"Haa! niinkö?" sanoi Cromwell; "sinulla on epäilemättä voimallisia vaikuttimia, toimittaaksesi pääsi silmukkaan. Mutta sinun kanssasi puhun myöhemmällä. — Hoi, Pearson, Gilbert Pearson, ota tämä paperiliuska — sieppaa vanhempi nainen mukanasi — anna hänen opastaa sinut siinä mainittuihin eri paikkoihin — tutki jokainen siihen merkitty huone ja vangitse tai vähäisintäkin vastarintaa kohdatessasi surmaa kenet hyvänsä tapaat. Ota sitte vaari noista paikoista, jotka on merkitty vallitseviksi kohdiksi kaiken liikenteen katkaisemiselle koko rakennuksessa — pääportaitten ja suuren lehterin sillakkeet ja niin edelleen. Kohtele vaimoa säädyllisesti. Suikaleeseen liitetty pohjapiirros osoittaa vartiopaikat, jos hän olisikin tyhmä tai uppiniskainen. Sillävälin korpraali muutamien miesten keralla tuo vanhuksen ja tuon tytön johonkin huoneeseen — Victor Leen vierashuoneeksi nimitetty lienee yhtä mukava kuin joku muukin. Siten pääsemme rauhaan tältä tukahduttavalta ruudinhajulta."
Niin sanoen ja sen enempää apua tai opastusta kaipaamatta hän asteli mainitsemaansa huonetta kohti. Sir Henryllä oli omat tunteensa, kun hän näki, kuinka epäröimättömän päättävästi kenraali kulki etumaisena, näyttäen olevan täydellisemmin tutustunut Woodstockin eri paikkoihin kuin soveltui hänen omaan suunnitelmaansa, jonka mukaan tasavaltalainen joukkue oli toimitettava hyödyttömään etsintään pitkin palatsihuvilan sokkeloita.
"Tahdon nyt tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, vanha mies", virkkoi kenraali heidän tultuansa huoneeseen; "ja minä varoitan sinua, että anteeksiannon toivoa monista ja itsepintaisista yrityksistäsi tasavaltaa vastaan ei voida ansaita muulla kuin mitä suorimmilla vastauksilla tiedustuksiini".
Sir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja pelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen osan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.
"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime päivinä — mitä vieraita — mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että teidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten luettelo ei voi olla muistillenne rasittava."
"Kaukana siitä", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten äkänsä. "Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja palveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe."
"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat majailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä pakolaisina?"
"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen tilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa", vastasi ritari. "Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna — niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä Wildrake."
"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiinLouis Garnegeyksi?" urkki Cromwell.
"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin", kielsi ritari.
"Kerneguy tai siihen suuntaan", selitti kenraali; "älkäämme riidelkö jostakusta äänteestä".
"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani", kertoiSir Henry, "ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen".
"Niin myöhään!" huudahti Cromwell polkien jalkaa. "Miten kohtalo osaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta! Mille suunnalle hän läksi, vanhus?" hän jatkoi; "miten ratsastaen — kuka meni hänen kanssaan?"
"Poikani oli hänen kumppaninaan", vastasi ritari, "tuotuaan hänet tänne skotlantilaisen loordin poikana. Minä pyydän teitä, sir, lopettamaan nämä kysymykset, sillä vaikka minun tulee, kuten Will Shakespeare sanoo,
'viel' arvo antaa joskus Lemmollekin vuoks liekehtivän valtaistuimen',
niin tunnen kuitenkin kärsivällisyyteni ehtyvän."
Cromwell kuiskasi korpraalille, joka vuorostaan lähetti kaksi soturia ulos huoneesta. "Toimittakaa ritari syrjään; me tutkimme nyt palvelusnaista", virkkoi kenraali. "Tiedätkö sinä", hän sanoi Phoebelle, "jonkun Louis Kerneguyn täälläolosta, skotlantilaisena paashina esiintyvän nuorukaisen, joka tuli tänne joitakuita päiviä takaperin?"
"Totisesti, sir", vastasi puhuteltu, "en voi hevillä unohtaa häntä, ja tuskin yksikään hyvännäköinen nainen, joka osuu hänen tielleen, kadottaa häntä muististaan".
"Ahaa", elostui Cromwell, "niinkö sanot? Luulenkin naisen osoittautuvan vilpittömämmäksi todistajaksi. Milloin hän läksi tästä talosta?"
"Hänen liikkeistään en minä suinkaan tiedä mitään", sanoi Phoebe; "hyvä kun saan häntä vain kartelluksi. Mutta jos hän on tosiaan poistunut täältä, oli hän kuitenkin varmasti talossa vielä noin kaksi tuntia takaperin, sillä hän tapasi minut alikäytävässä, eteissuojaman ja keittiön välillä."
"Mistä tiesit sen häneksi?" kysyi Cromwell.
"Hyvinkin häpeämättömästä merkistä", sanoi Phoebe. "Voi hyväinen, sir, kaikkea te kysyttekin!" hän lisäsi painaen päänsä alas.
Humgudgeon puuttui puheeseen, käyttäen hengellisen puhujan vapautta. "Totisesti", hän huomautti, "jos siinä, mistä naikkonen on haastettu puhumaan, on mitään säädytöntä, niin pyydän teidän ylhäisyytenne lupaa poistuakseni, kun en halua yöllisten mietiskelyjeni häiriintyvän tuommoisista jutuista".
"Ei, teidän arvollisuutenne", tokaisi Phoebe, "minä halveksin tuon vanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi suutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava."
Humgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli työläs pidättää nauruaan. "Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin, Phoebe", hän kiitti, "ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et jää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista."
"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa kuukauteen", ilmoitti huovi; "siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella heiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä".
"Niinpä niin", virkahti vanha ritari, "olen nähnyt aikoja, jolloin pidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin renkiä ja tallipoikaa".
"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa kertomustanne", muistutti Cromwell, "että siellä oli tänään ratsuja, joilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä".
"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä", oikaisi ritari. "On minulla muuallakin hevosia ja talleja."
"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!" pahoitteli kenraali; "voiko valkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä todistajana?"
"No, sir", vastasi Sir Henry Lee, "onhan se menestyvä ammatti, ja minua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara kilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät harmaaparroista pettureita."
"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi", virkkoi Cromwell; "mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin täältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?"
"Makuuhuoneisiin", vastasi ritari.
"Makuuhuoneisiin! vain makuuhuoneisiin!" toisti tasavaltalainen kenraali, ja hänen äänensä ilmaisi hänen pohtivan itsekseen jotakin niin tiukasti, että hän ei täydellisesti ymmärtänyt vastausta.
"Kas, miksi se teistä niin oudolta tuntuu, sir?" sanoi ritari. "Vakuutan, että nämä ovet johtavat makuuhuoneisiin — paikkoihin, missä kunnialliset ihmiset nukkuvat ja veijarit makaavat valveilla."
"Te kartutatte yhä tiliänne, Sir Henry", murahti kenraali; "mutta me kuittaamme sen vielä kertakaikkiaan"!
Koko kohtauksen aikana Cromwell, mitä tahansa epätietoisuutta hänen mielessään lieneekin liikkunut, säilytti puheenlaatunsa ja sävynsä mitä maltillisimpana, ihan kuin ei hänellä olisi ollut kaikessa tapahtuvassa mitään muuta harrastusta kuin soturin työskentelyä velvollisuudessa, jonka oli saanut esimiehiltänsä toimitettavaksi. Mutta hänen kiintymyksensä pidätys oli vain
"vuon tyyneyttä eellä koskenniskan".
Hänen päättäväisyytensä kehittyi sitäkin rajummin, kun sen kulkua ei saattanut tai ilmaissut mikään kiihkeä sävy. Hän heittäysi istumaan sellaisin kasvonilmein, jotka eivät osoittaneet mitään mielen häilyväisyyttä, vaan varmaa suunnitelmaa, joka odotti ainoastaan toiminnalleen määrättyä merkkiä. Sillävälin ritarikin istuutui ikäänkuin päättäneenä olla luopumatta säätyarvonsa ja asemansa etuoikeuksista, ja nostaen pöydältä hatun päähänsä hän silmäili kenraalia pelottoman välinpitämättömyyden levollisin katsein. Sotamiehet seisoivat ympärillä, toiset pidellen soihtuja, jotka valaisivat huonetta räikeällä ja synkällä hohteella, toiset leväten aseisiinsa nojautuneina. Kädet ristissä, silmät kääntyneinä ylöspäin kunnes silmäterä tuskin oli näkyvissä ja jokainen värivivahdus häipyneenä punakoilta poskiltaan seisoi Phoebe kuin odottaen kuolemantuomiotansa juuri lausuttavaksi ja peljäten sen tulevan heti toimeenpannuksi. Vihdoin kuului raskaita askeleita, ja Pearson palasi muutamien huovien keralla. Tätä näytti Cromwell odottaneen. Hän kavahti seisaalle ja kysyi pikaisesti: "Mitä kuuluu, Pearson? Onko mitään vankeja — surmattiinko mitään ilkimielisiä puolustuksessasi?"
"Ei ketään, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Ja onko vahtisotilaasi asetettu kaikki huolellisesti Tomkinsin luettelon mukaan ja asianomaisesti evästettyinä?"
"Tarkkaa työtä on tehty", vakuutti Pearson.
"Oletko ihan varma siitä, että koko puuha on tosiaan toimitettu aivan huolellisesti?" tiukkasi Cromwell vetäen hänet hiukan syrjään. "Ota huomioon, että kun me ryhdymme toimimaan salakäytävissä, kaikki on hukassa, jos etsimämme henkilö pääsee pujahtamaan avoimempiin huoneisiin ja sieltä kenties metsään."
"Herra kenraali", takasi Pearson, "jos vartijain asettaminen tässä paperissa mainittuihin paikkoihin riittää, kun heille on lisäksi annettu mitä ankarin käsky pysähdyttää ja tarpeen tullen pistää tai ampua kuoliaaksi jokainen tielleen sattuva, niin kaikesta on pidetty ehdotonta huolta. Jos jotakin tarvitaan lisää, niin teidän ylhäisyytenne vain huomauttakoon siitä."
"Ei — ei — ei, Pearson", sanoi kenraali, "sinä olet tehnyt hyvin. Tämän yön mentyä ohi, ja kunhan se vain päättyy toiveemme mukaan, et jää palkkiotasi vaille. — Ja nyt asiaan. Sir Henry Lee, avatkaa minulle tuon esi-isänne muotokuvan salainen joustin — ei, säästäkää itseltänne valheen tai verukkelehtimisen vaiva ja vika ja avatkaa minulle heti se joustin, sanon."
"Jahka tunnustan teidät herrakseni ja kannan teidän livreijaanne, saatan totella käskyjänne", vastasi ritari; "silloinkin minun pitäisi ensin ymmärtää ne".
"Tyttö", sanoi Cromwell Phoebeen kääntyen, "mene sinä avaamaan se joustin — olit siinä hommassa kyllin kerkeä, kun auttelit Woodstockin menninkäisten kujeilussa ja kauhistutit Mark Everardiakin, jolla olisin luullut olevan enemmän järkeä".
"Voi taivas, sir, mitä pitää minun tehdä?" surkeili Phoebe ritariin katsoen; "he tietävät kaiken. Mitä pitää minun tehdä?"
"Henkesi uhalla, kestä viimeiseen asti, tyttö! Jokainen minuutti on miljoonan arvoinen."
"Haa! kuulitko sitä, Pearson?" virkahti Cromwell upseerilleen; sitte hän jalkaansa polkien lisäsi: "Avaa joustin, tai muutoin panen käyttämään kankia ja sorkkarautoja — taikka, haa! — toinen petardi on parahiksi — kutsukaa miinoittaja."
"Hyvä Jumala, sir", kirkaisi Phoebe, "minä en ikinä elä toisen Petterin jälkeen — minä avaan joustimen".
"Tee kuten tahdot", mukasi Sir Henry; "ei heille siitä suurtakaan hyötyä lähde".
Joko todellisen kiihtymyksen johdosta tai haluten voittaa aikaa Phoebe hapuili useita minuutteja ennen kuin sai joustimen kirpoamaan; se olikin sovitettu taidokkaasti, ja koko se koneisto, johon se vaikutti, oli piiloitettu kuvan puitteisiin. Paikoillansa ollessaan näytti kuva aivan tukevalta, eikä sen liikkuvaisuutta ilmaisemassa voinut havaita mitään ulkonaista merkkiä, kuten eversti Everardin tutkimuksessa oli ilmennyt. Se siirtyi nyt kuitenkin syrjään ja jätti sijalleen kapean komeron, jonka toisesta reunasta nousi portaat paksun seinän sisälle. Cromwell oli nyt kuin kytkyimestänsä päästetty vainukoira saaliin joutuessa näkyviin. "Ylös", hän huusi, "Pearson, sinä olet nopeampi kuin minä — ylös sinä seuraavana, korpraali". Ketterämmin kuin olisi voinut odottaa hänen ruumiikkuutensa ja yli puolivälin kääntyneen ikänsä johdosta ja huudahtaen: "soihtumiehet edellä!" hän seurasi joukkuetta kuin kiihkeä erämies koiriensa takana sekä rohkaisemassa että ohjaamassa heitä, kun he tunkeusivat siihen sokkeloon, jota tohtori Rochecliffe on kuvaillut "Woodstockin ihmeissä".
Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka, että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään vain laskeutumista varten — käytäviä, jotka melkoisen matkan kierreltyään palasivat lähtökohtaansa — salaovia ja luukkuja, siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins, hän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, — lujia ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja. Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun, sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan talttumattoman innokkaasti — rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen — ja turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen, joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston, jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä, joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"
Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua, tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen. Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.
Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen, jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti, että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta, ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin ruokavaroilla ja väkijuomilla.
Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn — paljoa työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph — sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole jäänyt Englantiin!"
Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa, että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen salaisuuksista.
"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".
"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."
Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli", hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta, hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali; "mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No, tule nyt."
Aliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä, joita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin nähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan välinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen veti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui lähenemään. "Luulenpa löytäneeni tien", virkkoi päällikkö, "mutta sepä ei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä Rosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä jalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma, josta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten jalkavaimonsa asuntoon."
"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa", huomauttiPearson.
"Niin on, Pearson", vastasi kenraali; "mutta vikkelä mies voisi hypätä meidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle".
"Sitä en luule, herra kenraali", epäili Pearson.
"Mitä!" sanoi Cromwell; "entä jos verikostaja olisi kintereilläsi, surma-ase kädessään?"
"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon", myönsi Pearson. "Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja meidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla kaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä uhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh — pelkkä ajatus huimaa päätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä huojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että minä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa kuin teidän korkeutenne."
"Voi, halpa ja rappeutunut henki!" virkahti kenraali; "tomumajan sielu, etkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin, mitämaks", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, "jos sinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi Israelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin — niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun kansan hyväksi?"
"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia", tuumi upseeri, "mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille, uskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin haastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan aikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan."
"Mutta, Pearson", virkkoi Cromwell, "sinä olet kolmasti tai neljästikin käyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne".
"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi", sanoi upseeri.
"No, eihän siinä ollut mitään pahaa", haastoi Oliver. "Seison todellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle — vaikka minunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani ja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa vastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä asiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme avun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset nujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille Westminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki ja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia."
"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita", vastasi Pearson. "Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme tätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen vihollisen?"
"En viivyttele hetkeäkään", sanoi kenraali. "Sulje pääsytie noille niin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana, että se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta toiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta, missä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen turvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta."
"Tässä kamarissa on ruutinassakka", esitti Pearson; "eikö; olisi parempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää koko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?"
"Kah, sinua tyhmyriä", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti olalle, "jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin se olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen torniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme — miinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa haaste sieltä alhaalta."
Torvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat jokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä esille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa haamua pelkäävä taikuri.
"Hän on tullut hammasharjalle", ilmoitti Pearson kenraalilleen.
"Millaisena asultaan tai näöltään?" kysyi Cromwell kamarista.
"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty kaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka."
"Hän se on, hän se on!" riemuitsi Cromwell; "ja taaskin on ääretön armo suotu!"
Sillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin paikaltaan.
"Antautukaa", sanoi edellinen, "muutoin räjäytämme teidät ilmaan varustuksessanne".
"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille", vastasi Albert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää sellaisessa asemassa.
"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon", huusi Cromwell innoissaan. "Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. — Yksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee korkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä. Tule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali Armo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni Pearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku pyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi puoliasi itse epätoivoakin vastaan."
"Mutta", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, "se paikka on kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena".
"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan", vastasi Cromwell kerkeästi. "Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. — Te neljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis, ja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat peräytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa miinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän kersanttinaan."
Robins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka odottivat ulkona.
Hänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja hän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja pistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu murretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin, sävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.
"Nyt — nyt!" hän huusi; "ne ovat iskeneet häneen käsiksi!" Hänen toiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina ilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen rautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet samanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla suoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä aseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan. "Hyväinen aika", huokasi kenraali, "meidän velvollisuutemme on säästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?"
"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord", vastasi Pearson, joka näkiherransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota."Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.Meillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi — ja niinpä —"
"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin", sanoi Cromwell. "Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan niille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan peräytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän tarkoitukseen."
"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle", tuumi Pearson. "Kylläpä ne ovat rampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla — minä pyydän vain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen."
"Ota vaari", käski Cromwell, "että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos hän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa."
"Ja armo hänen pitää saaman", vastasi Pearson, "jos hän huutaa niin kovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti minut kuuroksi kuin lienee lemmon emo".
"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!" sanoi Cromwell; "sinä puhut pahentavasti".
"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani", vastasi Pearson, "jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! — Pois nyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan melua maailmaan."
Cromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä hartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja kääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: "Mitä teet, tee pian." Sitte hän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä tuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa luottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin tornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään hänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: "Tuo mies on väkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi enemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään." Hän loi vielä viimeisen katseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin joku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä tornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja kiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.
Cromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset, että sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen miinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka hän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa, hän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea ja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin hän muistutti tulivuorta purkauksen edellä — ulkonaisesti oli kaikki rauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui hänen povessaan.
Korpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta veteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka hän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa rykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa kiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain uskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä kohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan, ja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin hänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen valppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne, joka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin miinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä vastapäistä tornia.
Vihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan pistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen minuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa, kantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan makkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna tötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan räjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon, kun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti kohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään, miten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja piteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen, tapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla. Nuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli Albert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti tarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle lavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä, taivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka hänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle henkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja syöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas kaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka survaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan voimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa syvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän raskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa sytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina räjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella seisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain siksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan yläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon. Savupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi vähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte kaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä. Hitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten äkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä, joiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja pakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä kenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen huipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja täräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.
"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"
"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".
Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti: "Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön — nuori mies on pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme — hukka on sille epatolle omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"
Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut. "Vanki, herra kenraali — vanki — kaiken yötä ajamamme kettu on nyt loukussa — Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."
"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten käytävien varsinaisena pääsytienä".
"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli, kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen, joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä, kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa syleilyyn.
Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin; he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko kuninkaanne?"
"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella väkipuukolla?"
Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow, surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30] väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta — henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen, kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin on hänen silmissään otollista."
Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.
Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.
Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.
Oliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins ja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät käsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä Albertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat hänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.
"Etkö sinä ole", hän viimein virkkoi, "se egyptiläinen, joka ennen näitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta miestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua Stirlingistä Worcesteriin, — Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme vihdoin osuneet yhteen!"
"Soisinpa", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, "että me olisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle, mikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan välillä!"
"Vai niin, nuori mies", haastoi Cromwell; "sano pikemmin eroitus Englannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten pojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa. Mutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että meidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin, me kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin sekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten kuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen elähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa, nuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä hemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa lihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja aivinaan."
Samassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: "Mutta onko tämä — hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen nuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!"
Albert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja huomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen tekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat vaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.
"Kuka tämä on?" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa."Temmatkaa häneltä valeasu!"
Sotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin eksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen mahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja kirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja ääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä ollut tikarinpisto seuraamassa.
"Nimesi, nuori mies?"
Hänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa voitonriemua ja ylenkatsettakin.
"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen."
"Sen olisin voinut arvatakin", sanoi Cromwell. "Niin, ja Kaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa puolipäivää. — Pearson", hän jatkoi, "vietäköön hänet muiden joukkoon, ja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista".
"Kaikkiko, sir?" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä ollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta via esimerkkejä.
"Kaikki", vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen aatelismieheen. "Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan isäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa. Sellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle."
"Isänikin — iällinen isäni!" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja yrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät. "Tapahtukoon Luojan tahto!"
"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää", sanoi kenraali, "jos vastaat yhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin Skotlannin kuninkaaksi?"
"Taivaan suojeluksessa, ja turvassa sinun vallastasi", oli nuoren kuningasmielisen luja ja epäröimätön vastaus.
"Vankilaan hänet!" käski Cromwell; "ja sieltä mestaukseen niiden muiden mukana, kaikki kun ovat teossa tavattuja ilkimielisiä. Langettakoon sotaoikeus piammiten tuomionsa."
"Sana vielä", virkkoi nuori Lee, kun häntä vietiin huoneesta.
"Seis, seis", käski Cromwell, ja elpynyt toivo kiihdytti hänen mieltänsä; "kuultakoon häntä".
"Te pidätte raamatunkohdista", sanoi Albert. "Olkoon seuraavan saarnanne aiheena tämä: 'Oliko Zimrillä rauha, joka surmasi herransa?'"
"Pois hänet", äännähti kenraali; "hän kuolkoon! — olen sanonut sen".
Cromwellin lausuessa tämän huomasi hänen ajutanttinsa, että hän kävi tavattoman kalpeaksi.
"Teidän ylhäisyytenne on ylenmäärin rasittunut valtion palveluksessa", sanoi Pearson; "uroshirven ajo virkistää teitä iltapuoleen. Vanhalla ritarilla on täällä jalo koira, jos vain saamme sen metsälle ilman herraansa, mikä saattaa olla vaikeata, kun se on uskollinen ja —"
"Hirteen!" murahti Cromwell.
"Mitä — mikä — se jalo koirako on hirtettävä? Teidän ylhäisyytenne on yleensä pitänyt hyvistä koirista?"
"Sillä ei ole väliä", väitti Cromwell; "se tapettakoon. Eikö ole kirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua Achania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja aasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri niin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on auttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi vapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja kulkuvahteja — seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla. Laitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae minulle ensimäinen, minkä saat käsiisi."
Pearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla helmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän uudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti tukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari askelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin kuluttua, tuolille. "Totisesti, ystävä Pearson", hän sanoi, "tämä väsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme, ja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani. Aseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka haaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus kaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan täsmällisesti täytäntöön."
Siten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen oven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein ymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli mestattava.
"Enkö ole sanonut sitä?" vastasi Cromwell pahastuneena. "Siitäkö syystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä teeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun kustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu ainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää."
Niin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka oli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.
Kenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä. Omantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö hän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja kirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.
Sillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan ja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa käskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja sotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti, niin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko hän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.
Pearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: "Eihän siinä ole valinnankaan varaa."
"Ole varma siitä", vakuutti vanha mies, "että jos teet tämän hulluuden, niin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä paheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua paremmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa ja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha henki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden täyttämisestä hän ei ketään kiitä."
Pearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä, jota hän ei kyennyt kieltämään, — hän vain pudisti päätänsä vielä kerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet vastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella käskyjään eikä arvostella niitä.
"Peräti oikeata totuutta", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha skotlantilainen; "minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut tällaisen pehmeyden".
"Ka, soisinhan vain", puolustausi Zerubabel, "että neljä tai viisi ihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin. Ei voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, — ja kenraali saa hiukan aikaa ajatella."
"Niin", väitti kapteeni Pearson, "mutta minun täytyy olla palveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla yksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel".
"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin kultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä", sanoi Zerubabel. "Niin, todella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla avuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska parhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua joutuessaan lyhyelle tilinteolle."
"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel", haastoi Strickalthrow, "kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on harmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle upseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta ja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja hittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole oikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka etsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan käsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja tallaamaan heidän niskaansa — ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät ja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. — Ja sinä, Gilbert Pearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on sinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on koroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu on: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'"
Siten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin kuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana arvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.
Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin kanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen keskilattialle.
"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle, jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "Point de cérémonie— ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään seuraan. — Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä,à la mort, eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi? — viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että me roikumme huomenna miehissä. — Isäntäni — jalo isäntäni, miten hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen taholtaan."
"Ole hyvä, Wildrake, istuudu", pyysi Everard; "sinä olet päissäsi — älä häiritse meitä".
"Päissäni? Minäkö päissäni?" huusi Wildrake. "Olen splissannut isonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa — olen maistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja toisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin häviöksi — ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki hiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole."
"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä", varoitti Nehemia Holdenough.
"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen Messu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja minä ainakin olen jo ikävystynyt. — Hei, jalo Sir Henry, suutelen kättänne — sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin lähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa rintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa — on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin varrastanut hänet kuin leivosen. — Hei, tohtori Rochecliffe? — sinä tiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani."
"Kyllä", vastasi tohtori, "ja te tiedätte, että minä osaan käyttää omaani".
"Olkaahan hiljaa, master Wildrake", kehoitti Sir Henry. "Ei, hyvä ritari", vastasi Wildrake, "olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen joutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö. Onnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa teille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani."
"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä laulamiseen", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.
"Ei, se avittaa hartauttanne — helkkunassa, se kuulostaa ihan katumusvirreltä.
"Kun olin nuori veikko,oli onneni heikko,ja tuskin se vaurastuukaan;minä kortteja koitinja naisia voitin,oon rosvo nyt, jollen muukaan.Mulla sukat on, hei vain,mutta kenkiä ei vain,on saappaissa talsia pakko;jo hornaan sen anturatja hiiteen koko kantturat,ja suutarille huikea sakko!"
Ovi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson, ja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä "Bashanin herjaavaksi mölyhäräksi" läimäytti latasimellaan tuimasti hartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta kohteliaisuuteen.
"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli aika naseva — se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä ei ole mitään soitannollista aistia, ritari — häneen ei vähääkään vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen — hä? Kaikki mykistyneinä, — no — käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä eläissäni tapahtunut.
"Kun olin nuori veikko, oli onneni heikko —
"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa seurasivat esimerkkiä.
Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen. Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen aiheesta.
"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt tapaturmaisesti."
"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljasAlbertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähtiCromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. —Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekasSimson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jääpitkäksi aikaa taaksesi, Albert."
Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.
Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!" hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu — kaikki kutsutaan tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun — ne ovat keskessämme — ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan — ne tulevat haastamaan meitä mukaan!"
Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna, sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin, joka oli ollut peittämättömänä.
Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa edustavaan virkaveljeensä.
Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti, mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.
"Karta — karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä vainajien kanssa".
"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".
"Sinäkö elävä! — sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"
"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan kahilain peittämälle suolle —fugit ad salices— sellaiseen tapaan kuin sinulle toiste selitän".
Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi ollaminunJoseph Albanyni".
"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".
"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut takaisin vanhan toverini!"
"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki kipeätä sydämelleni."
"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi, Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"
"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista, jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".
"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta kainalossaan.
"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".
"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista vieläkin kärsin haittaa".
"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä välitä — siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" — hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".
Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan. Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä" ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin, ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.
Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi. Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein, joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.
Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi, poistuen sitte paikalta.
Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni — veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.