"Sentähden, hyvä Phoebe", hän jatkoi yrittäen vetää tyttöä luokseen, "minä voin tarjota sinulle enemmän kuin on koskaan asetettu naisen eteen siitä saakka kun Aadam ensin otti morsiantansa kädestä. Muut seiskööt kuivin huulin, Paavilaisten tavoin tehden parannusta pidättymisellä, kun nautinnon sarvi vuodattaa ilojansa. Rakastatko rahaa? Minulla on sitä, ja voin hankkia lisää — minulla on vapaus hankkia sitä kaikkialta ja kaikin keinoin — maa on minun ja sen runsaus. Haluatko valtaa? Minä toimitan sinulle minkä hyvänsä tuollaisen petetyn parlamentinvaltuutetun säädyn, sillä minä olen kaupoissa mahtavamman olennon kanssa kuin heistä yksikään. Ja ilman valtuutta en ole autellut ilkimielistä Rochecliffeä ja moukkamaista Joliffea heidän säikyttämisekseen ja häätämisekseen siinä asussa, mitä nämä käyttivät. Pyydä mitä tahdot, Phoebe, — minä voin sen sinulle antaa tai toimittaa. Astu siis minun kanssani riemun elämään tässä maailmassa, ja se on vasta esimakua tulevaisen paratiisin iloista!"
Kiihkomielinen hurvitteli ja yritti taas vetää tyttö-parkaa puoleensa. Säikkyneenä, vaan ei mielenmaltistaan hätääntyneenä, koetti ahdistettu kauneilla sanoilla hellyttää häntä päästämään irti. Mutta miehen kasvonpiirteet, jotka eivät itsessään olleet merkilliset, olivat nyt saaneet hirvittävän ilmeen, ja hän huudahti: "Ei, Phoebe — älä ajattelekaan pakenemista — sinut on annettu minulle vangiksi — sinä olet lyönyt laimin armosi ajan, ja se on nyt mennyttä. Katso, vesi valuu ruukkusi reunoilta, ja se oli merkkinä meidän välillämme. Sentähden en enää taivuttele sinua sanoilla, joita sinä et ansaitse, vaan kohtelen sinua tarjotun armon hylkääjänä."
"Master Tomkins", sanoi Phoebe rukoilevasti, "ajatelkaa, Jumalan tähden, että minä olen isätön lapsi — älkää tehkö minulle pahaa, se olisi suuri häpeä voimallenne ja miehuudellenne — en kykene ymmärtämään teidän koreita sanojanne — mietin niitä huomiseen". Sitte hän pahastuksensa yltyessä lisäsi kiivaammin: "En anna kiusata itseäni töykeästi — irti minusta, tai tuotan teille vahingon."
Mutta kun toinen vastasi väkivaltaisuudella, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, ja yritti kytkeä hänen oikeata kättänsä, hän huudahti:
"Tuosta, ja pidä hyvänäsi!" ja jymäytti melkein pökerryttävän iskun kiusaajansa kasvoihin kivellä, jota oli pitänyt sellaisen hätätilan varalla.
Intoilija hellitti otteensa ja hoippui taaksepäin puolipyörryksissä, samalla kun Phoebe heti kapaisi pakoon ja juostessaan kirkui apua, mutta yhä pidellen voitollista kivensirua. Ankaran kolhaisun ärsyttämänä hurjaan raivoon Tomkins läksi ajamaan takaa, sielussaan ja kasvoillaan kaikki mustat intohimot, joita kannusti pelko, että hänen kataluutensa tulisi ilmi. Hän huusi Phoebea pysähtymään ja kehtasi uhata häntä pistolillaankin, jos hän pitkittäisi pakenemistansa. Mutta toinen ei heikentänyt vauhtiansa uhkauksesta, ja hänen olisi joko pitänyt panna se täytäntöön tai nähdä tytön pelastuvan viemään tietoa palatsihuvilaan, jollei tämä olisi kovaksi onneksi kompastunut ulkonevaan männyn juureen. Mutta Tomkinsin rynnätessä saaliinsa kimppuun ilmestyi apu paikalle Joceline Joliffena, jolla oli virkasauva olallaan.
"Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee?" tiedusti hän, astuen Phoeben ja vainoojan väliin.
Vimman villitsemä independentti ei vastannut muulla tavoin kuin laukaisemalla Jocelinea kohti pistoolinsa, jota piteli kädessään. Luoti raapaisi metsänvartijan kasvoja, ja vastineeksi hyökkäykseen tämä äännähti: "Vai niin! Saarni vastatkoon raudalle", samalla mojauttaen sauvallaan niin tuimasti independenttiä päähän, että isku vasempaan ohimoon osuen oli melkein heti kuolettava.
Kouristuneesti vavahdellen hän sopersi katkonaisesti: "Joceline — olen mennyttä — mutta annan anteeksi — tohtori Rochecliffe — kunhan olisin ottanut enemmän opikseni — voi! — pappi — hautaustoimitus —" Hänen änkätessään näitä sanoja, jotka saattoivat ilmaista paluuta entiseen uskoon, kun hän ei kenties ollutkaan hyljännyt sitä niin tyyten kuin oli itselleen luulotellut, ääni hupeni voihkaukseksi, joka kurkussa koristen ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan ilmoille. Elämän viimeiset merkit häipyivät: nyrkkiin puristetut kädet veltostuivat piankin, ummistuneet silmät avautuivat tuijottamaan taivasta kohti himmenevänä hyyhmänä, jäsenet ojentausivat jäykistymään. Äsken elämää uhkunut ruumis oli nyt tajuton tomumaja — noin häväistyllä hetkellä maallisesta asumuksestaan muuttanut sielu oli mennyt tuomiolle.
"Oi, mitä oletkaan tehnyt, mitä oletkaan tehnyt, Joceline!" huudahtiPhoebe, "olet tappanut hänet!"
"Parempi niin päin kuin että hän olisi tappanut minut", vastasi Joceline, "sillä hän ei ollut niitä paukuttelijoita, jotka kahdesti peräkkäin ampuvat ohi. — Ja pahoillani kuitenkin olen hänen tähtensä — monta hauskaa tovia meillä on ollut siihen aikaan kun hän oli hurja Philip Hazeldine, ja silloin hän oli kyllin paha; mutta sitte kun hän siveli paheensa peittoon ulkokultaisuudella näyttää hän äityneen vielä pahemmaksi penteleeksi kuin koskaan."
"Voi, Joceline, tule pois", pyysi Phoebe-parka, "äläkä seiso tuolla tavoin tuijottamassa häneen", sillä kohtalokkaaseen aseeseensa nojaten seisoi metsänvartija katsellen ruumista kuin puolittain huumeessa.
"Tällaista sitä tulee olviruukusta", hän pitkitti naisellisen lohdutuksen aito tapaan, "niinkuin olen sinulle usein sanonut. Taivaan tähden, tule palatsihuvilaan ja neuvotelkaamme, mitä on tehtävä."
"Maltas ensin, tyttö, ja anna minun laahata hänet pois polulta; meidän ei sovi jättää häntä virumaan tänne kaikkien ihmisten näkyviin. Etkö auta minua, hälläkkä?"
"En voi, Joceline — en mistään hinnasta kajoisi häneen sormenpäälläkään."
"Minun, täytyy sitten yksin suoriutua tästä urakasta", tuumi Joceline, joka soturinakin kuten metsästäjänä karaistuttuaan tunsi kuitenkin suurta vastahakoisuutta väittämättömään hommaansa. Kuolevan miehen kasvoissa ja katkonaisissa sanoissa oli jokin tehnyt syvän ja kamalan vaikutuksen hermoihin, jotka eivät hevillä järkkyneet. Hän täytti sentään tehtävänsä sikäli, että kiskoi kumppani-vainajansa syrjään polulta ja asetti ruumiin sinivatukkain ja orjantappurain tiheikköön, niin että se ei ollut näkyvissä muutoin kuin vasiten etsittäessä. Hän palasi sitte Phoeben luo, joka oli istunut kaiken aikaa sanattomana sen puun alla, jonka juureen hän oli kompastunut.
"Tule pois, Phoebe", hän sanoi, "menemme palatsihuvilaan ja harkitsemme, miten tästä tehtäisiin tiliä — tämä paha sattuma lisää suuresti vaaraamme. Mitä hän oli sinusta tahtonut, kun juoksit häntä pakoon kuin mieletön? Mutta voin arvatakin — Phil oli aina aika peijooni tyttöjen parissa, ja minä luulen, että hän pyhimykseksi käännyttyään, kuten tohtori Rochecliffe sanoo, sai itseensä seitsemän pahempaa paholaista kuin hän itse oli. Tässä on juuri se paikka, missä hänet näin ojentaneena miekkansa vanhaa ritaria vastaan, ja hän kun oli vielä pitäjänhoidokki — se oli kapinaa kerrassaan — mutta onpa hän viimein joutunut sen maksamaan."
"Mutta voi, Joceline", pahoitteli Phoebe, "kuinka saatoit ottaa noin ilkeän miehen osalliseksi hankkeisiisi ja yhtyä häneen kaikissa hänen vehkeissään noiden keropäiden herrojen peloittamiseksi?"
"No, katsos, simasuuni, olin tuntevinani hänet heti ensimäisessä kohtauksessa, kun Bevis, joka kasvatettiin täällä hänen ollessaan koirainkaitsijana, ei karannut hänen kimppuunsa; ja kun uudistimme vanhan tuttavuutemme palatsihuvilassa, huomasin hänen olevan salaisessa kirjeenvaihdossa tohtori Rochecliffen kanssa, joka oli vakuutettu siitä, että hän oli vankka kuninkaan mies, ja pysyi senvuoksi hyvissä väleissä hänen kanssaan. Tohtori kehuu saaneensa paljon tietoja hänen välityksellään; toivon hartaasti, että hän puolestaan ei ole ollut yhtä avomielinen."
"Voi, Joceline", surkeili neitonen, "sinun ei olisi koskaan pitänyt laskea häntä palatsihuvilaan!"
"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet olisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin rivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti laittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille — kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! — kun hän opetti minulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa, niin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut kaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. — Mutta nyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun täytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta neuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko kekseliäisyytensä." Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran ahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän pian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista hoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää vaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.
Puistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä hämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön surmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan. Mutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian ajattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan — ja se arvelu ahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan sitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman ylpeä.
Tohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa Tomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain vihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut Woodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen kirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään ja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä Woodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään vastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä jumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut tärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen hyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa keksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut oli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä palveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion arvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput pöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori häntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä alettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota vaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.
Tomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli eversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken lisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan hartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja niiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja puoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä oli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian väitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan, huomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa pääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin ja kaikkeen sen sisältämään — prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa ja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut sekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat saman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti asettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi pyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.
Seuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut sinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas. Veitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että raajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat takaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja tältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli luvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa Murkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis huomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin kustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin omintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei paashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia jokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi suoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.
Heidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä todisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin puoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva kolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen sydän.
Niinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla sävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja hiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, — mikään turhamaisen pyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, — ei se myöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen ystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen ja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven; raskaita askeleita kuului portailta — vanttera mies astui huoneeseen ja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: "Markham Everard, minä tervehdin sinua Jumalan nimessä."
Tulija oli kenraali Cromwell.
Hämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja ihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää, häntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin äänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa ympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen Everardia seuraavasti:
"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä, hyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään tämän maailman asiat — antautuen tulevaisen harrastuksiin — siten käyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa asuinsijassa me voimme ikäänkuin — mutta mitä nyt?" hän pitkitti äkkiä muuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; "yksi on poistunut huoneesta minun tultuani?"
Wildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut, ja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut syrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. "Ei, sir, seisoin vain kunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion asiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee luoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi jotakin —"
"Ahaa!" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. "Taattu välittäjämme — varma uskottumme. — Ei sir, tällähaavaa en halua muuta kuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy olevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle."
"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord", virkkoi Everard pakoittautuen puhumaan. "Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha sanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi, ja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille."
"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard", haastoi kenraali, "ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat tähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja yhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja hellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi olla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin pian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta, ei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen rajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into ja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti. Kumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme auran kurkeen, on voimamme nuurunut."
"Suokaa anteeksi, sir", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman kärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli, "suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani".
"Ah niin", lausui Cromwell, "tietenkin, arvoisa herra pastori, me murehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka kalliosta pulppuvan veden lailla —"
"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir", keskeytti Holdenough, "sillä niinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä taivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa kuulemaan, — paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään hyväkseen kaitsijan huolenpitoa".
"Voi, herra pastori", selitti Cromwell hyvin hartaasti, "nähdäkseni lähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja muurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä — varallisia ihmisiä, — jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat että pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai harmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi ainoat kristillisten siunausten jakelijat — kun taasen minun käsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen, että isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa mistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy yksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka ottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta, näidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten yhdyskuntia kuin he itsekin ovat".
"Te ette tiedä mitä puhutte, sir", vastasi Holdenough kärsimättömästi. "Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon salaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta, jotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat likaa ravinnon etsijäin vatsoihin?"
Presbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin tulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.
"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton; ylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. — Niinpä niin, sir, puhukaa vain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä ajallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla, — juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai hyökkäämässä muurin murtumaan, — on sielu-paralle kuin hiilostalle pantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria juhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee hunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en kuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle, jättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten valaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta sieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien sivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun ihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa heikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat juovat hopeakannuista ja -pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista — ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta."
Muuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi saarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää loppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi kurkistajalle: "Pearson, onko hän tullut?"
"Ei, sir", vastasi Pearson. "Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne paikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa."
"Sitä heittiötä!" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. "Onko hän voinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi kysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. — Kuulehan."
Lukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän piti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin tähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että kenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi joutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p:n murhenäytelmän uudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun häviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.
Hän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot ilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella itseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian kireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään kuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin edessä.
Oliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta neuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi niin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen pääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki Everardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä. Hetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen ikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa liikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella, melkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken toivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli ainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla se alkaisi saapua.
Mutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja rientänyt alas ovelle. "Takaisin — takaisin!" käski kaksi aseellista etuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei ollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän oli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut ylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä poikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli hänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt metsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä höyhenen, sanoen hätäisesti: "Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen ohjeeni — minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle — muuri ei ole korkea — ja siellä ei tietenkään ole vartijaa. Vilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna tämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista — jos ei, niin Joceline Joliffelle — sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä. Ymmärrätkö, poika?"
Nokkela nuorukainen paiskasi herralleen kättä ja vastasi vain: "Kuin olisi jo tehty."
Wildrake avasi ikkunan, ja vaikka se oli melkoisen korkealla, hän sai kuitenkin pojan lasketuksi alas eheänä viittansa avulla. Olkikupo, jolle Spitfire putosi, säästi häneltä vähäisimmänkin kolauksen, ja Wildrake näki hänen kapuavan pihamuurin yli kulmasta, joka oli takakujan puolella; ja niin nopeasti tapahtui tämä kaikki, että kavalieri oli juuri palannut huoneeseen, kun Cromwellin saapumisen aiheuttaman hyörinän laantuessa hänen oma poissaolonsa alkoi tulla huomatuksi.
Cromwellin haastellessa eriuskolaisuuden turhuudesta hän huolestuneesti ajatteli, eikö hänen olisi kenties ollut parempi lähettää selvä suullinen sanoma, koska kirjoittamiseen ei ollut aikaa. Mutta se mahdollisuus, että poika pysäytettäisiin tai sekoaisi sanoissaan, ollessaan viemässä kiireellistä ja tärkeätä viestiä, sai hänet ylimalkaan tyytyväiseksi arvoituksellisemmasta hälytyskeinostaan. Hänellä oli siis isäntäänsä verraten se etu, että hän tiesi olevan hiukan toivoa pahimman turman välttämisestä.
Pearson oli tuskin sulkenut oven, kun Holdenough — yhtä kerkeästi aseissa tulevaista diktaattoria vastaan kuin oli ollut rivakka kohtaamaan Woodstockin oletettuja haamuja ja kummituksia — ryhtyi jälleen ahdistamaan lahkolaisia. Hän otti todistaakseen, että nämä olivat sekä sielunsurmaajia että vääriä veljiä ja vääriä sanansaattajia, ja alkoi esittää raamatunkohtia kantansa vahvistukseksi, kun Cromwell nähtävästi kyllästyneeä väittelyyn ja haluten johtaa keskustelun enemmän yhdenmukaiseksi todellisten tunteittensa kanssa keskeytti hänet, vaikka hyvin kohteliaasti, ja otti haastelun omaksi hoidettavakseen.
"Voi hyväinen", hän sanoi, "tämä kunnon mies puhuu totta tietonsa ja ymmärryksensä mukaan — niin, karvaita totuuksia ja vaikeasti nieltäviä, niin kauvan kuin näemme kuten ihmiset näkevät emmekä enkelien silmillä. — Vääriä sanansaattajia, lausuu kunnianarvoisa pastori? — niin, totisesti, maailma on sellaisia täynnä. Näkee niitäkin, jotka vievät salaisen sanomanne verivihollisenne taloon ja sanovat hänelle: 'Katso, isäntäni lähtee matkaan pienen saattueen keralla sellaisten ja sellaisten autioitten paikkain kautta; ole sinä sentähden joutuisa, jotta nouset ja surmaat hänet.' Ja toinen, joka tietää talonne vihollisen ja oman turvallisuutenne vainoojan piilopaikan, ei ilmoita sitä isännälleen, vaan vieläpä toimittaa viholliselle ja hänen lymyynsä varoituksen, sanoen: 'Katso, isäntäni tietää sinun salaisen asuntosi — ylös nyt ja pakene, jotta hän ei karkaisi päällesi niinkuin jalopeura saaliinsa kimppuun.' — Mutta pitääkö näin käydä rankaisemattomasti?" luoden musertavan katseen Wildrakeen. "Ei, niin totta kuin sieluni elää ja Hän elää, joka on tehnyt minusta Israelin valtiaan, sellaiset väärät sanansaattajat pitää ripustaa hirsipuihin teiden varsille ja heidän oikea kätensä on naulittava heidän päänsä yläpuolelle, ojennettuun asentoon, ikäänkuin viittaamaan muille tietä, jolta he itse ovat harhaantuneet!"
"Totisesti", mukasi pastori Holdenough, "on oikein hakata pois sellaiset rikkojat".
"Kiitoksia, Messu-Jussi", jupisi Wildrake; "milloin ei presbyteriläinen antaisi paholaiselle avuliasta sysäystä?"
"Mutta minä sanon", pitkitti Holdenough, "että tämä seikka on syrjässä nykyisestä puheenaineestamme, sillä ne petolliset veljet, joista huomautin, ovat —"
"Oikein, herra pastori, he ovat oman huonekuntamme jäseniä", tokaisi Cromwell; "tämä kunnon mies on taaskin oikeassa. — Niin, kenestä nyt voimmekaan sanoa, että hän on totinen veli, vaikka hän on ollut samassa kohdussa meidän kanssamme? Vaikka me olemme uurastaneet saman asian hyväksi, syöneet samassa pöydässä, tapelleet samassa taistelussa, palvoneet saman alttarin ääressä, niin hänessä ei kuitenkaan ole vilpitöntä totuutta. Voi, Markham Everard, Markham Everard!"
Hän pysähtyi tähän huudahdukseen, ja haluten heti tietää, miten pitkälle hän oli joutunut epäillyksi, Everard vastasi: "Teidän ylhäisyydellänne näkyy olevan mielessänne jotakin, mikä koskee minua. Saanko pyytää teitä lausumaan sen suoraan, tietääkseni mistä minua syytetään?"
"Voi, Mark, Mark!" pahoitteli kenraali; "ei tarvitse minkään syyttäjän puhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole kosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö ryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia ilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi ainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän — jonka käsi vapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa? Mutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö sinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle anteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö, jonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on viipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon suo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta puhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen."
"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään vähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette minulle suonut", sanoi eversti Everard ylpeästi.
"Et, et, Markham", vastasi Cromwell; "en sitä väitäkään, Mutta — sinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin tuon miehen myötä", Wildrakeen viitaten; "ja sinun on soviteltava omantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin perustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään ystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun tarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle".
Everard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui Wildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja katsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri lausui rohkeasti ja tyynesti: "Te erehdytte, master Cromwell, ja käännytte väärän henkilön puoleen täällä."
Huomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti taaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän odottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku väkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään asentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken kasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on kauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: "Tuollaista puhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?"
"Mies!" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen vauhtiin; "en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt päivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin kreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt pelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä."
"Ole vaiti!" käski Everard, "ole vaiti, Wildrake, jos rakastat henkeäsi!"
"Hengestäni en piittaa ropoakaan", vakuutti Wildrake. "Perhana, jos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa! Tiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä antaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi kymmenestikin ollut oluenpanijana."
"Tuollaista sättimistä, ystävä", sanoi Oliver, "minä kohtelen sillä ylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään lausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten ihminen, vaikka näytät enemmän elukalta."
"Minulla ei ole muuta selitettävää", vastasi Wildrake, "kuin että te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä käyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei ollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte. Siitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee."
"Orja, uskallatko sanoa tämänminulle?" virkahti Cromwell, yhä järkevästi hilliten mielenkuohuansa, jonka hän tunsi olevan purkautumaisillaan arvottomaan kohteeseen.
"Niin, te teette jokaisesta englantilaisesta orjan, jos saatte tahtonne tapahtumaan", tuumi Wildrake vähääkään hämmentymättä, sillä se pelonsekainen kunnioitus, joka oli hänet vallannut hänen ollessaan kahden kesken tämän merkillisen miehen kanssa, oli häipynyt heidän nyt jouduttuansa jupakkaan todistajien kuullen. "Mutta tehkää pahimpanne, master Oliver; ilmoitan teille ennakolta, että lintu on pujahtanut tiehensä."
"Et uskalla sanoa sitä! Pujahtanutko? Hoi, — haa! Pearson! — käske huovien heti nousta ratsaille. — Sinä olet valehteleva hupsu! — Pujahtanutko? Minne tai mistä?"
"Niin, siinäpä kysymys", sanoi Wildrake; "sillä katsokaas, sir — että ihmiset lähtevät täältä, se on varmaa — mutta miten he lähtevät tai mihin asuinsijaan —"
Cromwell seisoi tarkkaavaisena, odottaen kavalierin huolettomasta ylimielisyydestä saavansa jonkun hyödyllisen vihjauksen, mille suunnalle kuningas oli paennut.
"— tai mihin asuinsijaan, kuten sanoin, niin siitähän teidän ylhäisyytenne, master Oliver, voipikin itse ottaa selon".
Viime sanat lausuessaan hän sivalsi pistomiekkansa ja survaisi sen suoraan kenraalin ruumista kohti. Jollei säilä olisi kohdannut mitään muuta vastusta kuin nahkakölterin, niin Cromwellin ura olisi päättynyt siihen paikkaan. Mutta tuollaisia yrityksiä peljäten kenraali käytti sotilaallisen asunsa alla mitä hienointa rengaspaitaa, jonka silmukset olivat parasta terästä; se oli niin keveä ja taipuva, että siitä oli tuskin mitään haittaa liikkeille. Se osoittausi hänen turvakseen tässä tilanteessa, sillä kalpa katkesi siruiksi. Everardin ja Holdenoughin nyt pidättelemä miekkamies paiskasi kahvan kiivastuksissaan loukkoon ja huudahti: "Kirottu olkoon käsi, joka sinut takoi! Palvelitkin minua niin kauvan ja petit juuri kun uskollinen apusi olisi ainiaaksi tuottanut kunniaa meille molemmille! Mutta sinusta ei voinutkaan tulla kunnon tehoa sitte kun sinut vain leikilläkään tähdättiin oppinutta valtiokirkon pappia vastaan."
Hätäännyksen ensimäisellä hetkellä ja kenties epäillen Wildraken voivan saada kannatusta toisilta Cromwell puolittain veti povestaan kätketyn pistoolin, mutta työnsi sen pikaisesti takaisin, huomatessaan sekä Everardin että pastorin pidättävän kavalieria yrityksensä uudistamisesta.
Pearson ja pari sotamiestä ryntäsi huoneeseen. "Kytkekää tuo mies", käski kenraali välinpitämättömästi kuten ainakin henkilö, jolle uhkaava vaara oli liian tuttu, tuottaakseen ärtymystä. "Sitokaa hänet — älkää sentään niin lujasti, Pearson", sillä intoansa osoittaakseen miehet köysien puutteessa kiskoivat vöitänsä raa'an tiukkaan Wildraken jäsenten ympäri. "Hän pyrki salamurhaajaksi, mutta minä tahdon säästää hänet asianmukaista tuomiota varten."
"Salamurhaajaksiko! Halveksin sanojanne, master Oliver", tokaisiWildrake; "tarjosin teille kunniallista kaksintaistelua".
"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?" kysyi Pearson Cromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta enempää pahennusta.
"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet varmassa tallessa ja hyvässä hoidossa", määräsi Cromwell, vangin huudahtaessa Everardille: "Jätä minut jo rauhaan — en ole nyt sinun saattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen koskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen, master Oliver, — te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun kätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne kuulee maljalauselman, laulun ja — salaisuuden."
"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle sarkka", käski Oliver; "sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä kieltää häneltä se elementti, jossa hän elää".
"Kerrankin olkaa kiitetty!" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän nurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan voittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen. "Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen. Mitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:
"Sinä noidan äpärä, jo on valtasi täpärä, … pian sortuos maantien ojaan ja märkäne siellä, kun maa ilomiellä … taas nousee Kaarlomme nojaan!
"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi — lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on, master Cromwell — että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne on valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne se pyrähti."
"Pyh, lurjus", hymähti Cromwell halveksivasti, "säästä siivottomat pilasi hirsipuun juurelle".
"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin", vastasi Wildrake, "kuin olen nähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa".
Tämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. "Konna!" hän huudahti; "laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja — mutta seis, ei nyt — vankilaan hänet — vartioittakoon häntä tarkoin ja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita. Ei, malttakaa — tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa, niin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä valkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun kuosiini."
Määräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai luontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan, päättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on toisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku vaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan naulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten, kuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi ja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.
Pastori Holdenough ei havainnut tai ainakaan totellut hänen merkkiään.Lähestyen kenraalia hän lausui kunnioittavalla, mutta lujalla äänellä:"Ymmärsinkö oikein teidän ylhäisyytenne tarkoituksena olevan, ettätämän mies-paran tulee kuolla huomisaamuna?"
"Haa!" huudahti Cromwell mietiskelystään hätkähtäen; "mitä sanotkaan?"
"Otin luvan kysyä, oliko tahtonne, että tämä onneton mies kuolee huomenna?"
"Kuka, sanot?" tiedusti Cromwell; "Markham Everard — pitääkö hänen kuolla, sanot?"
"Jumala varjelkoon!" virkahti Holdenough peräytyen askeleen; "minä kysyin, onko tämän sokaistuneen olennon Wildraken lähdettävä täältä niin äkkiä".
"On, onpa vainkin", sanoi Cromwell, "vaikka koko Westminsterin jumaluusoppineiden yleinen kokous — koko presbyteriläinen Sanhedrim — tarjoutuisi hänestä takuuseen".
"Jos ette tahdo harkita vielä, sir", pyysi Holdenough, "niin älkää ainakaan antako mies-paralle keinoa aistiensa huumaamiseen. Sallikaa minun mennä hänen luokseen hengenmiehenä, valvomaan hänen kanssaan siltä varalta, että hänet voidaan vielä yhdennellätoista hetkellä päästää viinitarhaan — vielä tuoda laumaan, vaikka hän on laiminlyönyt paimenen kutsun, kunnes hänen aikansa on jo melkein lopussa."
"Jumalan tähden", pyysi nyt myös Everard, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, tuntien Cromwellin kiivastuksen tuollaisissa tilanteissa, "punnitkaa toki, mitä teette!"
"Sinunko sopii opettaa minua?" vastasi Cromwell. "Ajattele sinä omia asioitasi, ja usko minua, että siihen tarvitaan kaikki älysi. Ja mitä teihin tulee, arvoisa pastori, niin minä en suvaitse mitään rippi-isiä vankieni seurassa — en mitään juttujen levittelyä. Jos tuo mies janoaa hengellistä lohdutusta, vaikka hänellä paljoa luultavammin on konjakkikipollisen jano, niin korpraali Humgudgeon vartion päällikkönä saarnaa ja rukoilee yhtä hyvin kuin teistä parhaat. — Mutta tämä viivykki on sietämätön — eikö sitä kuhnuria vieläkään kuulu?"
"Ei, sir", ilmoitti Pearson. "Eikö meidän olisi parempi lähteä alas palatsihuvilaan? Tieto meidän saapumisestamme tänne saattaa muutoin ehtiä sinne edellämme."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell puhutellen upseeriansa syrjässä, "mutta tiedäthän Tomkinsin varoittaneen meitä siitä, siellä kun hänen vakuutuksensa mukaan on niin monta takaovea ja pakoaukkoa ja salaista pääsytietä, että koko vanha rakennus on kuin kaniinitarha ja että sieltä voisi helposti pujahtaa turvaan ihan nenämme alitse, ellei hän olisi mukana osoittamassa, mitä kaikkia kohtia on vartioittava. Hän huomautti myös hiukan saattavansa viivästyä jonkun minuutin 'määräajastaan — mutta me olemme nyt odottaneet puoli tuntia."
"Luuleeko teidän ylhäisyytenne, että Tomkinsiin voi varmasti luottaa?" kysyi Pearson.
"Niin pitkälle kuin hänen etunsa ulottuvat, ehdottomasti", vastasi kenraali. "Hän on aina ollut pumppuna, jolla minä olen imenyt esiin ytimen jo monesta vehkeestä, olletikin tuon turhamaisen narrin Rochecliffen keksimistä, hän kun tyhmyyksissään uskoo, että Tomkinsin kaltainen mies pitää arvossa mitään muuta kuin kulloinkin parhaan palkitsijan tarjousta. Mutta myöhä alkaa tulla — meidän pitänee lopultakin lähteä palatsihuvilaan ilman häntä. Sentäänkin, kun oikein harkitsen asiaa, viivyn täällä puoliyöhön, — Voi, Everard, sinä voisit toimittaa tämän jutun kuntoon, jos tahtoisit! Merkitseekö jonkun haaveellisen muodollisuuden turha kunniakäsite sinulle enemmän, mies, kuin Englannin rauhoittuminen ja menestys, uskollisuus ystävääsi ja hyväntekijääsi kohtaan, joka suosisi sinua yhä enemmän, sekä omaistesi vauraus ja turvallisuus? Ovatko nämä, sanon, keveämmät vaa'assa kuin arvottoman poikasen asia, kun hän sekä hänen isänsä ja tämän suku on kiusannut Israelia jo viisikymmentä vuotta?"
"Minä en ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, enkä käsitä, mihin palvelukseen viittaatte sellaiseen, jonka voin kunniallisesti toimittaa", vastasi Everard. "Minua surettaisi, jos esittäisitte mitään kunniatonta."
"No, tämän ainakin pitäisi soveltua kunniantuntoosi tai epäileväiseen oikkuusi, sano sitä miksi tahansa", ehdotti Cromwell. "Tunnet varmaankin kaikki tuon Jezebelin palatsin käytävät? Valaise minulle, miten niitä voidaan vartioida, jotta kukaan ei pääse pujahtamaan ulos sieltä."
"En voi sanoa kykeneväni auttamaan teitä tässä asiassa", kielsi Everard; "minä en ole perehtynyt kaikkiin Woodstockin pääsyteihin ja takaoviin, ja jos olisinkin, niin omatuntoni estäisi minua antamasta teille tietoja tähän tarpeeseen".
"Me tulemme kyllä toimeen ilman teitä, sir", vastasi Cromwell korskeasti; "ja jos mitään rikollista ilmenee teitä vastaan, niin muistakaa, että olette menettänyt oikeuden suojelukseni saamiseen".
"Ystävyytenne menetys surettaa minua, kenraali", vastasi Everard; "mutta toivoakseni säätyarvoni englantilaisena ei välttämättömästi kaipaa kenenkään suojelusta. Tietääkseni ei mikään laki pakoita minua vakoojaksi taikka ilmiantajaksi, vaikkakin minulle sattuisi tilaisuus tehdä palveluksia jompanakumpana tuollaisena kunniallisena välittäjänä."
"No niin, sir", tuumi Cromwell, "kaikista oikeuksistanne ja säätyetuuksistanne huolimatta minä otan vapauden viedä teidät alas Woodstockin palatsihuvilaan tänä yönä, tutkiakseni asioita, jotka koskevat valtion turvallisuutta. — Tule tänne, Pearson." Hän otti taskustaan paperin, jolle oli likimääräisesti piirretty Woodstockin palatsihuvilan pohjakaava sinne johtavine puistokujineen. "Katso tähän", hän sanoi; "meidän täytyy liikkua kahtena osastona jalkaisin, ja niin hiljaa kuin mahdollista — sinun pitää marssittaa tuon vanhan kataluuden tyyssijan taustalle kaksikymmentä miestä ja asetella heidät hajalleen niin viisaasti kuin osaat. Ota arvoisa pastori mukaasi. Hänet on joka tapauksessa pidettävä tallessa, joten hän voi yhtä hyvin toimia oppaana. Minä asetun palatsihuvilan edustalle, ja siten tukittuasi kaikki myyränkolot sinä tulet tiedustamaan minulta lisää ohjeita — hiljaisuus ja joutuisuus ovat nyt kaikkena. Mutta mitä Tomkinsiin tulee, siihen koiraan, joka rikkoi sopimuksensa minun kanssani, niin pitääpä hänen esittää hyvä puolustus, muutoin paha perii hänen isänsä pojan! — Arvoisa pastori, suvaitkaa seurata tuota upseeria. — Eversti Everard teidän on saatettava minua; mutta ensin antakaa miekkanne kapteeni Pearsonille ja katsokaa olevanne pidätetty."
Sanaakaan virkkamatta Everard luovutti säilänsä Pearsonille, ja tuntien ahdistavaa turman aavistelua hän seurasi tasavaltalaista kenraalia, jonka käskyä olisi ollut hyödytön vastustaa.
Palatsihuvilassa kokoontui pikku seurue illalliselle jo kello kahdeksalta. Pöydälle asetetusta ateriasta välittämättä seisoi sir Henry Lee uuninreunukselle nostetun lampun ääressä ja luki murheellisen tarkkaavaisena kirjettä.
"Kirjoittaako poikani teille yksityiskohtaisemmin kuin minulle, tohtori Rochecliffe?" tiedusti ritari. "Hän sanoo tässä vain palaavansa luultavasti tänä yönä ja ilmoittaa, että master Kerneguyn tulee olla valmiina heti lähtemään matkalle hänen kanssaan. Mitä voi sellainen kiire merkitä? Oletteko kuullut minkään uuden etsinnän uhkaavan kärsivää puoluettamme? Soisin niiden sallivan minun nauttia poikani seurasta rauhassa edes päivän."
"Se rauha, jonka edellytyksenä on ilkeitten taukoaminen kiusaamisesta", sanoi t:ri Rochecliffe, "ei ole päivien ja tuntien lepoa, vaan minuuttien. Heidän verenhimonsa tyytyi hetkiseksi Worcesterissa, mutta nyt lienee ruokahalu jo elpynyt."
"Olette siis saanut kuulla sellaista?" kysyi Sir Henry. "Poikanne kirjoitti minulle saman lähetin myötä", vastasi tohtori; "hän jättää harvoin sen tekemättä, oivaltaen kuinka tärkeätä on minun saada tieto kaikesta, mitä tapahtuu. Rannikolta on onnistuttu varaamaan pakotilaisuus, ja master Kerneguyn tulee olla valmiina lähtemään poikanne kanssa heti kun hän saapuu."
"Kummallista", päivitteli ritari; "neljäkymmentä vuotta olin asunut tässä talossa, nuorukaisena ja miehenä, ja kysymyksenä oli kaiken aikaa vain, miten saada päivä kulumaan toisensa jälkeen; sillä jollen suunnitellut jotakin metsästystä tai haukallapyyntiä taikka muuta sellaista, olisin saattanut istua täällä lepotuolissani niin häiriintymättömänä kuin nukkuva myyrä vuodet läpeensä, — ja nyt olen pikemmin kuin pesällään vapiseva jänis, joka ei uskalla nukkua muutoin kuin silmät auki ja kapaisee pakoon, kun tuuli kahahtaa saniaisissa".
"On omituista", virkkoi Alice katsahtaen tohtori Rochecliffeen, "että keropää taloudenhoitaja ei ole kertonut teille mitään tästä. Hän on tavallisesti hyvinkin puhelias puolueensa hommista, ja minä näin teidät vaivihkaa yhdessä tänä aamuna."
"Minun täytyy vielä salaisemmin tavata hänet tänä iltana", sanoi tohtori synkästi; "mutta hän ei kylläkään lörpöttele".
"Toivoakseni ette luota häneen liiaksi", huomautti Alice. "Minusta tuon miehen kasvoilla kaikessa oveluudessaan on niin kolkko ilme, että olen ihan hänen silmistäänkin lukevinani kavallusta."
"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta", vastasi tohtori yhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen enempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti yhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka ilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle vaikutukselle.
Valepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen valmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki omaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta hän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut hänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana piirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.
"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme", hänsanoi. "Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani PatrickCareyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? — Kas, ettekö tunne PatCareytä — loordi Falklandin nuorempaa veljeä?"
"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!" oudoksui tohtori.
"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin", virkkoi Kaarlo, "ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta suvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään auttaa minua ainakin kerrossa:
"'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaanWoodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaanjoukossa juomaveikkoin vankkain.'"
Laulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen raton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin kuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti apulaulajia.
"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte katumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte hautaustekstiä."
Tohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo huomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana suoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen vaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin liikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: "Voitteko te, kunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle, joka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?"
"En suinkaan, hyvä Louis", vastasi ritari; "minä en ole laisinkaan harjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa selittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen kuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että jos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan mielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on osuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani alakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on liiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa vain minuutiksi!"
Onnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä Albert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun ja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi valepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka hän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen polvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. "Se sinulla on, poikani", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä, kun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren kavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja käherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä ja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes vanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta jota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten pikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa illallisensa, "koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa siitä saakka kun viimeksi haukkasit — ja me panemme kiertämään maljan hänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee. Joceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi — näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen."
"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden", selitti Alice. "Phoebe Mayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline avuksi elukan karkoittamiseen — ja tyttö on saanut hermopuistatuksia siitä asti kun tuli kotiin."
"Typerä letukka", tuumi vanha ritari; "hänhän on metsämiehen tytär! Mutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää sinkauttaa sen läpi kunnon vasama."
"Ei ole tarvis, Sir Henry", sopersi Joceline työläästi, "se häiritsijä on nyt kyllin säyseä — ei se enää tee sellaista rikkomusta".
"Pidä huoli siitä", haastoi ritari; "sinun tulee muistaa, että mistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja täytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will lausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu — hän vain kirkui ja juoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä läikyttele viiniä tuolla tavoin. — No, malja vaeltajallemme, joka on tullut jälleen luoksemme."
"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä", virkkoi valepukuinen prinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä osa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin hänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen nuorukaisen hätäilyyn. "Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen, Louis", hän huomautti; "mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen sukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja kunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin korkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan — minä en olisi rohjennut päästää kieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä vähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana".
"Totta kyllä, isä", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen, "mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun minä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin, tavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja".
Kaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään, luonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut tai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle. Mutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi, että hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista jännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti tullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti vetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.
Kaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että hänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa lausumiseen eversti Leelle — että sydämellinen tunnustus yleensä pulpahti esiin säädyttömästi — ja lopuksi, että hän oli suuresti hyvillään Sir Henryn ojennuksesta; "milloin hyvänsä lähdenkään Woodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne tulin", hän lisäsi viimeksi.
Hänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta katsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas osuus kohteliaisuudesta.
"Pelkään", lisäsi Kaarlo Albertille, "että tulit ilmoittamaan meille oleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen".
"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää", sanoi Albert, "juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen. Olen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta tohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun alhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä ollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle, jotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin — sillä meidän täytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista."
"Minä — minä — aioin lähettää Tomkinsin — mutta — mutta —" tankkasi tohtori, "minä —"
"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi", arveli Albert. "Se ilahduttaa minua — te voitte helposti luottaa häneen liian pitkälle."
"Tähän asti hän on ollut uskollinen", väitti tohtori, "ja tuskin luulen hänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa hevoset valmiiksi aamulla."
Jocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta erityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.
"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?" hän virkahti hiipaillen lähelle Rochecliffeä.
"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää", kivahti ritari, "pyydätkö sinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira — vilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi halki."
Joceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen tätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa jotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja koiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.
"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?" ihmetteli vanha ritari. "Ihan tämä lienee kaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!"
Sama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä neuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi ulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.
"Se ei ole mikään hälytys", huomautti vanha ritari Kerneguylle, "sillä silloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden pitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä tavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se tulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja hyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta ja maata!"
Koira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa eteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään. Sillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla, kantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä velvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan ajatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se ilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat kumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin sotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki, meni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä, ja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli tuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan, huovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen rautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka ulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan iskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin tavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi taaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.
"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!" murahti ritari, joka oli vuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; "sinut pitäisi lähettää takaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta. Mitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä varsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta — Joseph Tomkins? — sehän onkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut — sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on saattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon pitävänkin — taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle, Joceline, heti katsomaan, missä hän on — puhalla sitte torveasi."
"En voi lähteä", empi Joliffe, "jollei" — ja taaskin hän surkeasti katsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut hukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen palveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa. "Hanki lapio ja kuokka", hän kuiskasi tälle, "sekä salalyhty, ja minut tapaat raiskiomaalla".
Joceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä sanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa ei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan pikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat luonnollista ympäristöä. "Täällä on sattunut tihutapauksia", hän kertoi, "sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö Phoebeä — Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa hengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä Jocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä siitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa hälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan ennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin jalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta enemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?"
"Päivän koittaessa tai varemmin", ilmoitti eversti Lee; "mutta me tapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia varattuna useaan paikkaan — me lähdemme Sussexin rannikolta, ja taipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka." "Miksette lähde heti?" kysyi tohtori. "Hevoset sortuisivat", vastasi Albert; "niillä on tänään ratsastettu kovasti".
"Hyvää yötä", toivotti Rochecliffe; "minun on mentävä työhöni. Lähtekää te ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan toimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua, joita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta eipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin riisumassa sitä voiton jälkeen."
Niin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni raiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava sää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta yö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita suuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan kyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa yskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään valonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet nojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi sortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla kun hänen olaltaan riippui hirventalja.
"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline", oudoksui tohtoriRochecliffe, "kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?"
"No, katsokaas, tohtori", vastasi toinen, "voinhan sen kaiken teille kertoakin. Se mies ja minä — hän tuolla — tiedätte, ketä tarkoitan, — jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä vaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni luvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta, että Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat olivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista, jolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että eräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja paita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä välissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän kimppuunsa — toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka se olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein vai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä tyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi minua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella, viedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun, paitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian nokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet lihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli paperilapulle kiinnitetty toivotus:
"'Otan lonkan mie, saat rinnan sie, ja sarvet ja taljan vartija vie.'
"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän oli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta minä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin valmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi joko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut äkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on johtanut — minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei."
"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan", huomautti Rochecliffe; "mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa se. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan", lohdutti kelpo jumaluusoppinut, "sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään olisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut toivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että isku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä teki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki egyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli nainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaanpercussum Egyptium abscondit sabulo, — toiste selitän sinulle niiden sanojen merkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta, sillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin on kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon heittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei ollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi tuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen ruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen tekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää heidän herransakin, itse saatana."
"Kuitenkin, sir", pyysi metsänvartija, "toivon teidän suovan muutamia kirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen toivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä tehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla pimeässä".
"Sinä olet typerä, mutta jos", pitkitti tohtori, "hän mainitsi minua lähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia, niin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta ja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan rukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen? Pelkään vainajan lyhyyttä."
"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa lyhyenlaiseksi", esitti Joceline; "hän ei totisesti ansaitse sitä kokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni maasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän kai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla."
"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko", morkkasi tohtori, "että vainajat lähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit tai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa tuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen. Ympäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle ilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on noiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan."
"Ei, jos niin ajattelette, tohtori", rohkaistui Joceline, "ja epäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se minun täytyy sanoa, — — mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin pahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta ja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua".
Siten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään tohtoria, joka huudahti: "Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko sinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä? Olethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa."
"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun", selitti Joceline. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja tuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä vihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät himmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani asiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko Woodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen."
"Sinun täytyy sentään", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, "sillä tässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön — varo kompastumasta — täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme orjantappurat haudan yli jälkeenpäin."
Siten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden toteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman haudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän tekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa routaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia hautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista kauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla epäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä hetkellään anonut niiden apua.