa, taaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon auttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.
"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen teille ikuisesti kiitollinen", sanoi kavalieri; "ja minä rukoilen teitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta."
"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake", tuumi tohtori, "sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle."
"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan teitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa tässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa pettymyksen kääntyvän kuolemakseni."
Tohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti hyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. "Minun ei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun suhteeni", lausui kuningas, "sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja minun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian suuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään huikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa kohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta ei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen oikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen vastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia mielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen hän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan, ja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos voimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma siitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. — Hyvästi, sir; jollemme voi olla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme tylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä."
Kaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa pakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle, tehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen valtiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen noudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu, ja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti, josta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän kumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä — mutta hän ei suudellut sitä. "Pelastaisin teidän persoonanne oman henkeni hinnalla, sir", hän sanoi. "Enempää —" Hän vaikeni äkkiä, ja kuningas pitkitti lausetta. "Enempää ette voi tehdä", virkkoi Kaarlo, "säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden — mutta siinä on kylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua hallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta teidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi — ja varmasti ainakin hyvän toivottajana."
Everardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja painoi sen huulilleen.
"Voi", hän huokasi, "jos tulisi paremmat ajat —"
"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard", esteli hyväluontoinen prinssi, hänkin liikutettuna; "me järkeilemme kehnosti tunteittemme kuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo sekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on inhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat, niin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi", ja hänen kasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä kiiltoon, "jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä".
Everard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan ristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen jalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen seestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat näyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti, kuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä säilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken keralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin — itkevin silmin ja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen — että Everardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää epäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.
Kuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei ollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois hänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä ja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän tuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni tuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen lisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu kuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä, ja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa ja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten kasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista neuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa muistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita, ne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka jälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori ilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten selittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen muistuttaisi häntä siitä:Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia sine magistro discuntur.[26]
Tällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen älyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä ymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä, ja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua. Pidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen seurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen alentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla tuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice vastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen tai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin kokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta; kumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten puhtaudesta ja vilpittömyydestä.
Tohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita taammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla sitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt ponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän kun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä, jotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että toiset eivät vetäneet vertoja hänelle.
"Rakas Alice", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana ollut ihan veljellinen, "pidän paljon Everardistasi — soisin kaikesta sydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on mahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi viholliseksi."
"Teidän luvallanne sanoen, sire", huomautti Alice kainosti, mutta hieman lujasti, "serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne persoonallista vihamiestä — ja hän on niitä harvoja, joiden vähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin ja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön käyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista luottamusta."
"Kautta kunniani, sen uskon, Alice", vastasi kuningas. "Mutta, helkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää — sitä vaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon siis puhuttelusananasisir, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle, ritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti — tai anna minun mieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy."
Alice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. "Se ei käy laatuun, teidän majesteettinne."
"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani — häijy, julkea poika — ja sinä et kykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin tohtori Rochecliffeä", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti saada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa mihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia aatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja kiitollisuutta.
"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle, tohtori", sanoi kuningas, "että hänen on varovaisuuden vuoksi vältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden kannattamiseen on kovin heikot keinot".
"On maan ja onnen häpeäpilkku", vastasi jumaluusoppinut niin pian kuin hengästykseltään kykeni, "että teidän kaikkeinpyhimmän majesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen ilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla ja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia toivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen kuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella."
"Oikein, tohtori", vahvisti kuningas. "Mutta sillaikaa voitte te selittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen kantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat parahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni sanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein varmasti käytännön.Telephus— niin, siten se alkaa:
"'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque, projicit ampullas et sesquipedalia verba.'
"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle", virkkoi tohtori, "kun hän muistuttaa minua siitä — tai oikeastaan", hän lisäsi älytessään, että hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä vastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa vaatima, "lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen tehnyt siitä runosta:
"'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin, ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'"
"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori", kiitti Kaarlo, "tunnen sen voimakkuuden, ja erityisestisesquipedalia verbakauniisti ilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi — sanoiksi, tarkoitan — johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani ilmiöistä,Contes de Commère l'Oye.[27]
Täten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni huoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo tulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: "Wilmot ja Villiers ja Killigrew nauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut häviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin haluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin elämässäni toiminut hyvin."
Se ja seuraava päivä kuluivat rauhallisesti, kuninkaan odotellessa kärsimättömänä tietoa, että laiva oli varattu johonkin paikkaan rannikolle. Mitään sellaista ei vielä ollut saatu hankituksi, mutta hän kuuli, että uupumaton Albert Lee samosi oman vaaransa uhalla pitkin rannikkoa kauppalat ja kylät, yrittäen löytää purjehdusmahdollisuutta kuninkuuden ystävien ja tohtori Rochecliffen kirjeenvaihtajien keskuudesta.
Meidän on aika antaa hiukan selvitystä draamamme muistakin henkilöistä, kun pääesiintyjäin ansaitsema harrastus on joksikin aikaa yksinomaan vallannut huomiomme.
Senvuoksi tulee meidän ilmoittaa lukijalle, että ikävöitsevät mielihalut yhä pidättelivät seudulla parlamentin valtuutettuja, jotka oli häädetty heille tarjoutuneesta Woodstockin paratiisista, ei tosin enkelin tulimiekalla, vaan heidän luullakseen muunlaisten yliluonnollisten olentojen toimesta. He olivat kyllä jo poistuneet pikku kauppalasta, koska siellä muka asunto-olot olivat epämukavia. Luonnollisempaa oli arvella, että he olivat pahastuksissaan Everardille tämän aiheuttamasta pettymyksestä eivätkä halunneet oleskella paikkakunnalla, missä hän saattoi pitää silmällä heidän toimiaan, vaikka he erisivät hänestä mitä kunnioittavimmin hyvästelyin. He eivät kuitenkaan muuttaneet loitommaksi kuin Oxfordiin ja jäivät sinne kuin korpit, jotka tottuneina näkemään pyyntihommia istuvat puussa tai kallionkielekkeellä vähän matkan päässä vaanimassa hirven paloittelua, saadakseen sisälmykset osalleen. Sillaikaa tarjosi yliopisto ja kaupunki, erittäinkin edellinen, heille jonkun verran tilaisuutta erinäisten kykyjensä hyödylliseen käyttämiseen, kunnes heidät odotuksensa mukaan kutsuttaisiin Windsoriin tai Woodstock uudestaan luovutettaisiin heidän huomaansa.
Aikaansa kuluttaakseen Bletson kiusasi sellaisten oppineiden ja hurskaitten hengenmiesten ja tutkijain sieluja, joille hän sai tungetuksi ilkeän seuransa, viisastelulla, vapaa-ajattelulla ja mitä sopimattomimmilla väitelmillä, joita hän haastoi heidät kumoamaan. Desborough, aikakautensa raakamaisimmin tietämättömiä miehiä, sai itselleen nimityksen erään opiston johtajaksi eikä siekaillut puiston hakkauttamisessa ja pöytähopeitten ryöstämisessä. Harrison taasen saarnasi täysissä soturin tamineissa Pyhän Marian kirkossa, yllään nahkakölteri, saappaat ja kannukset, ikäänkuin olisi hän ollut lähtemässä Armageddonin ilmestystaisteluun. Ja vaikea on sanoa, mikä oli suurempana haittana Opin, Uskonnon ja Uskollisuuden sijalle, joksi sitä Clarendon nimittää, — Desboroughin saaliinhimoko vai Bletsonin tunnoton epäilijävimma vaiko Viidennen valtakunnan sankarin nurjamielinen haltioittuminen.
Tuon tuostakin kulki sotureita edes takaisin Woodstockin ja Oxfordin väliä muka vartion vaihtamiseksi, tai muutoin, arvattavasti pitäen yhteyttä Taatun Tomkinsin kanssa, joka asusti enimmäkseen kauppalassa, mutta kävi kuitenkin toisinaan palatsihuvilassa; häneltä he siis kaiketi saivat tietoja sikäläisistä oloista.
Tämä Tomkins tuntuikin jollakin salaperäisellä tavalla voittaneen melkein jokaiseen näihin juoniin kuuluvan henkilön luottamuksen ainakin osittain, jollei kokonaan. Kaikki pyrkivät kahdenkeskisiin puheluihin hänen kanssaan; ne, joilla oli varoja, lepyttelivät häntä lahjoilla, muut olivat anteliaita lupauksissaan. Jos hän ilmestyessään Woodstockiin, mikä näytti aina tapahtuvan sattumalta, kulki eteissuojaman kautta, niin ritari säännöllisesti pyysi häntä harjoitusmiekkailuun ja yhtä säännöllisesti pääsi voitolle koetuksessa, enemmän tai vähemmän tehokkaan vastarinnan jälkeen, joten kunnon Sir Henry niin alituisen menestyksen perusteella melkein antoi hänelle anteeksi kapinallisuuden ja puritanilaisuuden synnit. Jos hänen verkkaiset ja säntilliset askeleensa taasen kuuluivat lehteriä lähestyvistä käytävistä, niin tohtori Rochecliffe, vaikka hän ei milloinkaan vienyt vierasta omaan erityiseen kammioonsa, varmasti tapasi master Tomkinsin jossakussa puolueettomassa huoneessa ja johdatti hänet pitkiin keskusteluihin, jotka nähtävästi olivat hyvin mielenkiintoisia kumpaisellekin.
Eikä ollut alikerrassakaan independentin vastaanotto vähemmän suosiollinen kuin ylhäällä. Joceline toivotti hänet aina mitä sydämellisimmän suoraluontoisesti tervetulleeksi; piirakka ja kiviruukku pantiin heti pöytään, ja rattoisa kestitys oli hetken tunnussanana. Varat tällaiseen elantoon olivat käyneet runsaammiksi palatsihuvilassa tohtori Rochecliffen tultua sinne, sillä useiden kuningasmielisten asiamiehenä oli hänellä erityisiä rahasummia käytettävissään. Näistä rahastoista lienee Taattu Tomkins saanut myöskin yksityistä hyvitystä.
Independentti väitti, että hänellä oli erioikeus tilapäiseen "lihalliseen heikkouteen", joka muiden puheenlaatua käyttäen oli hyvinkin kohtuutonta kiintymystä väkijuomiin. Tällaisina hetkinä hänen muuten harvinaisen säädyllinen ja pidättelevä haastelunsa kävi rajuksi ja vilkkaaksi. Hän jutteli toisin ajoin kaikella vanhan hurjastelijan nautinnolla entisistä urotöistään, kuten salametsästyksestä, hedelmätarhain rosvouksista, päihtyneistä hullutuksista ja huimista kahakoista, joihin oli ottanut osaa elämänsä varhaisempina päivinä. Väliin hän taasen hoilotti juoma- ja lempilaulelmia tai viehättyi kertomaan seikkailuja, jotka karkoittivat seurasta Phoebe Mayflowerin ja tunkeutuivat muori Jellicotinkin kuuroihin korviin, niin että ruokakammio, jossa hän mässäsi, ei ollut mikään sovelias olosija vanhalle nais-paralle.
Kesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui uskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta hyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja verrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat oikein todellisesti pyhiä — miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan sisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet. Kaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne muka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta ja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti sekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että kristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä suorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen mieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti useimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa, mutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään ymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean hauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden vallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä itselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan metsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi palatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen tarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa näyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi kuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin tuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain reunoja myöten täyteen.
Noihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin toisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenäranters, pauhaajat.[28] Se oli saanut jonkun verran jalansijaa aikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri kirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman ja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä kerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu salailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä julisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti peitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden pahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei ollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin tilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai millaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.
Tomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti innokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten lipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä oli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana kertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.
Epäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä kummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan. Mutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan turvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen luottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi aina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi tullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän sanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu, jolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa lähimaistansa kiusaukseen.
Näytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen rajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan tuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä mies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän sattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan sille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin utelevan urkkijan taholta. "Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta", sanoi Joceline. "Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä liira paljoa!" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin keskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen Bristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen ilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin, näyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi mahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.
Tästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta huolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää tiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta nähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen ystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin luotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti seikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri palkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet vielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi Taattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.
Olemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän vastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin, ja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen vieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle pitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä, jotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin yleisesti kelpoitettua miestä.
Toinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella muisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen saarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana lähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja sitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta, jonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti kauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että heidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden ytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph Tomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän iltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä todisti, että Jeremiaan lause "profeetat opettavat valhetta, ja papit ovat herrat heidän kauttansa" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen kirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen vastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille, jotta tämä seuraavassa "Gangraena'n" painoksessa leimaisi hänet ruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen Desboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla yksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen, että vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain majoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti, jotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin näpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan puutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta. Väittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun hengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.
Mutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta käsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska hän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia Holdenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta sievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti kun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan toisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään tätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan ponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla mustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista neitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin "Arcadia'sta" tai mehevillä "Venus- ja Adonis"-runoelman[29] kohdilla sekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi "Aristoteleen Mestariteos"-nimisestä kansanomaisesta julkaisusta. Millekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle, sielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut suosiollisuutta.
Neitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta puolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena puritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä arvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi miehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan, kun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista tyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen verran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko perheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli syntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään. Jotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen huomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt. Metsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat ratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva olisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen kilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan. Mutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen aihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan toveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus, vaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut vastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.
Ymmärtäväisenä neitosena Phoebe sillävälin suojeli itseään niin paljon kuin mahdollista muori Jellicotin läsnäololla. Silloin independentti tai mikä hän olikaan osoitti hänelle huomaavaisuuttansa tosiaan peräti vähäisellä onnella, sillä Phoebe tuntui tahallisesti asettuvan yhtä kuuroksi kuin vanha vaimo oli luonnollisen raihnauden johdosta. Tämä välinpitämättömyys ärsytti karvaasti hänen uutta rakastajaansa ja sai hänet kiihkeästi kärkkymään aikaa ja paikkaa, jotta hän voisi käyttää lähentelyynsä tarmokkuutta, joka vaati tarkkaavaisuutta. Onnetar, ilkikurinen jumalatar, joka usein syöksee meidät häviöön myöntämällä juuri kaipaustemme päämäärän, toimitti hänelle viimein tilaisuuden, jota hän oli kauvan toivotellut.
Oli juuri päivänlaskun aika, kun Phoebe, jonka toimekkuuden varassa oli suuri osa talousaskareista, meni Rosamondin lähteelle asti noutamaan vettä illallista varten tai oikeammin tyydyttämään vanhan ritarin ennakkoluuloa, tämä kun oli vakuutettu siitä, että kuuluisa suihkukaivo tarjosi tuota välttämätöntä alkuainetta sen puhtaimmassa tilassa. Niin suuressa kunniassa piti häntä koko perhe, että heidän mielestään olisi lähennellyt uskonnollisen velvollisuuden rikkomusta minkä hyvänsä hänen toivomuksensa laiminlyöminen, kun se vain oli täytettävissä, vaikka hankalastikin.
Ruukun täyttäminen oli viime aikoina ollut vaivaloinen tehtävä, kuten tiedämme; mutta nyt oli Jocelinen kekseliäisyys helpoittanut sitä. Hän oli alkeellisesti korjannut vanhan suihkukaivon etureunaa, niin että vesi keräytyen norui pitkin puukourua ja valui alas noin kahden jalan korkeudelta. Vedenhakijan sopi siten asettaa ruukkunsa tuon verkalleen pulppuavan varaston alle ja vaivautumattomasti odottaa, kunnes astia tuli täyteen.
Mainittuna iltana Phoebe Mayflower ensi kerran näki tämän pikku parannuksen. Oikein arvaten, että se oli hänen maalaisihailijansa huomaavaisuuden osoitus, jolla aiottiin säästää häneltä tehtävänsä raskaampi suorittamistapa, hän kiitollisena käytti keksinnön suomaa levähdystä kohteliaan näpertelijän hyväsydämisyyden ja keinokkuuden hiljaiseen tunnustamiseen; ja kenties neitonen myös ajatteli, että metsänvartija olisi menetellyt yhtä viisaasti, jos olisi odottanut hänen tuloansa lähteelle, saadakseen suulliset kiitokset vaivastaan. Mutta tiesihän Phoebe, että häntä pidätteli ruokakammiossa inhottava Tomkins, ja mieluummin kuin olisi nähnyt independentin hänen seurassaan, tyttö luopui toivottamasta Jocelinea puheilleen.
Hänen siten miettiessään Onnetar häijynä lähettikin suihkukaivolle Tomkinsin, ja ilman Jocelinea. Nähdessään tuon miehen hahmon pimittävän polkua, jota myöten hän asteli, neito-parka tunsi ahdistuneessa povessaan, että hän oli yksin ja metsän laidassa, minne yleisöä oli kielletty tulemasta hämyhetkinä, jotta hirvet eivät häiriytyisi levolle asettuessaan. Hän rohkaisihe kuitenkin ja päätti olla ilmaisematta mitään pelkoa, vaikka taloudenhoitajan katseissa ja silmissä oli hänen lähestyessään jotakin, mikä ei ollut suinkaan omiaan huojentamaan tytön huolestusta.
"Illan siunaus sinulle, sievä neitokaiseni", toivotti tulija "Tapaankin sinut aivan niinkuin Abrahamin vanhin palvelija, joka oli taloudenhoitaja kuten minäkin, kohtasi Milkan pojan Bethuelin tyttären Rebekan Mesopotamiassa Nahorin kaupungin kaivolla. Enkö siis sanoisi sinulle: kallista tänne vesiastias juodakseni?"
"Ruukku on käytettävissänne, master Tomkins", vastasi Phoebe, "ja juokaa kyliänne; mutta varmaan olette juonut parempaakin nestettä, ja ihan hiljattain".
Ilmeistä olikin, että taloudenhoitaja oli noussut ryypiskelystä, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat jonkun verran punehtuneet, vaikka hän oli pidättynyt paljoa ennen päihtymystä. Mutta hänen ilmestymisensä herättämä hätäännys sai uutta virikettä havainnosta, miten hän oli alottanut iltansa.
"Käytän vain erioikeuttani, sievä Rebekka; maa on annettu pyhille, ja kaikki sen runsaus. Heidän pitää ottaa se omakseen ja nauttia sitä, sekä kaivosten aarteita että köynnösten rypäleitä, ja heidän pitää riemuita ja heidän sydämensä iloita. Sinun on vielä opittava tuntemaan pyhien erioikeudet, Rebekkaseni."
"Nimeni on Phoebe", virkahti neitonen jäähdyttääkseen intomielistä hurmiota, jota toinen joko tunsi tai teeskenteli.
"Phoebe lihassa", vastasi toinen, "mutta Rebekka hengellisessä mielessä — sillä etkö sinä ole eksynyt ja harhaileva lammas? — ja enkö minä ole lähetetty noutamaan sinua tarhaan? Mitä muuta varten sanottiinkaan: Sinä löydät hänet istumassa metsän laidassa lähteen partaalla, joka on nimitetty muinaisen porton Rosamondin jälkeen?"
"Olette kyllä löytänyt minut istumassa täällä", myönsi Phoebe, "mutta jos haluatte pitää minulle seuraa, on teidän käveltävä palatsihuvilaan kanssani, ja kantakaakin samalla ruukkuani, jos olette niin ystävällinen. Matkalla kuulen kaiken hyvän, mitä teillä on sanottavana minulle, mutta Sir Henry pyytää vesilasillisensa säännöllisesti iltarukousten edellä."
"Mitä!" huudahti Tomkins; "onko se verikätinen ja nurjasydäminen ukko lähettänyt sinut tänne orjattaren askareeseen? Totisesti sinun pitää palata vapautettuna, ja mitä hänelle ammentamaasi veteen tulee, niin se on kaadettava maahan niinkuin David valutti pois Betlehemin lähteen veden."
Niin sanoen hän tyhjensi vesiruukun Phoeben huudahduksista ja pyynnöistä piittaamatta. Hän asetti astian sitte uudestaan pikku johdon alle ja pitkitti: "Tiedä, että tämä on sinulle merkkinä: tuon ruukun täyttyminen olkoon kuin hietalasin juoksu, ja jos sinä ennen veden kohoamista reunaan asti kuuntelet sanoja, jotka sinulle lausun, niin sinun käy hyvin, ja sinun sijasi on oleva korkealla niiden joukossa, jotka hylkäävät pienokaisille ja imeväisille maidoksi kelpaavan opetuksen ja ravitsevat itseänsä miehuuden voimaruualla. Mutta jos ruukku tulee tulvilleen ennen kuin sinun korvasi kuulee ja ymmärtää, annetaan sinut saaliiksi ja orjattareksi niille, joiden pitää omistaa maan lihavuus ja ihanuus."
"Te säikytätte minua, master Tomkins", sanoi Phoebe, "vaikka varmastikaan ette sitä tarkoita. Minun käy ihmeekseni, kuinka te uskallatte sanoillanne niin jäärytellä raamatun hyviä sanoja, kun tiedätte makeasti nauraneenne omalle herrallenne ja niille muille — auttaessanne palatsihuvilan menninkäisnäytelmää."
"Luuletko siis, sinä yksinkertainen hupsu, että minä Harrisonia ja niitä toisia eksyttäessäni menin erioikeuksiani pitemmälle? — Ei, totisesti, — kuule minua, ymmärtämätön tyttö. Kun minä entiseen aikaan leiskuin Oxfordshiren hurjimpana, ilkimielisimpänä hurvittelijana, käyden peijaisissa ja markkinoilla, tanssien kisakentillä ja näytellen ravakkuuttani jalkapallosilla ja kalikkakiistoissa — niin, kun minua ympärileikkaamattomien kielellä nimitettiin Philip Hazeldineksi, ja kuuluin kirkkokööriin ja kellonsoittajiin sekä palvelin tuota pappia, Rochecliffeä, — minä en silloin ollut loitompana suorasta tiestä kuin jälkeenpäin, kun kauvan lueskeltuani viimein havaitsin toisen oppaan toisensa jälkeen sokeaksi, kaikki Egyptin tiilenpolttajiksi. Minä jätin ne yksitellen, viimeisenä tahdottoman välikappaleen Harrisonin, ja omalla avittamattomalla voimallani olen ponnistanut eteenpäin siihen siunatun valon hohteeseen, josta sinunkin, Phoebe, pitää tulla osalliseksi."
"Kiitän teitä, master Tomkins", virkkoi Phoebe peittäen huolestuksensa näennäiseen välinpitämättömyyteen, "mutta, minulla on kylliksi valoa, kantaakseni kotiin ruukkuni, kunhan vain annatte minun ottaa sen, ja muuta valon tarvista ei minulla täksi iltaa ole".
Ja hän kumartui kohottamaan ruukkua kuurnan alta, mutta independentti sieppasi häntä käsivarresta ja esti hänet toteuttamasta aiettaan. Phoebe kuitenkin oli urhean metsämiehen tytär, joutuisa itsevarjeluksessa, ja vaikka hän ei saanut temmatuksi ruukkua, kaappasi hän sen sijaan oikeaan käteensä ison kivensirpaleen, jota piti piiloitettuna.
"Nouse ylös. hupsu neitonen, ja kuuntele", käski independentti ankarasti, "ja tiedä kerrallaan, että synti, josta ihmistä. rangaistaan taivaan kostolla, ei ole ruumiillisessa teossa, vaan rikkojan ajatuksessa. Usko, herttainen Phoebe, että puhtaille ovat kaikki teot puhtaita ja että synti kuuluu ajatuksiin eikä toimiimme — ihan niinkuin päivän säihky on sokealle pimeä, mutta näkyy niiden nautinnoksi, joiden silmät ottavat sen vastaan. Sille, joka on vain alokas hengen asioissa, pannaan paljon velvoituksia, ja paljon häneltä kielletään; ja häntä ravitaan pienokaisten kaipaamalla maidolla, — häntä varten ovat säännöt, kiellot ja käskyt. Mutta pyhä ihminen on näiden määräysten ja pidätysten yläpuolella. Hänelle, talon valittuna lapsena, annetaan pääavain kaikkien lukkojen aukaisemiseksi, jotka ehkäisevät häntä sydämensä halun nautitsemisesta. Sellaisille mieluisille poluille tahdon minä sinut johdattaa, herttainen Phoebe, että iloon ja viattomaan vapauteen yhtyy nautintoja, jotka ovat erioikeudettomille synnillisiä ja kiellettyjä."
"Haluan todella, master Tomkins, että annatte minun mennä kotia", sanoi Phoebe, joka ei käsittänyt hänen katsantokantaansa, mutta tunsi vastenmielisiksi sekä hänen sanansa että sävynsä. Toinen pitkitti kuitenkin niiden kurjain ja herjaavien käsitysten selittelyä, jotka hän oli muiden pyhimyksiksi julistautuneiden tavoin omaksunut kauvan muuttelehdittuaan lahkosta toiseen, kunnes oli vakiutunut siihen kehnoon uskoon, että synti yksinomaan henkistä laatua ollen rajoittui vain ajatuksiin ja että pahimmatkin teot olivat luvallisia niille, joka olivat päässeet ehdottomaan vakaumukseen ylemmyydestään.