V.

Metsässä.

Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan runoilija pääsi eheänä rantaan.

Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä; ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä käsipuut.

Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään metsään.

Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta pieni tähtönen tuikki.

Runoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:

— "Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä vielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo katosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini Orphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä… Voi! ei mikään Eyrydike minua vartoo … vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra … siis varovasti!"

Hän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli vedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.

Kaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:

— "Suokaa anteeksi, matkamies … minun tekisi mieleni vaihettaa kanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne olemaan."

— "Tuhannen sarvipäätä!" Villon huudahti; "se on MarttiTroussecaille!"

Tästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.

— "François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän olekkaan kuollut?"

— "Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri kaunis toimitus sinulla tässä!"

— "Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? … kuinpa ei vaan olisi haamusi?"

Troussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli ystävien hetken katsella toisiansa.

Kun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs liikutuksesta vapiseva ääni huudahti:

— "Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!…Vetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä."

Ja runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.

Pari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.

Itsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:

— "Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua rakastat?"

— "Epäilitkö sitä?"

— "En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden osoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa minulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit."

— "Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys. Minä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja pakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni juostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja kyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua huomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin tukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon hukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan vainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En olisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun kiinni olisivat saaneet."

Ja Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.

— "Hyvä vaan", Villon sanoi; "entä ruoka … ja yösija?"

— "Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin, eikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni tydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta sen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi mun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat järkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle paikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion päällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat. Niiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania lihasopan höyryjä."

— "Mikä onnenpotkaus!" Villon huudahti; "aasi toi sinun juuri paraasen aikaan…"

— "Suden suuhun!" Troussecaille liitti. "Toinen koloreista sanoi toiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari meille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin tieheni ilman mitään vaatimuksia."

— "Ja sitten?"

— "Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon tarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä, François ystäväni, kaaduit köyteen… Ja maltas! Täällä on juuri toinen uhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan … hip!…"

Koriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen kellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli takaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.

Villon oli noussut pystyyn.

— "Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle," hän sanoi.

— "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos minun kiinni saavat?"

— "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."

— "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."

Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat aukeamalle.

Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä molempain kolarien luo.

— "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi, jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä, osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon… Ehdot sitä edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille, astuppas esiin saaliinesi."

Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.

Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.

— "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon, sinullako kultaa!"

— "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"

Hän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken kuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä kasvoiltaankin ihan mustana.

— "Eläköön!" Troussecaille huudahti. "Enhän sinua tunteakaan tahtonut.Nyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää."

Kun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat seikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja isäntiään yhä silmällä pitäen.

Ei mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat iki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.

Viimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:

— "Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä, kun tahtoo juopua!"

— "Martti ystäväni", Villon vakaasti lausui, "vapaiden ateriain aika on mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä."

— "Taikka!"

— "Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja te'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa."

— "Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua johdat. Vaan suvainnethan toki selittää…"

— "Myöhemmin; kun jänis on syöty."

Jänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä vireillä, hän sanoi Villon'ille:

— "Mestari, lupasittehan jotakin?"

— "Mitä sitten?"

— "Kun jänis on syöty, sanoitte."

— "Niin oikein, nyt muistan."

— "No niin! jänis on mennyt…"

— "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä kukaan voisi ilmiantaa.

Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään hiljeni.

— "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

— "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

— "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin valtatielle."

— "Burgundi!… Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea … ja se ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

— "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi ystäviämme."

Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä tämän olkapäälle hän sanoi:

— "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee, ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika vihdoinkin ilmoittaa…"

— "Vihdoinkin…"

— "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

— "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

— "Siinäkö kaikki?"

— "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko sinulla sitä?"

— "Toivoakseni."

— "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä rehellisenä."

— "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat, ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä … ja, ken tietää? ehkä se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä… Ja siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

— "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

— "Katsoppas!" Villon lausui.

Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten, leikillisellä äänellä jatkoi:

— "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen. Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran äyräällä."

Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

— "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi ja ystävyyden vuoksi! — se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina, palvelijana, koirana."

— "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa vastaan.

Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi ritaria.

Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään tammen ta'a.

Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon huudahdus:

— "Hän! … oi Jumala! … se on hän!"

Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua hän olisi kaatunut tielle.

Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

— "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa, suojelkaa minua!"

Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

— "Maltas, minulla on tuuma … ja luullakseni hyvä."

Ensimäiset seikkailut.

Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

— "Ymmärrätkö?" hän tälle puhui innokkaasti, "mikä on kerran onnistunut, voi onnistua kahdesti… Pidäs tästä päästä… Minä, toinen pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä huomaisi!"

Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa, joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi amazonille:

— "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään siitä lujasti kiinni.

Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari askelelta eteenpäin.

Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille jaVillon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

— "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä puolestani sitä lajia hyvin osaan … ja, niinkuin olet voinut huomata, köyteni kyllä pitävät."

Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet mumioiksi.

Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

— "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken toisiansa äänettöminä.

Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa, tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen hymynsä jo alkoi loistaa.

Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin. Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa. Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja yli kaiken täynnä hyvyyttä.

— "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin enemmän."

Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen vale-kolarille.

Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

— "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen palvelija… En uskalla sanoa: vanha ystävä."

Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan, ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

— "Niin", hän vihdoin puheli … "aivan niin … minusta tuntuu … vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

— "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni, sitä ette milloinkaan ole tienneet … sitä ette milloinkaan saa tietää. Muotoni … se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata. Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän pelastustanne… Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta, rouva herttuatar."

— "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

— "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän … kuitenkin vaan etäältä, ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu; rientäkää!"

— "Tulkaa", nainen vastasi.

Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle, mietteisin vaipuneena.

François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja pysyi muutaman askeleen taaempana.

Nainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli käännettynä.

— "Täyttä nelistä!" runoilija huusi; "teillä voi olla muitakin vaincojia, madame. Antakaa mennä!"

Herttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät tuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.

Metsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään taivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:

— "Orleans?"

Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:

— "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin kuluttua."

— "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! … hyvästi…"

— "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan … niinkauan kuin minä elän!"

Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.

— "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.

— "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.

— "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n Jolanda teille ojentaa kätensä."

Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.

Kun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä juoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:

— "Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian tekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla alhaalla, katsoppas!"

Noin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti mäkeä alas mitä uhkaavimmilla liikkeillä.

Etupäässä ritari, epäilemättä sama, joka oli Troussecaille'n hoidosta päässyt karkuun.

Vähääkään vaalenematta, kun hän tämän havaitsi, Villon päin vastoin näytti ihastuneelta.

— "Taistelua!" hän huudahti. "Martti ystäväni, ratsasta sinä toisella hevosella ja ota eteesi satulaan sotanuija, yhtäläinen kuin tämä tässä, joka juuri sopivaan aikaan sattui käteeni. Täytyy karata heidän päällensä tai olemme kuoleman omat. Siis uljaasti vaan! oletko valmis?"

Sitten hän puhui itsekseen:

— "Hänen täytyy jo olla hyvässä turvassa. Ei enää vaaraa hänellä … mutta nämä ovat hänen vainoojiansa … eteenpäin!"

— "Eteenpäin!" Troussecaille kertoi heiluttaen vielä hirveämpää asetta, kuin hänen toverillansa olikaan.

He lähtivät molemmat täyttä karkua eteenpäin ja kiitivät salaman nopeudella ryntääjäin päälle, jotka hyvin hämmästyivät nähdessänsä, että heidän itsensä päälle rynnättiin.

Ensi iskulla Villon hakkasi pään johtajalta; sitten hän karkasi joukon päälle, iskien oikealle, vasemmalle, vähän joka taholle. Troussecaille seurasi häntä, säästämättä hänkään asettansa. Molemmat näin kiitivät eteenpäin, raivoten, riehuen kuin tuuliaispäät. Eloon jääneet luulivat varmaan heidän olevan kaksi pirua ihmishaamussa, kaksi mustaa pirua.

Kuitenkin nämä, niinpian kuin ehtivät tointua ensi hämmästyksestään, alkoivat huomata asemansa. Heitä noin viisi-toista vielä, ja kaksi vastustajaa vaan! Olihan liian häpeällistä pitää sellaista tappiota hyvänänsä!

Lisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan vimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui raivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän otti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen huudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.

Nämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo toiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin piti kaikua.

— "François ystäväni", Martti ystävä sanoi, "ne voittavat alaa. Joku minuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme."

— "Anna mennä vaan!" Villon vastasi; "minä luotan hyvään onneeni."

— "Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla rohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu."

Kun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.

Kaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.

Heidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta suureen kiertoon.

Tämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.

Troussecaille'n vastaus oli:

— "Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras."

— "Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt vuorostani jotakin mielessä."

Ja Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon kohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.

Viittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan tulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat ukkosen jyrinällä porttiholviin.

Ensimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain sotilaan, puolittain porvarin puvussa.

— "Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?"

— "Minä itse."

— "Ja kuka on tämän portin vartija?"

— "Minä myös."

— "Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta sulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta hevostanne."

— "Mutta, mitä vasten?"

Runoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen nenänsä eteen.

Tämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta, kumarsi nöyrästi.

— "Kuninkaan toveri!" Villon sanoi. "Totelkaa!"

— "Totelkaa", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta mitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..

— "Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!" runoilija komensi. Heti paikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.

Samalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän oli antanut kutsua tallirenkinsä.

Kaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.

Mitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas ratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.

Takaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli heiltä sulkeutunut.

— "Ne ovat kuninkaan vihollisia", Villon sanoi, "aukaiskaa niille vasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!"

Puolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:

— "Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä ensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?"

— "Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta nimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija Parapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa ihmeitä aikaan."

— "Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?"

— "Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus, salaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa."

— "Mikä sitten?"

— "Koska syömme suurusta?"

— "Ensi postipaikassa … hätäisesti."

— "Hiisi olkoon!"

— "Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode … ja vaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä."

— "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."

— "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun toisin käsken."

Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.

Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta vaatepakkaa.

— "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

— "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

— "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä silloin jotain uutta nähneensä."

— "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät. Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa. Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä. Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

— "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten. Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa, johon huomenna aiomme lähteä."

— "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan. Vaan suvaitkaa … eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi kumppanillenne?"

— "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari … mikä nimenne on?"

— "Hugonet, teidän luvallanne."

— "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? … sillä kuuluu hänen luonteesensa aina sotia."

— "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel. Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan! Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n. Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."

— "Lothringi! millä oikeudella?"

— "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."

— "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"

— "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti taistelun."

— "Yksinäänkö?"

— "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle. Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta… Hän katosi vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"

— "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli ainoatakaan Burgundilaista luonansa."

— "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset, kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija. Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden tulen väliin… Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."

Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä innolla ja kiinteydellä.

— "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"

— "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä paljon ystäviä."

— "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta … ja hänen äidistänsä?"

— "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein, jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se, jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."

Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden silmäinsä ohitse.

Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:

— "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä. Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein, oikein maksettu! Onnea matkalle!"

Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.

— "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.

Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.

— "Initium sapientiae!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden alku-koetukseen.

Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.

He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi kuorsaamiseksi.

Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.

Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja, Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin. Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä pitkin heitä vastaan.

— "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa, kuin naurettavissa.

— "Meidän virkamme, … kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.

— "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia olemme vast'edes. Niin on käsketty … ainakin, ell'et mieluummin toivo itseäsi ja minua hirsipuuhun."

— "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noidenmatkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"

— "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen taipumaan … ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."

Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä tikaria.

Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:

— "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."

Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin reippailla, vakavilla askeleilla.

Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

— "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä tien, huusivat yhteen ääneen:

— "Seis, miehet!"

— "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

— "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda herttuatarta?"

— "Kyllä."

— "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

— "Todella … mikä tavaton yhtäläisyys!"

— "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei epäilystä! se on hän … se on varmaan hän!"

Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

— "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne … kaukana siitä."

Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä, hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

Toinen vaeltaja kysyi:

— "Keneksi toveriani luulettekaan?"

— "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi, viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas. Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa. Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista, mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan, hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka hänen vaan näki, ilostui kohta.

Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella vastasi:

— "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

— "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen arvoisan äitinsä … ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

— "Olette kohdanneet äitini … eilen, sanoitte?"

— "Vähintäin kaksi päivää sitten … ja taivas soi minulle vielä onnen tehdä hänelle pienen palveluksen."

— "Minkä palveluksen? puhukaa!"

Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa, paljastaakseen koko totuuden.

Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä, sanoi tälle:

— "Kiitos!"

Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag veljekset, olivat pettureita!"

Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua käski toverinsa vastata.

— "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen. Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan, huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että voisimme kääntyä takaisin, ja…"

— "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi…"

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

— "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä…"

— "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!… Vaan aika rientää; meillä pitäisi olla hevoset."

— "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

— "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

— "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään, vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita. Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta, puoleksi nahasta.

— "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

— "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille on nimeni Alttiiksi-antamus."

— "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut, hän jupisi:

— "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä palvella!"

— "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon viime säteissä.

— "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla; tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.

Vapaa, mutta raivokas.

Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai, ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät, ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita joulukuussa 1475.

Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea mies sai lähteä majastaan.

"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei naurattanut.

"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin. Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja surupuvussa, leskenvaatteissa.

"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka viheltävät iloisesti.

"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät, uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy, miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka sellaisia voittoja antaa.

"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa. He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

Se oli edellisenä keväänä saatu.

Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden lauluja.

Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella, vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi. Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä kohden antanut loistavan esimerkin.

Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla; kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

— "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää. Suuri neuvosto on sen julistanut."

— "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa, että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota samaa ilkeätä sääntöä."

— "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka, kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää. Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti äänestettäväksi."

— "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha tyvenesti huomautti.

— "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

— "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän kärsimystä vielä!"

Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja ottanut nahkalakin päästänsä.

Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden; hän murisi itsekseen ja vastasi:

— "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan tule!"

— "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä. Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

— "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

— "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

— "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin? Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

Hän jatkoi:

— "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet … ja etenkin näin vieraiden kuullen."

Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa parvessa.

Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies, nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä. Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

— "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"

Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff vihdoin kärsimätönnä vastasi:

— "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan ritariston."

— "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte, naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet, hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme. Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja Diesbach'it."

Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä taloa, sanoi:

— "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä mainitset!"

— "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann … on häpeä, että voin sen hetkeksikään unohtaa."

Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.

— "Hän on tuolla!" — kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla äänellä — "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän siellä sai meidän tähtemme, — kenties kuollenkin juuri nyt, kuin teille tätä puhun… Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin hän!"

Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja vaikeni.

Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua sopertaa esiin nämä muutamat sanat:

— "En tahdo sanoa … se on totta… Minä tunnustan myös, että aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin heiltä vaadittiinkaan… Vaan sittenkin … laki … sääntö…"

Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen, niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.

Tämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui äkkiä esiin ja sanoi:

— "Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi … eikö saisi tietää mistä on kysymys?… Mikä on tuo merkillinen laki?"

Ikäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät liikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut rohkaisevimpia.

Sitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:

— "Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö."

— "Mitkä tavat?" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.

— "Huonot tavat", Kirschoff hampaiden välistä murisi; "ne, jotka ovat rikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan."

— "Ohoh!" Juha sanoi, "tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän itsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että muukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme… Kuitenkin, koska nämä vaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa, niin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin hoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan. Ritarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia kypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita hevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja samettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja sulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä edemmäs tässä liiallisessa loistossa…"

— "Hävytön loisto!" Kirschoff keskeytti, "häpeällinen hekuma, jota täytyy tukehuttaa."

Tyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:

— "Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy myöntää… Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei ole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että meneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta … ja ylimyksiä, jotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet, ärsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet taipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja hameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet. Lähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto, on valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava kumotuksi … ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä suurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!"

— "Kuinka!" pyhissä-vaeltaja huudahti, "voiko sellaisesta syystä…"

— "Muukalainen!" Juha keskeytti, "harhaluulot ja himot viettelevät pitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet korvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta kun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja siinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei ymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!"

Hirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä kadulla kansa nosti kumean murinan.

Vaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.

— "Kuinka!" hän kertoi, "mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko tämä kansan paljous…"

— "Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi", Juha vastasi, "vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi."

Sitten hän salaisella kauhulla lisäsi:

— "Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal lähtee Raatihuoneesta."

Back to IndexNext