Lyon.
Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,Ludovik XI:nnen.
Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu, jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella ihastuksella.
Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.
Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi nimeä.
Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.
Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla, naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä voimissa perille päässyt.
Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien vaatteisin.
Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän vartosi levotonna uutisia Granson'ista.
Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä ollut saapunut Sveitsin puolelta.
Aamu valkeni; ei mitään vielä!
Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka tapasi.
Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.
Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan, joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.
Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla, kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään, johon oli istuimia hankittu.
Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.
Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.
Sitten pariakymmentä koiraa.
Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.
Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.
— "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.
Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.
— "Noh! toverini, tappelu?"
— "Täydellinen tappio, sire!"
— "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"
— "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen kuuluttajansa ja narri."
— "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"
Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:
— "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia, kauheita … maltas! juuri kuin nämä koirat … ja nuo toiset, ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat… Has! has! purkaa, tappakaa niitä!… Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni, kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin nekin siellä Granson'issa … juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"
Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon, tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.
Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa, joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.
Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia, joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin esittääkseen jotakin voittolaulua.
Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:
— "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta, niissä on paljon yhdenmoista?"
— "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän kuolleita, paljon paenneita."
— "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai! hänellä siis vielä on sotilaita?"
— "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa, kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"
— "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"
Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät säteilevinä ilosta:
— "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään kursailematta ovat pehtaroinneet! … kuinka! hänen kappelinsa! … nuo kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa … kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista … hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa … hänen mainiot timanttinsa ja rubiininsa … hänen suuri herttuallinen sinettinsä … nuo kultamaljan kaulavitjat … tuo kuuluisa, kalliilla kivillä koristettu hattu … kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina, pilkattavina, liattavina! … ah! ah! ah! aika lystikäs asia!… Sitten hänen tykkinsä … ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen lumousvoimansa … kaikki on mennyt!… Hahhah! eipä hän enää olekkaan Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton… Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen kantapäänsä!… Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi! leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut rotta, … niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä … Burgundin rotta!"
Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä, hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.
Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen, hän jatkoi:
— "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"
Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä katumuksella, hän jatkoi:
— "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa Burgundissa… Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei hän ikänä enää siitä nouse!"
Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:
— "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä… Mutta olethan vallan vaalea ja horjut."
— "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."
Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen, joka oitis huudahti:
— "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia rehellisiä porvareita … ja muutamia maireita porvari-tyttöjä … muun muassa Gillonne ja Passe-Filon … sinä kuulet tahtoni!…"
Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti.
Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa.
Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.
Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.
— "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"
— "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
— "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."
Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen, Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt toistaiseksi, — Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.
Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut hymyillä, serkkuni Lothringista?"
— "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle palvelustaan tarjoomaan."
— "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta… Toivotan siihen teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"
Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.
— "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon … ja se on tauti, jota ei mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt… Äitinne varmaan teitä lähettää kostoa pyytämään?"
— "Ei, sire, vaan oikeutta."
— "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma voitosta … muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä on, onpa liiaksikin."
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiäVillon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.
He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.
Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka herätti oitis hänen huomionsa.
— "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin yhteyttä keskenänne?"
— "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja vilpitön."
— "Ja miksi, jos saan kysyä?"
— "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne vastata: se on minun salaisuuteni … se salaisuus, jonka herrana ja omistajana minun sanoitte saavan olla."
Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.
Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.
— "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.
— "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi, olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."
— "Ahaa! tulette Bern'istä?"
— "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä päivänä."
— "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja HänenMajesteetillensa. Tule."
Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.
— "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"
— "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata, valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden kulta-rahan arvoinen."
Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.
— "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme senNotre-Dame-du-Puy'hyn … meidän molempien puolesta."
Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit, alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden ja keisarien kruunuja.
Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.
— "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat, lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa, jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"
— "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuoSveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."
— "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin … ja itse Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"
Näin puhe kääntyi Campobasso'on.
— "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.
— "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."
— "Hän haluaa minua tavata?"
— "Hartaasti sire … jo tänä iltana, jos mahdollista."
— "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."
— "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi … "jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."
Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.
Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.
Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.
Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.
— "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja varovaisuus!"
Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.
— "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."
Runoilija noudatti käskyä.
Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista, koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse vihdoin sen ta'a.
— "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"
— "En laisinkaan, sire."
— "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä puukkosi esille … ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin tapa hän oitis!"
Italialainen valtioviisaus.
Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta, kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty, toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.
Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna, pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä, vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.
— "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."
— "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa, jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan mahtavin hallitsija."
— "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla: kaatua, kadota?"
— "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää linnat, joita hän pitää hallussansa."
— "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin … ei merkitse mitään."
— "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."
— "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin, paraat ystävät."
— "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."
Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.
Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:
— "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."
— "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa, ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan, josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."
— "Vaan jos hän tekee vastarintaa."
— "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte … myrkkyäkin … joka nostaa vielä vähemmin melua."
Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:
— "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! … ei milloinkaan!… Se on Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille. Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen persoonansa, mitä se hyödyttäisi? … pait sitä uskontokin sen kieltää."
Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa partaansa.
— "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä. Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos hän on voittaja."
— "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."
Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään sen tehdä, hän sanoi:
— "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties seuraa hänen perikatonsa."
— "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra kreivi?… Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista, jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko… Puhukaa, niin saamme nähdä."
— "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."
— "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"
— "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annanBurgundin, Flandrin ja kaikki muut?"
Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen, ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:
— "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."
— "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi sulavasti ilmoitti.
Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis kuninkaan luo.
— "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"
— "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a, siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua, koko ihminen."
Villon syöksi jo ulos.
Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.
— "Oletko nähnyt Italialaista?"
— "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."
— "Missä hän asuu?"
— "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."
— "No! saata minua sinne, pian!"
Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.
— "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada kaikki tietää."
Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin ikkunaa vasten tulisen otsansa.
Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin jääkylmältä ja kamalalta.
Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.
Samassa Troussecaille tuli sisään.
— "No, mitä nyt?"
— "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä…"
— "Ja sinä kielsit?"
— "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään. Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."
— "Entä muuli?"
— "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän juuri valmisti jotakin lääkettä."
— "Ahaa! kuinka hän sen teki?"
— "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita, sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja. Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia, irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa. Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti lasinaamusta kasvoillansa… Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat kumpikin."
Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla. Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.
Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija nousivat ratsaille.
Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.
Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.
— "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen perii ihka elävältä!"
Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.
Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita, jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.
Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.
He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.
Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä seisahtui.
Villon joudutti askeleitaan.
Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
— "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana… No! sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii. Tänne, Troussecaille… Tule heti tänne, tikapuut!"
Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.
— "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä alas puutarhaan.
Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.
Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.
— "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan toiselle puolen rakennusta.
Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti, hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.
Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa erään parvekkeen.
Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli, hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle, kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.
Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja nukuksissa.
Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi hiljaa rukoillen.
Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'nJolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.
Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään. Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi.
Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.
Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.
Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti esiin päätänsä.
Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.
Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina herttuata palvelivat.
Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.
Villon kohosi verkalleen.
Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.
Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.
Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa käteen.
Renato jo nosti sen huulillensa…
Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa kohden ja huusi:
— "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa … älkää juoko!"
Aguilar'in kreivi.
Seurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi tointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:
— "Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?"
Villon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja vastasi:
— "Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo sano kaikkia?"
Mutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan valonsa François Villon'in kasvoille.
Jolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:
— "Aguilar'in kreivi!"
Runoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi vapisemaan.
— "Rouva", hän sopersi, "rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin nimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän viimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla oli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus… Se on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi."
— "Oi! minäkin tunnen teidät", nuori herttua huudahti, "olettehan sama toivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!… Ja nyt ilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan… Oikein … minä ymmärrän, minä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!"
Galazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.
Mutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:
— "Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt, myrkyttäjä!"
Kun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora tunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen pakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti läähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.
Nuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.
Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja, niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:
— "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia käskyjä."
Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.
Herttuatar aatteli vaan poikaansa.
- "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä pyydän sinua, ja nuku."
— "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä kiittää, häntä…"
— "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä. Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"
Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä ja sormi huulilla.
Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:
— "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana. Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon… Ja nyt, minä tahdon … minä pyydän teitä … nukkukaa!"
Nuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän rakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat tyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä yhä sittenkin vielä omassaan.
Tällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän astui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja kääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa asemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:
— "Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen puhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin sykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä … minä vaadin sitä … puhukaa!"
— "Niin, oikein", Villon vastasi, "jotakin tunnustusta … teille, rouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia; tapahtukoon se meidän kesken."
Hän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän kohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota muutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus, jonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen kaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa oli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.
Hän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä, jonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik XI:nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon langenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän oli nykyään aivan toinen mies.
— "Rouva", hän sanoi, "minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa oikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla teidänkin korviinne. Minä olen François Villon."
— "François Villon!" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien kasvot molempiin käsiinsä.
— "Malttakaa", runoilija innolla jatkoi, "älkää minua vielä tuomitko. Olin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun saattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi! silloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain runoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen ja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni joukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan teistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on esi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan suudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan nimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? … lyönpä vetoa, että saan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan … sen, jonka minulle määräätte … ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun pidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan vaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita, jotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa. Aguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa ja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin ensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli houkutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt minua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain turnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi minua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä, joka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei ollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä, rouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että puhun totta."
— "Minä muistan", tämä vastasi. "Niin se oli. Niin, oikein, minä muistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?"
— "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin, rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi… Suokaa anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"
Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain juureen.
— "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"
Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:
— "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus, että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä, rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo puolisonne, tuli hoviin … juuri kun aioimme yhdessä paeta … oi! te suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! … minun kunniani äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille ilmoittaa! … ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun palkintoni!"
— "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."
— "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään, hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento… Enhän teitä rakastanutkaan … niin luulitte… Minä valehtelin! niin, se oli paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin … en ollut juonut kuin kyyneleeni!"
Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä, kohosi äkkiä seisomaan:
— "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!… Anteeksi! minun tässä onkin anteeksi pyytäminen!… Minun ei siis enää tarvitse punastua, että kerran olen rakastanut?"
— "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli, paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen nähnyt… Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on liiaksi!… Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin, epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään. Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa … ja jospa kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"
Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.
Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.
Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:
— "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin herttua teitä vartoo."
Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.
Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet heräämään.
— "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?… Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"
Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.
Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet äkkiä pysäytti.
— "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"
— "Kuinka hitolla? sinäkö täällä? … kuka sinulle antoi luvan tulla sisään?"
— "Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin. Jouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin sinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan."
Näin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan väreihin puettua aseenkantajaa.
Yksi näistä puhui kaikkien puolesta:
— "Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän isäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö tekin tahdo yhtyä tähän maljaan?"
— "Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.Pitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä jaLothringin takaisin-voittamisen malja!"
Sitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän jatkoi:
— "Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?"
— "Maahan."
— "Maahanko?"
— "Hirtettyämme hänet ensin."
— "Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?"
— "Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän piti panna hänet varmaan paikkaan."
— "Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!" Troussecaille arveli. "Nämä herrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa tehtävää aikamme kuluksi… Minä tunnen sitä tointa hiukkasen… Seurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle, lähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!"
Renato Lothringilainen.
Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui häntä ystäväkseen.
Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:
— "Minä olen pitänyt sanani … ja te näette, että olen tytyväinen."
— "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan apua."
— "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi. "Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."
— "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."
— "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset, jotka sinua vartioivat … aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon, jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"
— "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi huomiseksi!"
Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä äkkiä kysyi:
— "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"
— "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai lupaamatta."
— "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla jotakin muuta … en tiedä oikein mitä… Minusta näyttää siltä, kuin tulisit vähän kunnianhimoiseksi."
— "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun täytyy toiveistani luopua."
— "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."
— "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"
— "No, kenenkä vuoksi?"
Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. OnnettomuudeksiLudovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.
— "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa. Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"
Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.
Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari AntonBoursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri jaPasse-Filon'in puoliso.
— "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"
— "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin, että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"
Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko talossa ylimmilleen.
Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.
Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa tuli kestämään viisi päivää.
Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.
Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.
Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa etupäässä.
François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut, viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti, että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita eläköön-huutoja.
Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen, alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana, joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:
— "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"
Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän tunsi.
Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta ratsastusretkeä kaupungin läpi.
Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:
— "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi. Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja rakastettuina … jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"
Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin tuuli kävi.
Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.
Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.
Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.
Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin iloisesti.
Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.
— "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani. Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen; sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."
Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin jaAnjou'n Renatoksi.
Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus, runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia, laakereita ja ruusuja.
Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:
— "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin, että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii taivaan siunausta. Ei mitäänDomine salvum, yksi ainoaSalve regina. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä, rukoile minun puolestani!"
Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin Gillonne'a.
— "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta maksoitte takaisin … joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen, että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."
— "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun muistooni… Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota vastaan!"
Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:
— "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus, jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."
— "Lupaus, sinulleko?"
— "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."
— "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä, joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä nähdä!"
— "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me sovitamme teidät hänen kanssansa … josta teille on oleva iloa kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"
— "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."
— "Mitä sitten?"
— "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin valloittamiseen."
— "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan, Provence'n kuningaskunnan…"
— "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole suostunut…"
— "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen menestykseen."
Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.
— "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"
— "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"
— "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.
— "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.
Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön.
Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.
Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.
Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.
— "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne onnistuneenne ja olevanne onnellisen."
Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellutFrançois Villon'in kanssa.
— "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon … sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"
Runoilija vastasi:
— "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan, rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa. Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän on suuriin töihin luotu?"
— "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette oikea ritari!"
Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.
— "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."
— "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn vaan toimeeni, siinä koko asia."
— "Aivan niin… Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen, eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta kohtaan…"
— "Sire…"
— "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt, toverini! Minä tiedän kaikki … tai ainakin melkein kaikki… Mitä minulle ei sanota, sen arvaan… Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken! Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini … ja ole Ranskalainen, äläkä suinkaan Lothringilainen."
— "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkistaanteeksi-anomusta."