Victor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua levolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun eteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti, kiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään hiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän huusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä, tahdottiin.
"Minä vain", vastasi kimeä ääni.
"Ja mikä on nimesi, pikku mies?" tiedusti Albert.
"Spitfire, sir", vastasi ääni ulkoa.
"Spitfire?" oudoksui Albert.
"Niin, sir", selitti pyrkijä; "koko maailma nimittää minua siksi, ja eversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal."
"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?" kysyi nuori Lee.
"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen junkkari, jos suvaitsette", kertoi poika; "ja minä olen tuomassa mistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä, kunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle — mutta minä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme".
"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku", virkkoi Albert matalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos hänen jälkeensä.
"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin", sanoi nuori neiti; "tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. — Minkä vakuuden on master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?"
"Eipä kovinkaan kallisarvoista", vastasi poika, "mutta hän tahtoi niin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta niinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi sotamiehet pysähdyttäneet".
"Kuuletko?" sanoi Alice veljelleen; "avaa ovi, Jumalan tähden".
Hänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut. Hän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto olisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun melkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai markkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin kummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen hyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se palkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.
"Kuulehan, pikku mies", tiedusti Albert, "oliko herrasi päissään vai selvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän aikaan yöstä?"
"Luvalla sanoen, sir", määritteli poika, "hän oli oman arvostelunsa mukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä tilaa päihtymykseksi".
"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!" noitui Albert. "Tuossa on sinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon pilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina."
"Maltahan vielä hetkinen", huudahti Alice; "me emme saa olla kovin äkkipikaisia — tämä vaatii varovaista tutkintaa".
"Höyhen", vähitteli Albert, "kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä! Ka, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka hän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan."
"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä", esitti Alice ja lisäsi poikaan kääntyen: "Herrasi luona on siis vieraita?"
"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa", vastasiSpitfire.
"Ja millaisia vieraita?" kysyi Alice; "pitokumppaneita varmaankin?"
"Niin, mistress", selitti poika, "sellaisia pitokumppaneita, jotka tekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä vastaanottoa isännältään — sotureita, madam".
"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa", virkahti Albert.
"Ei, sir", kertoi Spitfire, "vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat nahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä — teidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet sellaista miestä! — ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä ole".
"Oliko hän pitkä vai lyhyt?" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.
"Ei kumpaakaan", kuvasi poika; "vanttera, kumarat hartiat, iso nenä ja kasvot sellaiset, että niille ei tekisi mieli vastata kieltävästi. Hänellä oli useita upseereja mukanaan; Näin hänet vain vilahdukselta, mutta milloinkaan en unohda häntä, niin kauvan kuin elän."
"Olet oikeassa", sanoi Albert Lee sisarelleen, vetäen hänet syrjään, "aivan oikeassa — itse pääpaholainen on niskassamme!"
"Ja höyhen", huomautti Alice, jonka pelko oli saattanut herkäksi vähäisillekin merkeille, "tarkoittaa lentoa — ja lehtokurppa on muuttolintu".
"Niin juuri", myönsi veli; "mutta meille on suotu julman lyhyt aika. Anna pojalle hiukan lisää — älä kuitenkaan mitään epäluuloa herättävää, ja lähetä hänet pois. Minun täytyy kutsua Rochecliffe ja Joceline."
Hän siis läksi, mutta kykenemättä löytämään etsimiänsä hän palasi kiireisin askelin vierashuoneeseen, missä kuningas paashin-osassaan pidätteli vanhaa ritaria, joka hänen kaskuilleen nauraessaankin pyrki katsomaan, mitä eteissuojamassa oli tekeillä.
"Mikä on hätänä, Albert?" kysyi vanhus. "Kuka pyrkii palatsihuvilaan näin sopimattomalla hetkellä, ja minkätähden avataan ovi sellaisille tulijoille? Minä en vanhana ja köyhänäkään salli polkea sääntöjäni ja tämän talon hoito-ohjeita."
"Mikset vastaa? Miksi lörpöttelet Louis Kerneguyn kanssa, kumpaisenkaan teistä välittämättä, mitä minä sanon? — Alice-tyttäreni, onko sinulla kylliksi järkeä ja säädyllisyyttä, sanoaksesi minulle, mitä tai ketä tänne päästetään vastoin yleisiä määräyksiäni?"
"Ei ketään, isä" vastasi Alice; "muuan poika toi sanoman, jonka pelkään olevan huolestuttavaa laatua".
"Sen verran huolestuttavaa vain, isä", virkkoi Albert astuen esiin, "että kun ajattelimme viipyä seurassanne huomiseen asti, meidän täytyykin jo tänä yönä jättää teille hyvästi". "Ei niin, veli", esitti Alice, "sinun pitää jäädä auttamaan puolustautumista. Jos sekä sinua että master Kerneguytä kaivataan, niin takaa-ajoon riennetään heti, ja se luultavasti onnistuu; mutta jos sinä jäät, kestää jonkun aikaa etsiskellä talon piilopaikkoja. Voit myös vaihtaa takkia Kerneguyn kanssa."
"Oikein, uljas tyttöseni", myöntyi Albert; "kerrassaan oiva keksintö.— Niin, Louis, minä jään Kerneguynä, sinä pakenet nuorena masterLeenä".
"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta", väitti Kaarlo vastaan.
"Enkä minä", puuttui puheeseen ritari. "Talossani kuljetaan edes takaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta kuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on hän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan, tämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan? Minä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin lukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. — En suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta minua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies."
"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry", vastasi puhuteltu henkilö. "Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen luottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa soveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä sanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka osana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja jonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko ympäristöänne."
"Master Louis Kerneguy", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, "opetanpa teitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette niitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta haluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä".
"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!" sanoi Albert vanhukselle. "Tämä on todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa, että jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan onnettomuuden."
"Hyvä Jumala!" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää polvilleen; "onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla, että minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!"
Hän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle — suuteli hallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään — ja lausui: "Antakaa anteeksi, mylord — teidän majesteettinne, tarkoitan — sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes sydämeni tykkii vapaammin, ja sitte —"
Kaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja tuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti talutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa, pää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen hopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan seuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.
"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona", sanoi Albert, "ja uudet ratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman päässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti —"
"Ettekö mieluummin", keskeytti Alice, "tahdo luottaa tämän paikan lukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin — Rochecliffen asuntoon ja vielä etäisempiin salakammioihin?"
"Voi, minä tunnen ne ainoastaan nimeltä!" pahoitteli Albert. "Isäni vannotettiin uskomaan ne yhden ainoan miehen tietoon, ja hän oli valinnut Rochecliffen."
"Mieluummin lähden taivasalle kuin vetäydyn mihinkään Englannin lymylokeroon", sanoi kuningas. "Jos vain kykenisin löytämään tien sille majalle, jonka luona hevoset ovat, niin yrittäisin, mitä taivutuskeinoja raippa ja kannus voivat käyttää saadakseen ne kohtauspaikalle, missä minun pitäisi tavata Sir Thomas Acland ja verekset ratsut. Tule mukanani, eversti Lee, ja kipaiskaamme juoksuun. Keropäät ovat antaneet meille selkään taistelussa; mutta jos tulee kysymykseen kävely tai kirmaaminen, niin luulenpa kykeneväni näyttämään, missä on paras kunto."
"Mutta silloin", epäröitsi Albert, "me menetämme kaiken sen ajan, mikä on muutoin voitettavissa tämän talon puolustamisella — jättäen tänne ainoastaan isä-parkani, joka ei nykyisessä tilassaan kykene tekemään mitään. Teitä lähdetään silloin heti ajamaan takaa vereksillä ratsuilla, meidän hevostemme ollessa uupuneita. Voi, missä onkaan se Jocelinen heittiö?"
"Minne on voinut joutua tohtori Rochecliffe?" tuskaili Alice. "Hän, joka on niin kerkeä neuvomaan — missä voivat he molemmat olla? Voi, jospa vain isäni voisi tointua!"
"Isäsiontointunut", sanoi Sir Henry nousten ja astuen heidän luokseen; täyden miehuuden kaikki tarmo ilmeni nyt hänen kasvoissaan ja liikkeissään. "Keräsin vain ajatuksiani — sillä milloin on Lee tuottanut pettymystä, kun hänen kuninkaansa on tarvinnut neuvoa tai apua?" Hän alkoi sitte puhua rivakasti ja lausuen selvästi niinkuin kenraali armeijan etunenässä määräilee jokaisesta hyökkäys- ja puolustusliikkeestä — itse järkkymättömänä ja omalla pontevuudellaan pakoittaen kaikki kuulijansa, tottelemaan, ja tottelemaan reippain mielin. "Tytär", hän sanoi, "kolkuta hereille muori Jellicot — nouskoon Phoebe, vaikka hän olisi kuolemaisillaan, ja teljetköön ovet ja ikkunat".
"Se on tehty säännöllisesti siitä asti kun — meillä ollut näin suuri kunnia", virkkoi hänen tyttärensä kuninkaaseen katsoen; "mutta käykööt kuitenkin vielä kertaalleen tarkastamassa kamarit". Ja Alice meni antamaan määräyksensä, palaten pian.
Vanha ritari pitkitti yhä yhtä rivakasti ja päättävästi:
"Mikä on ensimäinen vaihtoasemanne?"
"Rothebury, Henleyn luona, missä Sir Thomas Aclandilla ja nuorella Knollesilla on määrä pitää ratsut varalla", ilmoitti Albert; "mutta miten pääseekään sinne meidän väsyneillä elukoillamme!"
"Luottakaa minuun siinä", sanoi ritari. "Teidän majesteettinne tulee heti lähteä Jocelinen tuvalle", hän lisäsi samaan käskevään tapaan; "siellä ovat ratsunne ja pakovälineenne Tämän talon salaiset komerot hyvin hoidettuina tuottava kapinallisille koirille puuhaa runsaasti pariksi kolmeksi tunniksi. Rochecliffen pelkään tulleen siepatuksi kiinni; hänen independenttinsä on hänet kavaltanut. Kunpa olisin arvostellut sitä hylkyä paremmin! Olisin lävistänyt hänet jossakussa miekkailuharjoituksessamme, nupittomalla aseella, kuten Will sanoo. Mutta oppaaksenne ratsastusmatkaa varten asuu puolen nuolenkantaman päässä Jocelinen majasta vanha metsäntarkastaja Martin mökissään; hän on pariakymmentä vuotta vanhempi minua, mutta tanakka kuin vanha tammi — herättäkää hänet levolta ja antakaa hänen ratsastaa kerallenne henkenne edestä. Hän ohjaa teidät vaihtopaikallenne, sillä yksikään ajopuistossa piileillyt kettu ei tunne tienoota niin hyvin seitsemän leaguen alalla."
"Erinomaista, isä hyvä, mainiota", kiitti Albert; "minä olin unohtanut metsäntarkastaja Martinin".
"Nuoret miehet unohtavat kaiken", tuumi ritari. "Voi että raajat ovat kykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt kenties viisaimmilleen!"
"Mutta hevosethan ovat väsyneitä", muistutti kuningas; "emmekö voisi saada vereksiä elukoita?"
"Mahdotonta tähän aikaan yöstä", vastasi Sir Henry; "mutta uupuneet ratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla". Hän astui kiireisesti erääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista, vetäen niitä perätysten auki.
"Me menetämme aikaa, isä", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen osoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena välähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan hämynä.
"Kas nuorta herraa", virkahti hänen isänsä terävästi; "sinunko sopii morkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten helvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään kokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois Englannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä viisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. — Alice, rakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari viipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne pitkiä ja ohuita, kuuletko —"
"Tämä on mielen haihattelua", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. "Me teemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa, kun kuuntelemme häntä."
"Minä luulen toisin", sanoi Alice, "ja tunnen isäni paremmin kuin sinä". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.
"Minäkin luulen niin", lausui Kaarlo. "Skotlannissa presbyteriläiset papit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni rikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä Jerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin nuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan parran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja päättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa."
Tällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. "Tässä peltirasiassa", hän haastoi, "on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä mausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia lääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai metsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin, taivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos, neljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne — jäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Martin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat kymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan taivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen, teidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa, käyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön hänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin kehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin, joka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten aioitte, tuossa makuuhuoneessa — jotain voidaan saada aikaan silläkin tempulla."
"Mutta, hyvä Sir Henry", huomautti kuningas, "teidän intonne jättää ottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut mainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui päivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa everstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette toimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella — tehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden näyttämisessä."
"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen hallitsijani", sanoi Sir Henry, "mutta Albertintäytyyjäädä tänne, ja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen sijastaan".
"Alice!" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; "mutta onhan pimeä yö — ja — ja — ja —" Hän vilkaisi Alicea kohti, joka oli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen katseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt mielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei ollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa. Hän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin suuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. "Minun on tosiaan mahdoton, Sir Henry, käyttää Alicen palvelusta — minun on riennettävä kuin olisivat verikoirat kintereilläni."
"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main", väitti ritari; "ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan vauhti, jollette tietäisi minne mennä?"
"Ei, ei, Sir Henry", intti kuningas, "yö on liian pimeä — viivymme liian kauvan — kyllä löydän tien itse".
"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta", vaatiSir Henry, "ja jättäkää muu minun huolekseni".
Yhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä nuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry sanoi tyttärelleen: "Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi paksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on hiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut — se on minun tieteni ainoa heikkoutesi."
"Mutta, isä", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä kasvoihin, "täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa? Eikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?"
"Ei — ei — ei", kielsi Sir Henry. "Phoebellä, sillä typerällä letukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät, ja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia vastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma — sitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua hänelle. Ei — ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada hautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' — Ja kuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan tupaan hänen veljentyttärensä luo — puisto ja talo täyttyvät piankin vihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin varhain huomenna."
"Ja mitä kuullenkaan silloin?" sanoi Alice. "Voi, kukapa voisi sen sanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä riisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy välttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi saattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella."
"Mitä!" haastoi ritari ääntänsä koroittaen; "esitätkö sinä kursailevia ja typeriä epäilyksiä, kun on vaarassa kuninkaan turvallisuus, vieläpä henkikin? Kautta tämän uskollisuuden merkin", sivellen harmajaa partaansa, "jos voisin ajatella olevasi muuta kuin Lee-suvun tyttärelle soveltuvaa, niin —"
Samassa keskeyttivät hänet kuningas ja Albert, saapumalla huoneeseen. He olivat vaihtaneet asua, ja varreltaan he muistuttivat jonkun verran toisiaan, vaikka Kaarlo oli ilmeisesti karkeapiirteinen ja Lee komea nuori mies. Heidän hipiänsäkin oli erilainen, mutta sitä eroavaisuutta ei voinut heti havaita, kun Albert oli ottanut käyttääkseen mustaa tekotukkaa ja noennut silmäkulmansa.
Albert Lee astui ulos rakennuksen edustalle, tehdäkseen kierroksen palatsihuvilan ympäri, tahtoen tarkastaa, miltä suunnalta saattoi olla vihollisia lähenemässä, jotta he voisivat valita kuninkaalliselle pakolaiselle turvallisimman tien. Huoneeseen etumaisena astunut kuningas oli kuullut vanhan ritarin suuttuneesta vastauksesta tyttärelle osan ja arvasi helposti, mistä hänen pahastuksensa johtui. Hän astui vanhuksen luo niin arvokkaasti kuin hän osasi mitä luontevimmin omaksua sävykseen, milloin halusi.
"Sir Henry", hän virkkoi, "toivomuksemme ja nimenomainen tahtommekin on, että te jätätte sikseen kaikkinaisen isällisen määräysvallan tässä asiassa. Mistress Alicella on tietenkin hyviä ja päteviä perusteita käsitykselleen, ja minä en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos hänet toimitettaisiin tukalaan asemaan minun tähteni. Olen liian hyvin tutustunut metsiin ja erämaihin, peljätäkseni eksyväni Woodstockin kotimaisten tammien seassa."
"Teidän majesteettinne ei joudu eksymisen vaaraankaan", huomautti Alice, tuntien tilapäisen epäröimisensä tyyten hälvenevän siitä tyynestä, tasaisesta ja suoramielisestä sävystä, joka ilmeni Kaarlon viime sanoissa. "Te ette saa joutua minkään vastoinkäymisen mahdollisuuteen, minkä minä voin estää, ja kokemieni aikojen onnettomat selkkaukset ovat harjaannuttaneet minut liikkumaan täkäläisessä metsässä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin. Ellette siis halveksu seuraani, niin lähtekäämme heti."
"Jos seuranne suodaan hyväntahtoisesti, niin otan sen kiitollisena vastaan", vastasi hallitsija.
"Mielelläni", vakuutti Alice, "peräti mielelläni opastan teitä. Sallikaa minun olla ensimäisiä osoittamassa sitä innostusta, ja luottamusta, jota toivoakseni koko Englanti vielä kilvan ilmaisee teidän majesteettinne hyväksi."
Hän lausui nämä sanat niin vilkkaasti ja toimitti vaatetuksensa vähäisen vaihdoksen niin joutuisasti, että kaikki hänen pelkonsa oli ilmeisesti kadonnut ja hänen sydämensä täydellisesti kiintynyt tehtävään, jonka hänelle oli isä valinnut.
"Kaikki on turvallista ympäristössä", ilmoitti Albert Lee palatessaan. "Te voitte lähteä mitä kautta haluatte, mutta syrjäisin pääsytie on paras."
Kaarlo astui arvokkaasti Sir Henry Leen luo ennen lähtöänsä ja tarttui hänen käteensä. "Olen liian ylpeä lausumaan vakuutuksia", hän sanoi, "joita saatan olla liian köyhä koskaan toteuttamaan. Mutta niin kauvan kuin Kaarlo Stuart elää, hän pysyy suuressa ja syvästi tunnetussa kiitollisuudenvelassa Sir Henry Leelle."
"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin", huudahti vanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen kurkkuunsa. "Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain vähäisen osan vastaanottamisesta."
"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!" sanoi kuningas. "Ajatelkaa minua poikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan kärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden."
"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän majesteettianne", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä kääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. "Taivaan Herra siunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä vaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen turvallisesti omistaa kruununne."
Kaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän läksivät matkalleen.
Heidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen vaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui hänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä vanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden riuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän uskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti jaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta harkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.
"Olet oikeassa, poika", hän sanoi, "meidän on puuhattava rivakasti. Ne valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä arvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle kelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin hetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt Alicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään. Huikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta oletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he läksivät eteissuojamasta."
"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta", ilmoitti eversti, "ja palatessani pelkäsin teidän voivan pahoin".
"Iloa — iloa, pelkkää riemastusta, Albert — en voi sallia vähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä sadan kuninkaan jälkeläistä — valtakunnan laillista perillistä ei luovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän erosi minusta — olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?"
"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä", virkkoi Albert, "niin pahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi hänen pelastumistansa".
"No, käykäämme tähän touhuun", sanoi ritari. "Luuletko tuntevasi kylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan sinut paashi Kerneguyksi?"
"Hm", vastasi Albert, "ei ole helppo esittää kuningasta, kun on naisia kysymyksessä. Mutta alikerrassa on vain hyvin niukasti valoa, ja minä voin yrittää."
"Tee se heti", kehoitti hänen isänsä; "ne konnat kerkiävät tänne piankin".
Albert siis läksi huoneesta, ritarin tuumiskellessa: "Jos naiset tosiaan johtuvat siihen uskoon, että Kerneguy on vielä täällä, niin se antaa lisää tukea vehkeelleni — hurtat alottavat väärällä vainulla, ja kuninkaallinen otus ehtii turvalliseen suojaan ennen kuin ne pääsevät jäljille. Ja hauskaa on houkutella heitä toisesta kätköpaikasta toiseen! Aamuhan valkenee ennen kuin ne ovat nuuskineet puoliakaan! — Niin, minä leikin heilukirsikkaa niiden kanssa, pitelen heidän nenänsä alla syöttiä, jota he eivät saa koskaan ahmaista! Sovittelen heille tolan, jota heidän kestää mutkitella melkoinen tovi. — Mutta millä hinnalla teenkään tämän?" pitkitti vanha ritari keskeyttäen riemullisen yksinpuhelunsa. "Voi, Absalom, Absalom, poikani! poikani! Mutta menköön hän; hän voi vain kuolla niinkuin hänen isänsä ovat kuolleet, ja sen asian hyväksi, jonka puolesta he ovat eläneet. Mutta hän tulee — hiljaa! — Albert, oletko onnistunut? Oletko saanut omaksutuksi kuninkaallisuuden siten, että se käy täydestä?" "Kyllä olen, isä", takasi Albert. "Naiset vannovat varmasti, että Louis Kerneguy oli talossa ihan viime minuutilla."
"Oikein, sillä he ovat hyviä ja uskollisia olentoja", sanoi ritari, "ja vannoisivat hänen majesteettinsa turvallisuuden edistämiseksi joka tapauksessa, mutta he suoriutuvat luontevammin ja tehokkaammin, jos uskovat vannovansa totta. Miten sait heidät eksytetyksi?"
"Käyttämällä hiukkasen kuninkaallista tapaa, jota ei kannata mainita, isä."
"Sinua veijaria!" vastasi ritari. "Pelkään kuninkaan maineen kärsivän sinun näyttelemisestäsi."
"Hm", tuumi Albert jupisten, mitä hän ei uskaltanut virkkaa ääneen, "jos seuraisin esimerkkiä tarkoin, niin tiedänpä, kenen maine pahemmin kärsisi".
"No, nyt meidän täytyy järjestää keskenämme ulkovarustusten puolustaminen, merkinanto ja muu sellainen, ja sopia parhaasta tavasta vihollisen estyttämiseksi niin kauvan kuin mahdollista." Hän astui sitte jälleen kaappinsa salalaatikoiden ääreen ja otti esille pergamenttisuikaleen, jolle oli piirretty pohjakaava. "Tässä", hän sanoi, "on asemapiirros niin sanoakseni keskusvarustuksesta, joka lienee puolustettavissa kauvankin sen jälkeen kun sinun on käynyt pakolliseksi peräytyä jo tuntemistasi piilopaikoista. Ylimetsänhoitaja on aina vannotettu pitämään tämä kaavio salassa ja uskomaan se yhden ainoan henkilön tietoon äkillisen kuoleman varalta. Istuutukaamme tutkimaan sitä yhdessä."
Ja he sovittivat toimenpiteensä sellaiseen tapaan, joka selviää myöhemmistä tapauksista paremmin kuin jos mainitsisimme heidän suunnittelemansa eri hankkeet ja aseman toisin kehittyessä käyttämättömiksi jääneet varokeinot.
Vihdoin nuori Lee lausui hyvästi isälleen. Asestettuna sekä hiukan ruoka- ja juomavaroja mukaansa ottaen hän läksi Victor Leen huoneeseen ja sulkeutui sinne. Sieltä avautui salainen pääsy niiden monien kätköpaikkojen sokkeloon, joita salaliittolaiset olivat niin hyvällä menestyksellä käyttäneet haaveellisiin kujeisiinsa tasavallan valtuutettuja vastaan.
"Toivon", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi hyvästeltyään poikaansa, "että Rochecliffe ei ole lörpötellyt pohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin saattanut laverrella tiedoistaan muualla. — Mutta tässä nyt istun — kenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will toisella, valmistautuneena — Jumalan kiitos — kuolemaan kuten olen elänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule", hän lisäsi jonkun aikaa odoteltuaan; "olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä tiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan".
Jos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet palatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia Woodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain ehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa tässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että palatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli teroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli sentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli vetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen onnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen oven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään. Hän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta soturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti asian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin taatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti valtuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä oli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea hän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia pääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen kuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista; muutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli senvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi siellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli soturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että jos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle, noin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta. Hän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti luotettavia huoveja — ei hengellisesti heikkoja — ei ainoatakaan sellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin vuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään miekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli pitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun täydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse salassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla paikkakunnalle.
Miehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän oli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan mukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa vaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi ja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta, joka oli heidän toimintansa pääperusteena — miehiä, joille Cromwell oli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen määräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.
Syvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön aavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti luottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen käytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen väkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä käsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka olivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset, mutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin sisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen hälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin palatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma tuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi usein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle, sai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan viimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko yrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.
Sillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan, järjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet sotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan; toisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava valmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin sitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo jätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.
Siten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein luoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen epäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos olisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin kasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.
Löi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta tuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse saanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten vangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos tahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo tavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi. Hän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin, neuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan mahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, "ihan niinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä vastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks", lausuttiin edelleen tässä omituisessa asiakirjassa, "mekin saamme tietää, mitä nuo midianiitit ovat unessaan nähneet".
Joukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja viiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto. Kymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell vaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi kuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori Holdenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä saattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan kauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet kansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he olivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan, ja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa, jotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan jaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta, sillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli keskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut petroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita silloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja mitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.
Noin sadan kyynärän päässä perimäisten jalankulkijani takana tulivat ne huovit, jotka olivat pysyneet ratsailla, ja näytti siltä kuin olisivat järjettömät elukatkin tajunneet Cromwellin määräyksen, sillä hevoset eivät hirnahdelleet ja näyttivät ihan laskevan kavionsakin maahan varovasti, tömistellen tavallista vähemmin.
Huolestuneihin mietteisiin vaipuneena ei heidän johtajansa hiiskunut mitään muuta kuin kuiskauksin uudistettuja varotuksia hiljaisuudesta. Miehet olivat ihmeissään ja riemastuksissaan, kun havaitsivat olevansa mainehikkaan kenraalinsa johdettavia ja epäilemättä määrättyjä johonkin varsin tärkeään salaiseen palvelukseen; senvuoksi he mitä tarkimmin noudattivat hänen uudistuvia käskyjään.
He astelivat pitkin kauppalan katua mainitsemassamme järjestyksessä. Asukkaita oli vähän liikkeellä, ja ne harvat, jotka olivat pitkittäneet illan pitoja noin myöhäiseen hetkeen asti, olivat hyvillään väittäessään voimakkaan soturiosaston huomiota, sotamiehet kun usein toimivat järjestysvaltana kuulustellen myöhäisten liikkujain tarkoitusta tai heidän matkansa määrää.
Aina siitä saakka kun joukkue oli saapunut kauppalaan, oli ajopuiston ulkoporttia vartioinut kolme huovia, ehkäistäkseen kaiken yhteyden palatsihuvilan ja Woodstockin välillä. Spitfire, Wildraken lähetti, oli usein käynyt metsässä ryöstämässä linnunpesiä tai muilla luvattomilla retkillä, ja hän oli välttänyt noiden miesten valppauden kapuamalla muurin yli eräästä syrjäisestä murtumasta, joka oli hänelle hyvin tuttu.
Sotakurin sääntöjen mukaan vaihdettiin kuiskattu tunnussana tuon vartion ja Cromwellin osaston etujoukon kesken. Jalkaväki astui puistoon, ja sitä seurasi ratsuväki, jonka piti kartella kovaa tietä ja mahdollisuuden mukaan ratsastaa puistokujan ruohoista viertä pitkin. Sinne tultua käytettiin lisäksi sitä varokeinoa, että pari soturia pantiin tutkimaan metsää kumpaiseltakin puolelta tietä ja vangitsemaan tai vastarintaa tehtäessä surmaamaan kenet hyvänsä tapaisivat piileskelemässä siellä millä tahansa verukkeella.
Sillävälin alkoi sää osoittautua yhtä otolliseksi Cromwellille kuin hän oli havainnut useimmat tapaukset suotuisiksi uransa varrella. Tähän asti oli harmaja usma levittänyt häämyänsä kaikkialle ja tehnyt marssimisen metsässä haparoivaksi ja tukalaksi. Mutta nyt se väistyi kuutamon tieltä, joka monien ponnistusten jälkeen viimein tunkeusi huurujen läpi; kuun himmeän kalsea soihtu valaisi nyt taivasta niinkuin erakon hiipuva lamppu hänen lepokammiotansa. Joukkue oli jo päässyt palatsihuvilan edustan näkösälle, kun Holdenough kuiskasi Everardille, heidän kävellessään likekkäin: "Ettekö näe — tuolla tuikuttaa taas se salaperäinen valo epävakaisen Rosamondin tornissa? Tämä yö koettelee, onko lahkolaisten paholainen vai ilkimielisten paholainen voimakkaampi. Eijaa, saatanan kuningaskunta on jakautunut itseänsä vastaan!"
Jumaluusoppineen keskeytti muuan aliupseeri, joka tuli pikaisesti, mutta kuulumattomin askelin sanomaan ankarana kuiskauksena: "Hiljaa, vanki siellä takana — hiljaa, kuoleman uhalla."
Tovin kuluttua koko joukkue pysähtyi; sanaseissiirtyi toisesta toiseen, ja sitä toteltiin heti. —
Keskeytyksen syynä oli se, että pääosaston sivustasta oli airut saapunut kiireisesti ilmoittamaan Cromwellille valon pilkoituksesta, jota oli nähty metsässä jonkun matkan päässä vasemmalla.
"Mitä voi se olla?" sanoi Cromwell, jonka matala ja tuima ääni kuiskauksenakin kuului selvästi. "Liikkuuko se vai onko paikallaan?"
"Se on liikkumaton, mikäli me voimme päättää", vastasi huovi."Kummallista — sen lähistöllä ei ole mitään mökkiä."
"Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, että se saattaa olla saatanan juoni", honotti korpraali Humgudgeon; "hän on viime aikoina ollut ylen voimallinen täällä päin".
"Suvaitkoon sinun typeryytesi kuulla, että sinä olet aasi", ärähti Cromwell, mutta muisti heti, että korpraali oli ollut sotamiesten sananselittäjiä eli puhujia, joten hänelle oli osoitettava soveliasta arvonantoa. Senvuoksi hän lisäsi: "Silti, jos se on saatanan juoni, niin me Jumalan avulla vastustamme häntä ja se ruma vihollinen pakenee tieltämme. — Pearson", hän käski sotilaalliseen lyhytsanaisuuteensa palaten, "ota neljä miestä ja katso, mitä siellä on. Ei — ne rahjukset voivat pelkäillä sinun johdollasi. Mene sinä suoraan palatsihuvilan luo — saarra se sopimaamme tapaan, jotta lintukaan ei pääse sieltä pujahtamaan — muodosta ulompi ja sisempi vartiopiiri, mutta älä hisahdakkaan ennen kuin minä tulen. Jos jotkut yrittävät paeta,tapaheidät." Hän lausui sen käskyn kamalan pontevasti. "Tapa heidät paikalla", hän toisti, "olkoot he keitä tai mitä tahansa. Se on parempi kuin rasittaa tasavaltaa vangeilla."
Pearson läksi panemaan toimeen päällikkönsä määräyksiä. Tulevainen protektori järjesti sillaikaa luoksensa jääneen pikku joukon sillä tavoin, että miehet lähestyisivät eri suunnilta yhtaikaa valoa, joka herätti hänen epäluuloaan. Heidän piti hiipiä niin lähelle sitä kuin mahdollista, menettämättä toistensa kannatusta, ja olla valmiina hyökkäämään paikalle samalla hetkellä, kun hän antaisi merkin voimakkaalla vihellyksellä. Kiihkeänä saamaan omin silmin selon asiasta Cromwell läheni uteliaisuutensa esinettä; hänellä oli vaistomaisesti kaikki sotilaallisen varovaisuuden tavat, jotka ovat toisissa ammatillisen kasvatuksen ja pitkällisen kokemuksen tuloksia. Hän hiipaili puulta toiselle intiaanisissin kevein askelin ja väijymistaidoin, ja ennen kuin yksikään hänen miehistään oli ehtinyt kyllin likelle näkemään kohtausta, hän huomasi maahan lasketun lyhdyn valossa kaksi miestä, jotka olivat kaivaneet näköjään hätävaraisen haudan. Heidän lähellään oli jotakin käärittynä hirventaljaan, ja se mytty muistutti suuresti miehen ruumista. He haastelivat keskenään matalalla äänellä, mutta vaarallinen kuulija sai kuitenkin täyden tolkun heidän sanoistaan.
"Se on nyt viimeinkin tehty", virkkoi toinen; "ilkeämmässä ja sitkeämmässä urakassa en ole eläissäni ollut. Ei taida minusta olla enää juuri mihinkään. Käsivartenikin ovat ihan kuin eivät minulle kuuluisikaan, ja kummallista on sekin, että minä en kyennyt saamaan mitään lämpöä jäseniini, vaikka kuinkakin lujasti ahersin."
"Minä olen kyllä saanut lämpimäni", huomautti Rocheliffe läähättäen uupumuksesta.
"Mutta vilu on sydämessäni", arveli Joceline; "tuskin voin toivoa enää koskaan lämpeneväni. Se on kummallista, ja meitä tuntuu loitsu painavan. Tässä me olemme lähes kaksi tuntia pungastaneet, mitä Diggen hauturi olisi paremmin saanut aikaan puolessa tunnissa."
"Me olemme hyvinkin kehnoja kaivureita", vastasi tohtori Rochecliffe. "Pysyköön kukin työkaluissaan — sinä kiekkuratorvessasi ja minä salakirjoituksissani. Mutta älähän masennu; routainen kamara ja juurien paljous ne tekivät hommamme työlääksi. Ja nyt, kun tälle onnettomalle miehellä on toimitettu kaikki asianmukaiset menot ja kun olen lukenut hänen tomulleen kirkon hautaustekstin,vahat quantum, laskekaamme hänet sievästi tähän viimeiseen leposijaansa; maan pinnalla ei häntä suurestikaan kaivata. Pää pystyyn vain, mies, olethan soturi; me olemme siunanneet hänen ruumiinsa, ja jos ajat sallivat, niin siirrätämme hänet vielä vihittyyn multaan, vaikka, hän ei ollenkaan ansaitse sellaista suosiota, No, auta minua multaamaan hänet; vedämme orjantappuroita ja sinivatukoita paikan peitoksi, jahka olemme lapioineet tomua tomun päälle. Ja ajattele sinä tätä selkkausta miehuullisemmin, ja muista, että salaisuutesi on omassa tallessasi."
"Siitä en voi mennä takuuseen", väitti Joceline. "Minusta tuntuu kuin ihan lehtikasoissa kahiseva yötuulikin kertoisi, mitä olemme olleet tekemässä — tuntuu kuin itse puut huokailisivat: 'juurtemme alla makaa hengetön ruumis'. Todistajia ilmestyy pian, kun on verta vuodatettu."
"Niin ilmestyykin, ja varsin varahin", huudahti Cromwell kavahtaen esille tiheiköstä, tarttuen Jocelineen ja ojentaen pistoolin hänen päätänsä kohti. Minä tahansa muuna elämänsä hetkenä olisi metsämies ylivoimankin ahdistamana tehnyt mitä hurjinta vastarintaa. Mutta vanhan kumppanin surmaamisesta johtunut kauhu oli uupumuksen ja yllätyksen lisänä niin lannistanut hänet, että hän henkensäkin jouduttua vaaraan oli siepattavissa kiinni yhtä helposti kuin teurastaja kytkee lampaan. Tohtori Rochecliffe rimpuili hiukan, mutta hänen ympärilleen sulloutuneet soturit nujersivat hänet pian. "Katsokoon joku teistä", käski Cromwell, "mikä ruumis tämä on, joka on joutunut näiden jumalattomien Belialin poikien murhanhimon uhriksi. Korpraali Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, katso kasvoista, tunnetko niitä."
"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani", honotti korpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. "Totisesti siinä on vakaa uskonveljemme Joseph Tomkins."
"Tomkins!" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä silmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. "Tomkins! — ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat, tunnustakaa totuus — te olette murhanneet hänet syystä että saitte ilmi hänen kavalluksensa — minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän mielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä vehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen yksinkertaisuutensa."
"Niin", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, "sitte häväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne, niinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä pyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti."
"Älä sinä välitä, kopraali", sanoi Cromwell, "aikamme on vähissä. — Ystävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne ja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun koittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla, mitä tiedätte tuon talon salaisuuksista."
"Tosiaan, sir", vastasi Rochecliffe, "te tapasitte minut vain papillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä tulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon onnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa —"
"Viekää hänet", käski Cromwell; "tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa vanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän luuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi, ja tuokaa tänne se toinen. — Tule tänne — tähän näin — likemmä — likemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla hän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun maan tähden, vaikka — hyväinen aika — sen oman arvon me panisimme vaaraan nuppineulasta. — No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen täydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen. Mitä arvelet?"
"Niin, hyvä herra", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa maalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu Sir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään, "luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa — siinä kaikki".
"Älä viisastele minulle, ystävä", pitkitti Oliver; "vakuutan sinulle vakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla palatsihuvilaksi sanotussa talossa?"
"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra", vastasi Joceline. "Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin kaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä pelkästä sen haiskahduksesta."
"Heitä, vintiö!" ärähti kenraali; "pilkkaatko minua? Sano minulle heti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa — ja katsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän tyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin teet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan palkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen kastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin tahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös kostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän riemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta, oksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi muurinkoloissa, ja — ja, totisesti — ymmärrätkö minua, tolvana?"
"En ihan, suvaitkoon teidän arvollisuutenne", virkkoi Joceline; "mutta se kuulostaa kuin saarnalta, ja on siinä ihmeellistä eriuskolaisuuden honotustakin".
"No, sanalla sanoen — sinä tiedät, että palatsihuvilassa piileksii muuan Louis Kerneguy tai Carnego taikka joku siihen tapaan nimitetty?"
"Ei, sir", kierteli metsänvartija, "niitä on kulkenut moniaita edes takaisin Worcesterin tappelun jälkeen, ja mistä minä tietäisin, keitä he ovat? Minunhan palvelukseni pysyttelee ulkosalla."
"Tuhannen puntaa", tarjosi Cromwell, "luen kouraasi, jos voit toimittaa sen pojan minun haltuuni".
"Tuhannen puntaa on huikea raha, sir", tuumi Joceline; "mutta käteni on jo tahrautunut enempään vereen kuin haluan. Minä en tiedä, minkä verran verirahoista kostunee — ja mieleni ei tee yrittääkään, pelastun tai killun."
"Pois tämä mies sinne takapäähän", käski kenraali, "älkääkä antako hänen puhua kumppaninsa kanssa. Mikä hupsu olenkin, kun haaskaan aikaa, yrittäessäni lypsää muuleja. Eteenpäin palatsihuvilaa kohti."
He etenivät yhtä hiljaisesti kuin ennenkin, vaikka tien outous ja sen monet mutkat tuottivat vaikeuksia. Vihdoin heille huhusi matalalla äänellä muuan omista etuvartijoista, jotka oli sijoitettu kahtena sisäkkäisenä kehänä palatsihuvilan ympärille niin lähitysten, että oli mahdoton ainoankaan asukkaan päästä pujahtamaan ulos. Ulkovaltiona olivat osittain ratsumiehet teillä ja avoimilla nurmilla, kun taasen jalkaväki oli pitämässä silmällä kumpuista ja pensaikkojen peittämää aluetta. Sisäkehänä oli ainoastaan jalkamiehiä. Koko väki oli mitä valppaimmin varuillaan, odottaen merkillisiä ja tärkeitä seurauksia siitä harvinaisesta retkeilystä, jolle he olivat joutuneet.
"Kuuluuko mitään, Pearson?" kysyi kenraali ajutantiltaan, joka tuli heti esimiehensä luo. "Ei mitään", oli vastauksena.
Cromwell vei upseerinsa eteenpäin juuri vastapäätä palatsihuvilan ovea ja pysähtyi sinne vartiokehäin väliin, jotta heidän keskusteluaan ei kuultaisi.
Hän pitkitti sitte kuulusteluaan, tiedustaen: "Näkyikö mitään valoja, mitään hyörinää — mitään uloshyökkäyksen yritystä — puolustautumisen valmistusta?"
"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso - ihan kuin Josafatin notko."
"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson", kielsi Cromwell. "Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään ja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä on oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus."
"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä", kertoi Pearson. "Kuitenkin mitämaks —"
"Älä mitämaksata minulle", sanoi Cromwell, "muutoin kiusaat minut kolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa toisin kuin omalla tavallaan."
"Perhana, antakaa minun puhua loppuun", vastasi Pearson, "niin puhun millä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo".
"Sinun perhanasi, ystävä", leppyi Oliver, "osoittaa niukasti armoa, mutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis — sinä tiedät, että minä pidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän tulee tietää se, ennen kuin hälytämme."
"Kautta sieluni", vakuutti Pearson, "olen vahtinut visusti kuin kissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi voinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä huomaamattamme."
"Hyvä on", kiitti Cromwell; "palveluksiasi ei unohdeta, Pearson. Sinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella ohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi Pearson; "mutta minä pyydän lupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta pysytellä eriseuraisena."
Hän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä tehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin toimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä käänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin upseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun näki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi liikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut vyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi jonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei olisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa suuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota purkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan uudistuneet sanat "kova välttämättömyys" olivat ainoat selvästi tajuttavat. "Herra kenraali", hän virkkoi viimein, "aika rientää".
"Hiljaa, puuhakas paholainen, äläkä kiusaa minua!" murahti Cromwell. "Luuletko sinä kuten muutkin hupsut, että minä olen tehnyt sopimuksen sielunvihollisen kanssa menestyksestäni ja olen sidottu tekemään työni määrähetkellä, jottei loihtu menettäisi tehoansa?"
"Luulen ainoastaan, herra kenraali", huomautti Pearson, "että Onnetar on toimittanut eteenne tarjolle, mitä olette kauvan halunnut saaliiksenne, ja että te epäröitsette".
Cromwell huokasi raskaasti vastatessaan: "Voi, Pearson, tässä rettelöisessä maailmassa pitäisi miehen, joka on minun laillani kutsuttu saamaan toimeen suuria asioita Israelissa, olla runoilijain haaveen mukaisesti luotu karaistusta metallista, järkkymätön inhimillisen armeliaisuuden tunteille, horjumaton, vastustamaton. Pearson, maailma kenties tulevaisina aikoina ajatteleekin minua tuollaiseksi, — rautaiseksi mieheksi. Siten kuitenkin tehdään vääryyttä muistolleni — sydämeni on lihaa, ja vereni on yhtä sävyisää kuin muiden. Urheilumiehenä liikkuessani olen saanut kyyneleitä silmiini uljaan haikaran tähden, joka on sortunut haukkani kynsiin, ja murehtinut jäniksen takia, joka kitisi koirani hampaissa; ja voitko luulla keveäksi tehtäväksi minulle, että kun tuon nuorukaisen isän veri on jossain määrin tullut minun pääni päälle, minun pitää nyt panna vaaraan poikakin? He ovat Englannin hallitsijain suurta sukua, ja oma puolue epäilemättä palvoo heitä kuin puolijumalia. Minua sanotaan jo murhamieheksi ja verenhimoiseksi vallananastajaksi, kun vuodatin yhden miehen veren, jotta rutto salpautuisi — tai niinkuin Achan surmattiin, jotta Israel olisi voinut sitte pitää puoliansa vihollisiaan vastaan. Kuka kuitenkaan on puhunut minulle kauniisti tuon suuren teon jälkeen? Ne, jotka toimivat asiassa kumppaneinani, yrittävät esittää minua sovituksen syntipukkina — ne, jotka olivat katselijoina eivätkä auttaneet, käyttäytyvät nyt niinkuin heidät olisi nujerrettu väkivallalla, ja odottaessani heidän hurraavan minulle Worcesterin voiton johdosta, jonka halvaksi välikappaleeksi Herra oli tehnyt minut, he katsovat syrjään, sanoakseen: 'Haa! haa! kuningasmurhaaja, surmanhenki — pian tehdään hänen paikkansa autioksi'. Totisesti on suurta, Gilbert Pearson, nousta paljouden yläpuolelle; mutta kun tuntee korotustansa pikemmin tervehdittävän vihalla ja halveksumisella kuin rakkaudella ja kunnioituksella — niin se on toki tukalaa säveän, tunnonaran, heikon mielen kestää, ja Jumala olkoon todistajanani, että minä mieluummin kuin suoritan tämän uuden teon vuodattaisin sydänvereni tappotantereella, kaksikymmentä yhtä vastaan."
Ja samassa hän heltyi kyyneliin, kuten hänellä oli toisinaan tapana. Tämä äärimäinen mielenliikutus oli laatuaan kummallinen. Se ei toden teolla johtunut katumuksesta, ja vielä vähemmin suoranaisesta tekopyhyydestä, vaan sen aiheutti pelkästään tuon merkillisen miehen luonnonlaatu, sillä hänen syvälliseen valtioviisauteensa ja hehkuvaan innostukseensa sekaantui jonkunlaista kiihkeätä raskasmielisyyttä, joka usein sai hänet tällaisiin purkauksiin, vaikka se harvoin tapahtui suuren yrityksen aikana, kuten nyt.
Pearson oli kyllä hyvinkin tottunut kenraalinsa omituisuuksiin, mutta hänet sai ymmälle ja ihmeisiinsä tämä epäröimisen ja mielenkarvauden kohtaus, joka näytti niin äkillisesti herpaannuttaneen hänen yritteliäisyytensä. Oltuaan tovin vaiti hän virkkoi hiukan kuivakiskoisesti: "Jos noin on asian laita, niin on vahinko, että teidän ylhäisyytenne tuli tänne. Korpraali Humgudgeon ja minä — armeijanne hurskain pyhimys ja suurin syntinen — olisimme tehneet teon ja jakaneet keskenämme vian ja kunnian."
"Haa!" huudahti Cromwell ikäänkuin kipeään kohtaan satutettuna; "ottaisitko jalopeuralta saaliin?"
"Jos jalopeura käyttäytyy kuin kylän rakki", sanoi Pearson rohkeasti, "joka milloin haukkuu ja on kuin valmiina repimään kaikki kappaleiksi, milloin pakenee kohotetun kepin tai kiven tieltä, niin en tiedä, miksi pelkäisin häntä. Jos Lambert olisi ollut paikalla, niin täällä olisi nähty vähemmän puhumista ja enemmän toimintaa."
"Lambert? Mitä Lambertista?" kysäisi Cromwell hyvin terävästi.
"Sitä vain", vastasi Pearson, "että minä aikaa sitten olin kahden vaiheella, seuratako teidän ylhäisyyttänne vai häntä — ja minä alan olla epävarma, olenko tehnyt paremman valinnan, siinä kaikki".
"Lambert!" huudahti Cromwell maltittomasti, mutta lieventäen ääntänsä, jotta hänen ei kuultaisi halventavan kilpailijansa kuntoa. "Mitä on Lambert? — tulpaaneja harrastava mies, josta luonto aikoi hollantilaisen puutarhurin Delftiin tai Rotterdamiin. Sinua kiittämätöntä, mitä olisi Lambert voinut tehdä hyväksesi?"
"Hän ei olisi", vastasi Pearson, "seissyt täällä epäröivänä lukitun oven edessä, kun onni tarjosi hänelle tilaisuuden turvata yhdellä iskulla oman menestyksensä ja kaikkien saattolaistensa palkitsemisen".
"Olet oikeassa, Gilbert Pearson", myönsi Cromwell tarttuen upseerinsa käteen ja puristaen sitä lujasti. "Olkoon puolet tästä rohkeasta yrityksestä sinun, tapahtuipa tilinteko maan päällä tai taivaassa."
"Olkoon se tykkänään minun haudan takana", sanoi Pearson paatuneesti, "kunhan teidän ylhäisyytenne saa siitä edun maan päällä. Siirtykää peremmälle takajoukkoon, kunnes murtaudun sisälle — saattaa koitua vaaraa, jos epätoivo saa heidät tekemään hurjan hyökkäyksen."
"Ja jos he ryntäävät, onko Rautakyljissäni ainoatakaan, joka pelkää tulta tai terästä vähemmin kuin minä?" virkkoi kenraali. "Tulkoon ovelle kymmenen päättäväisintä miestä, kahdella pertuskat, kahdella petronelit, muilla pistoolit. Olkoot heillä kaikilla aseet panostettuina, ja ampukoot empimättä, jos tapahtuu mitään vastustuksen tai hyökkäyksen yritystä. Heitä johtakoon korpraali Humgudgeon, ja sinä jäät tänne vartioimaan paon estämiseksi niinkuin pitäisit silmällä sielusi pelastusta."
Kenraali iski sitten oveen miekkansa kahvalla — ensin pari yksinäistä lyöntiä, sitte saaden vanhan rakennuksen kaikumaan tuimalla kolkutuksella. Tämä meluinen kutsu uudistui pari kertaa, saamatta minkäänlaista tehoa näkyviin. "Mitä voi tämä merkitä?" kummeksui Cromwell. "Eiväthän he kai ole voineet paeta ja jättää taloa tyhjäksi?"
"Ei", selitti Pearson, "siitä menen minä takuuseen; mutta teidän ylhäisyytenne huitelee niin rajusti, että te ette suo mitään aikaa vastaukselle. Hei, kuulen koiran haukuntaa ja miehen äänen, joka tyynnyttelee sitä. Murtaudummeko heti sisälle vai annammeko haasteen?"
"Minä puhuttelen heitä ensin", sanoi Cromwell. "Hoi! kuka on siellä sisällä!"
"Kuka kysyy?" vastasi Sir Henry Lee talosta; "tai mitä te tahdotte täältä sydänyöllä?"
"Me tulemme Englannin tasavallan valtuuttamina", ilmoitti kenraali.
"Minun on nähtävä valtuutenne ennenkuin avaan telkeä tai säppiä", vastasi ritari. "Meitä on kylliksi, puolustaaksemme linnaa, enkä minä tai kumppanini luovuta sitä muutoin kuin kaikin puolin kunniallisilla ehdoilla, ja niistä me tahdomme neuvotella kunnollisella päivänvalolla."
"Koska te ette tahdo taipua oikeuteemme, niin teidän pitää maistaa voimaamme", uhkasi Cromwell. "Pitäkää varanne siellä sisäpuolella, ovi sinkoaa keskeenne viidessä minuutissa." "Pitäkää varanne siellä ulkopuolella", vastasi lujasydäminen Sir Henry. "Me tervehdimme teitä luotisateella, jos yritätte vähäisintäkään väkivaltaa."
Mutta voi! hänen käyttäessään näin rohkeata kieltä oli hänen koko väestönään kaksi kauhistunutta nais-parkaa, sillä heidän sopimansa suunnitelman mukaisesti oli hänen poikansa peräytynyt palatsihuvilan komeroihin.
"Mitähän ne nyt tehnevät, sir?" sanoi Phoebe kuullessaan sellaista ääntä kuin olisi puuseppä nävertänyt kiinni kieriönauloja, samalla kun miehet ulkopuolella sorisivat hiljaisesti keskenään.
"Ne kiinnittävät petardia", selitti ritari hyvin rauhallisesti. "Olen huomannut sinut nokkelaksi naikkoseksi, Phoebe, ja tahdon valaista sen seikan sinulle. Se on metalliastia, muodoltaan suurestikin samanlainen kuin noiden veijarien omat sokerikeko-hatut, olettaen röydät kapeammiksi. Siihen sullotaan panokseksi muutamia nauloja hienoa ruutia. Sitte —"
"Armias taivas! Meidät räjäytetään kaikki ilmaan!" huudahti Phoebe, hänelle kun ruuti oli ollut ainoa ymmärrettävä sana ritarin kuvauksesta.
"Ei ollenkaan, hupsu tyttö. Työnnä vanha muori Jellicot tuon ikkunan komeroon", neuvoi ritari, "tuolle puolelle ovea; me vetäydymme tähän, ja meillä on aikaa selityksen lopettamiseen, sillä ne ovat patustajia miinoittajiksi. Meillä oli Newarkissa kätevä ranskalainen, joka olisi suoriutunut siitä urakasta pistoolin laukaisemisajassa."
He olivat tuskin ehtineet turvapaikkaansa, kun ritari pitkitti kuvaustaan. "Niin, tuon muotoisena kiinnitetään petardi paksuun ja tukevaan laahkoon, jolla on nimenämadrier, ja koko vehje ripustetaan tai oikeammin tuetaan murrettavaa porttia vasten — mutta sinä et tarkkaa sanojani?"
"Miten voin, Sir Henry", valitti toinen, "mainitsemanne kapineen ulottuvissa? Voi taivas! Ihan minä tulen hulluksi pelosta — me muserrumme — räjähdämme ilmaan tuossa paikassa!"
"Me olemme turvassa räjähdykseltä", kertoi ritari vakavasti, "se kun tehoaa pääasiallisesti eteenpäin, suojaman keskiosaan, ja jos pirstaleita sinkoileekin sivulle, niin meitä suojelee riittävästi tämä syvennys".
"Mutta ne tappavat meidät, kun hyökkäävät sisälle", surkeili Phoebe.
"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen", vakuutti Sir Henry; "ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla luodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön sotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan kaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti juuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai sinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut täällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa käyttää haulikkoa."
Phoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän tappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus oli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin selvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata tapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin puheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.
"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa", tuumi Sir Henry; "pikku Boutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi kaivautumaan maahan kuin kaniini — jos hän olisi ollut täällä, niin totta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän alleen, ja
'— — on hauska nähdä miinaajan petardiin omaan sortuvan',
kuten kuolematon Shakespearemme lausuu."
"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa", ajatteli Phoebe. "Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat ja ajatella loppuanne?" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja sielunhädässä.
"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte", vastasi ritari, "niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, —
"'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain, kun omantunnon rauhan rintaan sain'.
"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä lujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä ja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille varustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe kirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa, tarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori Jellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka kuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin."
"Varo toki, hyvä Phoebe", sanoi ritari; "sinä estät minua käyttämästä asettani, jos noin riiput minussa. — Ne kömpelöt hupsut eivät kykene kiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää hyödyllisesti tätä lomaa — muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli pitkistytettävä etsintää —"
"Voi, hyvä Jumala — kyllä, sir", änkytti Phoebe, "minä sanon mitä hyvänsä. Oi, taivas, kunhan se jo olisi ohitse! Ai! ai!" — kaksi pitkällistä kirkausta — "kuulen ihan kuin käärmeen sihinää."
"Se on tuliputki, kuten me soturit sitä nimitämme", vastasi ritari, "tarkoittaen sytytintä, Phoebe, jolla petardi pannaan laukeamaan ja joka on pitempi tai lyhempi sen välimatkan mukaan -"
Ritarin selittelyn keskeytti kamala räjähdys, joka hänen ennustuksensa mukaisesti pirstasi vankan oven kappaleiksi ja helisytti siruiksi ruudut ikkunoista kaikkine maalattuine sankareineen ja sankarittarineen, näiden säilyttyä tuossa hauraassa ikuistamismuodossa vuosisatoja. Naiset kirkuivat herkeämättä, ja heille vastasi ulinallaan Bevis, vaikka se oli suljettu loitolle toimintanäyttämöltä. Ritari ravisti työläästi Phoeben syrjään ja astui niitä vastaan, jotka ryntäsivät eteissuojamaan sytytetyin soihduin ja aseet valmiina.
"Kuolema kaikille, jotka vastustavat — antautuvien henki säästetään!" huudahti Cromwell polkaisten jalkaa. "Kuka on tämän miehistön päällikkönä?"
"Henry Lee, Ditchleyn herra", vastasi vanha ritari astuen esiin. "Kun miehistönäni on ainoastaan kaksi heikkoa naista, on minun pakko alistua siihen, mitä olisin mielelläni vastustanut."
"Riisukaa aseista se piintynyt ja ilkimielinen kapinoitsija", huusi Oliver. "Kuinka kehtaat pidätellä minua sellaisesta talosta, jonka puolustamiseen sinulla ei ollut mitään voimia? Etkö noin valkopartaisena tiedä, että kieltäytyminen luovuttamasta puolustuskyvytöntä paikkaa ansaitsee sotalain mukaan hirsipuun'?"
"Partani ja minä", vastasi Sir Henry, "olemme sopineet sen asian keskenämme ja olemme sydämellisesti samalla kannalla. On parempi antautua hirttämisen vaaraan kunniallisen ihmisen tavoin kuin luopua uskotusta tehtävästä niinkuin pelkurit ja petturit."