Kettu ja susi.
François Villon oli tehnyt tarkkoja havainnoita kaikesta, mikä saattoi koskea Ludovik kuningasta.
Mutta kuningas itsekin tahtoi tarkalleen seurata näytelmää, jonka näkymönä Sveitsi nyt oli, saattaakseen käyttää jokaista tarjouvaa tilaisuutta hyväksensä; hän sen vuoksi, ollen tekevinänsä toivioretkeä Notre-Dame-du-Puy'hyn, päätti asettua väijyksiin Lyon'iin eli toisin sanoen teaterin paraasen katsoja-paikkaan.
Mutta, hän ei ollut sinne vielä saapunut. Hän oli viipynyt jonkun aikaaPietari Bourbonilaisen, Beaujolais'in kreivin luona, joka oli nainutAnna prinsessan, tulevan Beaujeu'n rouvan.
Hänen vävynsä ja tyttärensä häntä saattoivat Villefranche'n satamaan asti, jossa kuninkaallinen laiva häntä vartosi. Ritari-elämään tottumaton hallitsija matkusti mieluimmin vettä myöten.
Tuskin laivasto oli ehtinyt ulapalle, niin jotain liikettä syntyi rannalla. Sitten eräs vene tuli näkyviin, kreivin oma vene, joka oli työnnetty vesille hänen nimenomaisella käskyllänsä.
Kaukaa Ludovik XI oli kaiken tämän nähnyt. Uteliaana luonnoltansa ja kärsimätönnä odottaen selitystä, hän kumartui laivan reunan yli tunteakseen niin pian kuin mahdollista lähettilään, joka näin hänen luokseen laitettiin.
Se oli pitkä mies kopealla käynnillä. Hän seisoi yksinään veneen kokassa, jouduttaen äänellään soutajia, ikäänkuin olisi ollut hänelle tärkeätä päästä pian perille.
Ja tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta, joka oitis huudahti:
— "François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta erkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla."
— "Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia TeidänMajesteetillenne."
— "Vallan tuoreita uutisia?"
— "Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä jo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria kiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt."
— "Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan."
Ja, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.
Kuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.
— "Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet toimittanut, toverini?"
— "Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen kuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen avujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman uskollisuutensa arvokas perillinen."
— "Tiedän sen. Entä sitten?"
— "Sitten, suorittaen lähetykseni, löysin veli Starck'in."
— "Niin, niin, minä tiedän lähtönne sotaan, ja olen tytyväinen sinuun. Kuuluupa siltä, kuin olisit uljaasti siellä tapellutkin vielä kaupan päälle."
— "Sire, kun kuulee torven raikuvan, täytyypä olla aika jänis, jos ei silloin saa rohkeutta. Teidän Majesteettinne siis tietää kaikki meidän ottelumme Torrens'in ja Sion'in luona Vallis'issa; sitten Murten'in, Estavayer'in ja Yverdun'in luona…"
— "Tiedän kaikki, siihen asti kun Romont'in kreivi tahtoi valloittaa takaisin tuon viimeksi mainitun kaupungin hyviltä ystäviltäni Sveitsiläisiltä. Mitä seurasi tuosta piirityksestä, häh? sano!"
— "Ihmeteltävä puolustus, sire. Oi! niin, teillä on suuri syy rakastaa noita Sveitsiläisiä, sillä tyrnevää sotaväkeä ne ovat. Kaupungin olivat asukkaat jättäneet vihollisen valtaan ja paenneet itse linnaan. Heiltä puuttuu sotavaroja, he repivät kaikki tarpeettomat rakennuksensa, ja nakkaavat niiden pirstat piirittäjien niskaan. Nämä taas, kun eivät muureille voi nousta, täyttävät reunoja myöten vallihaudat oljilla ja kuusilla. Pian liekit kohoavat tornien harjalle asti. Äärettömän iso kokkovalkea, jonka ääressä Burgundilaiset kylkiänsä hautoivat. Äkkiä lasketaan vipusilta alas tuon pätsin keskelle ja linnan koko väestö karkaa heidän päällensä. Täydellinen sekasorto. Palataan linnan elatusvarojen, viiden tykin ja kolmen ruutivaunun kanssa. Seuraavana päivänä saapuu Scharnachthal'in lähettämiä lisäjoukkoja. Romont'in kreivi pötkii tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Siinä siis uusi voitto. Mutta linna ei enää kelpaa puolustettavaksi; sen siis polttavat itse, ja kaupungin myöskin. Sitten liehuvin lipuin, soitolla ja helinällä peräytyvät Granson'iin Hannu Müller'in johdolla, joka on yksi Bern'in uroista."
— "Granson!" Ludovik XI kertoi, "sen tienoillehan juuri veljeni Kaarlo on leirinsä asettanut. Hän piirittää tuota linnoitusta. Pitäneeköhän se puolensa, kunnes Sveitsiläiset ovat ehtineet voimansa ko'ota. Kaikki rippuu siitä."
Ja, huolen pilvet otsalla, silmät puoli-ummessa, huulet pitkällä, hän istui mietteisin vaipuneena, peukaloitaan pyöritellen.
— "Granson kyllä pitää puolensa", Villon vastasi; "luottakaa siihen, sire."
— "Hum! hum!" Ludovik XI mumisi, "Rohkealla on viisi-kymmentä tuhatta miestä. Kenties te'in tyhmästi solmitessani hänen kanssaan uudestaan välirauhan. Sveitsiläiset ovat siitä saaneet vihiä, ja tuo vihi on niiden korviin kipeästi koskenut. Arveleppa, jos ne pyytäisivät rauhaa ja saisivat. Pahaa minä pelkään!"
Sitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat silmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:
— "Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?"
— "Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan TeidänMajesteettinne jo tietävän…"
— "Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on sanonut."
— "Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää sentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin."
— "Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta hänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?"
— "Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne."
Kuningas silitti leukaansa mumisten:
— "Hän tahtoo tulla … no! Totta Jumaliste! tulkoon!"
Hän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla, hätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka päällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi:
— "Istu tuohon … ota kynä. Kirjoita nämä muutamat sanat: 'Meidän tahtomme on, että Campobasso'n kreivi saa vapautensa; kaikille niille, jotka hänen ovat vanginneet, maksamme lunnaat hänestä.'"
Sen jälkeen, tarttuen kynään kuumeesta vapisevalla kädellä, hän kirjoitti nimensä alle. Villon aikoi nousta.
— "Maltas", kuningas sanoi, "ei siinä vielä kaikki. Eräs kirje nyt.Sinä saat olla minun lähettilääni."
— "Minäkö, sire?" …
— "Miks'ei? Lyhyinhän tie sinulle on kulkea Jura'n ja Granson'in kautta. Kirjoita ylhäälle: 'Arvoisa veljeni', sitten alemmas: 'Tiedättehän kuinka totinen ystävyyteni teitä kohtaan on. Tahdon siitä antaa teille uuden osoitteen. Kreivi Campobasso, jonka niin suuressa arvossa pidätte, aikoo teitä pettää, ja tekee minulle tarjouksia siinä mielessä.'"
— "Kuinka!" kirjuri huudahti; "mutta sitten hän rupee epäilemään, ja…"
Ludovik XI nosti olkapäitään, hymyili omituisella tavalla ja jatkoi:
— "Kirjoita vaan: 'Toiselta puolen, oman etunne vuoksi, tehkää sovinto Sveitsiläisten kanssa. Minä tunnen ne. Uskokaa minua, ne ovat vaarallisia vastustajia. Kaiken kestävyytenne ja uljautenne ohessa, ette saa niistä mitään tolkkua. Rauha! tehkää rauha, jos kunnianne on teille kallis.'"
Villon ei voinut olla hämmästystään uudestaan näyttämättä.
— "Johan nyt! ja minäpä luulin, sire, että sotaa halusitte."
— "Tollo!" kuningas vastasi, "hän jatkaa sodan, jos häntä rauhaan kehoitan … samoin kuin hän vielä enemmin tuohon Italialaiseensa ihastuu, jos häntä kiellän häneen luottamasta. Joko ymmärrät?"
— "Jo vähän, sire; te olette suuri valtioviisas."
— "Olen, suoraan sanoen, vain viekas kettu. Hän on susi … kiukkuinen, kopea, raaka. Saatpa sen omin silmin nähdä. Varo vain, ett'ei hän sinua syö. Tässä on kukkarosi täytteeksi. Onnea matkalle!"
— "Mistä minun pitää menemän, sire? ikkunastako?"
— "Ei mar! tällä kertaa ovesta, toverini, ja ilman mitään uutta sukellusta. Veneellä saatetaan sinua rantaan asti. Onnesi on ta'attu, jos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä."
— "Mars rukouksenne kuulkoon, sire, … ja lainatkoon Mercurio minulle siipensä!"
Näin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän kolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle rinteelle.
Hänen jalkojensa alla, matalammilla kukkuloilla, olivat Neuschâtel järven rantaa pitkin Burgundilaisen armeijan lukemattomat teltat.
Vähän matkaa vasemmalla, savupilvien läpi, joista välähti salamoita ja kuului kanuunain jyskettä, näkyi muuria, torneja sekä ampumareikiä: se oli Granson'in linna.
Liittolaisten lippu liehui vielä sen harjalla. Mutta itse linna, ahdistettuna joka taholta, hajoili, horjui sekä näytti jo vihdoinkin olevan sortumaisillaan tuon tulisateen alla.
Katseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.
Hän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien luo.
Hän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaitaEnglantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,Espanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.Ei missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.
— "Totta tosiaan", Villon mietti, "Burgundin herttualla on joka lajia, paitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen sotajoukko."
Eräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista sukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään kuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui kohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.
Villon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:
— "Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.Missä hiidessä olemme toisemme tavanneet?"
Ikäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen, eräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä Ramswag'in nimellä.
— "No peijakas!" runoilija itsekseen arveli, "tämähän on sen Lothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi takaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua, olinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato herttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!"
— "Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?" Ramswag'in herra kysyi.
— "Hän käyttää minua lähettiläänä. Olen paljon maita matkustanut, häneltä käskyjä tai kirjeitä kuljettaen."
— "Ro, mitä arvelette? oletteko milloinkaan nähneet paremmin järjestettyä leiriä, kuin tämä tässä? … näöltään uljaampaa väkeä? … rikkaampaa varastoa?"
— "Tosiaan, se on varsin kaunista. Montako miestä kaikkiansa?"
— "Kolme-kymmentä tuhatta, jotka herttua itse on Lothringistä tuonut. Sitten neljä tuhatta Savoijalaista Romont'in kreivin johdolla, kymmenen tuhatta kondottieria Piemont'ista ja Milano'sta, ynnä vielä paljo muita kaukaisemmista paikoista. Kaikkiansa, lähes viisi-kymmentä tuhatta."
— "Juuri sama määrä, jonka kuningas minulle mainitsi", Villon mietti.
— "Kunnia ja voitto Kaarlo herttualle", Ramswag jatkoi; "hänen seurassaan ovat kaiken mailman prinsit ja ylhäiset herrat: Neapelin kuninkaan poika, Cleve'n herttua, Filippo Badilainen, Romont'in, Marle'n ja Chalons'in kreivit, ynnä monta muuta vielä. Niiden ympärillä joukottain palvelijoita, kauppiaita ja irstaisia naisia. Katsokaa! katsokaa näitä neljää sataa komeata telttaa meidän ympärillämme. Hovipojat, vieläpä joutsimiehetkin käyvät kalliissa vaatteissa. Mitä sotamiehiin taas tulee, ei missään näe niitä niin runsaasti palkattuina, eikä niin iloisina. Kuulkaa niiden lauluja, katsokaa, kuinka niille kaadetaan viinaa ja ryytiviiniä. Vaan mitä! mikä melu tuolla alhaalla on? Mitä liekkiä nuo ovat?"
Ramswag'in herra nousi pystyyn satulassa; vaan laskeutui heti jälleen alas, jatkaen puhettaan suopealla muodolla ja täynnä anteeksi-antamusta.
— "Se on vain joku kylä, jonka he polttavat lämmittääkseen itseänsä. Ilma on vielä tähän aikaan niin kylmä! Vaan nyt me jo lähestymme leirin herttuallista osaa. Ohhoh! ei mar teidän herranne kuningas Ludovikin luona mitään tämmöistä saa ihailla. Kaarlo Rohkea itsekään ei vielä koskaan ole kulkenut näin suurella komeudella, näin paljo ajoneuvoja, rikkauksia ja ihmeteoksia muassansa. Tässä on kappeli ja siinä kaksi-toista apostolia puhtaasta hopeasta, pyhän Andreaan jäännösrasia kristallista, kultaisia astioita, monstranseja, alttarikoristuksia ja kalkkiverhoja, joiden vertaisia ei ole koko mailmassa. Tuossa, hänen telttansa … mutta on tarpeetonta minun enempää puhua teidän korvillenne, kun se kyllä itse jo puhuu teidän silmillenne."
Kaikki, mitä tuo puhelias kapteeni kertoi, oli aivan totta. Ristiretkien aioilta asti, ei ollut nähty mitään niin mahtavaa ja niin loistavaa armeijaa. Prinssien teltat kiilsivät kullalle ja silkille; Lännen suuriherttuan, Burgundin tulevan kuninkaan oma teltta oli oikea palatsi, mitä kalliimmista kankaista, mitä harvinaisimmista koristeista kokoon pantu.
Oven suussa joukottain loistavia palvelijoita, joutsimiehiä, aseenkantajoita ja hovipoikia kirjauksilla ja kultakoruilla vaatteissansa. Ensimäinen osuus, jonkunmoinen etukammio, oli Kordovan nahasta. Päämaja keskellä purppura-sametista, koristettuna kiertelevällä muratilla, jonka lehdet olivat kultaa, ja varsi kallista emaljia. Päivänen tunki sisään värjätyistä akkunoista, jotka olivat kultaisiin ristikkoihin sovitetut. Sisäänkäytävän vastaisella seinällä, Burgundin vaakuna, helmistä, rubiineista, saphireista ja smaragdeista muodostettuna. Siellä täällä Kaarlo herttuan monilukuiset aseet; hänen keihäänsä, joiden kärjet olivat kultaa, ja varret norsunluuta tai eben-puuta, sekä hänen miekkansa ja veitsensä, joiden ponnet kimaltelivat kalliista kivistä. Näiden sota-aseiden välissä pöytiä, joiden päällä makasi kaikki hänen kultakalunsa ja kalleutensa, hänen sinettinsä, joka painoi naulan, Kulta-taljan tähdistön kaulavitjat, jotka olivat kokonaisen kreivikunnan arvoiset, hänen ja hänen isänsä muoto-kuvat, kaksi ihmeteosta aikanansa; vihdoin, hänen valtio-istuimensa, joka olisi kelvannut vaikka Persian satraapille, hänen valtio-istuimensa, jolla hän aina mielellään istui näyttäytyessään lähettiläille ja prinseille, antaakseen niille jo edeltäpäin jotain aavistusta siitä suuruudesta, jota kohden hän pyrki.
Sillä hetkellä, jolloin Villon saatettiin sisään, tämä valtio-istuin seisoi tyhjänä. Nähdäkseen itse herttuan, hän nousi varpaillensa, ja hovilaisten yli hän vihdoin huomasi pitkänään leijonantaljalla makaavan miehen, joka varreltaan oli kohtuullisen iso ja ruumiiltaan roteva, ylpeällä otsalla, kuivalla, kiukkuisella muodolla, ja verestävillä silmillä, miehen, jonka te'eskennellyssä hymyssäkin vielä oli jotain häijyä sekä raakaa.
Sen kuvauksen johdolla yksinään, jonka Ludovik XI oli antanut, runoilijamme hänet oitis tunsi; hän mietti mielessänsä:
— "Ketun jo tunnen, tutkikaamme nyt sutta."
Rohkea, hirveä, hurja.
Kansa harvoin erehtyy liikanimissä, joita se antaa; näin se on asteettain arvostellut Burgundin herttuan elämää.
Kaarlo Rohkea, niinkauan kuin hän vielä, paljaana Charolais'in kreivinä, ei ollut muuta ehtinyt näyttää, kuin kieltämättömän uljautensa; Kaarlo Hirveä, kun hän päästyään isänsä viisaista varoituksista, vapaasti heittäytyi himojensa ja julmuutensa kuohuvaan pyörteesen; Kaarlo Hurja, kun hän menestyksen ylpeydessä ja kunnianhimon kuumeessa syöksyi silmittömästi, ikäänkuin tahallaan rikoksiensa ansaittua rangaistusta kohden.
Runoilijat ovat myöskin ennustajoita. Tämmöinen ennustus soveltuu kaikkiin itsevaltiaihin ja kaikkiin valloittajiin. Niinpä Villon sen luulikin lukevansa tuon miehen otsalla, jota hän katseli.
Löytyy kaksi oivallista kuvaa Kaarlo Rohkeasta: toinen Juhana Bryggeläisen, toinen Michelet'in maalaama. Kankaalla niinkuin paperillakin hänellä aina on tuo sama kamala ja hirvittävä muoto, nuo punaiset silmät, nuo synkät kasvot, tuo tumma iho, muoto, jonka epäselvät vivahdukset todistavat sitä syntyperän sekanaisuutta, sitä alkuaineiden, aatteiden ja himojen ristiriitaisuutta, joka tässä traagillisessa henkilössä vallitsi. Chastellain, hänen elämäkertansa kirjoittaja, päättää kuvauksensa hänestä näillä sanoilla: "Vahva varreltaan, vahva käsiltään, vahvoilla, tukevilla säärillä, pitkillä käsivarsilla; ankara keihästelijä, valmis syöksemään satulasta kenen tahansa; parta ja iho ruskeat, päässä tuuhea harjastukka."
Hänen uhkaava mielilauseensa: "olen sen suorittanut" kauhistutti kaikkia, hänen ensin ryhtyessään hallitukseen. Hän alkoikin suorittaa, millä menestyksellä, kuinka? — Jumala sen yksin tiesi. Hän oli pyrstötähti, joka näytti antavan paljo aihetta ajatukseen. "Käytin kuvitusvoimaani". Chastellain sanoo, "ja voin uskoa hänestä mitä tahansa… Lopussa kiitos seisoo."
Kaikki hänen ympärillään, samoin kuin tuon vapisevan kansan keskellä, jo kohta muistutti hävittäjästä, tuhoojasta.
Gentiläiset hänen nöyryyttävät; hän sen sittemmin heille kostaa. Lüttich'in hän valloittaa ja kostaa oitis. Hän palaa voittoriemussa Bryssel'iin ja hänen ylpeytensä, kiukkunsa ja raivoutensa hämmästyttää koko tuon levottoman joukon anojia, avunhakijoita ja muiden maiden lähettiläitä, jotka hänen tuloansa odottivat. Muun muassa, Tournai'n vaivaiset asukkaat pyytävät polvillaan anteeksi erästä heidän kaupunkinsa lasten pitämää kujetta; hän ei tahdo kuullakkaan mistään vähemmästä rangaistuksesta, kuin merkitä Burgundin vaakunan kuva tulikuumalla raudalla heidän jok'ainoan otsaansa.
Sitten, täydellinen mielenmuutos. Toivottiin hänestä ritaria, vaan tavataan asioitsija, rahamies ja luvunlaskija. Jos hän käy isänsä aartehistossa, hän sen vain tekee sitä sulkeaksensa. Sittemmin hän sen täyttää tavattoman suurien verojen ja kaikenlaisien säälimättömien kiskomisien kautta. Kaikkialla, tirannimainen säännöllisyys, ankara järjestys. Tuon lempeän Filippo herttuan iloinen hovi muuttuu melkein kuin luostariksi. Ei mitään yhteisiä pöytiä enää, joiden ääressä upseerit ja vasallit hallitsijansa kanssa aterioivat. Hän eroittaa ne, hän istuttaa ne eri pöytien ääreen, ja aterian jälkeen jokaisen täytyy astua herttuan ohitse, joka panee muistoon poissa-olevat; joka on poissa, menettää päiväpalkkansa. Jos joku siitä uskaltaa valittaa, herttua kohta joutuu raivoihinsa. Tarkempi ja toimeliaampi, kuin kukaan muu mailmassa, hän oleskelee alituisesti harjoituksissa ja neuvotteluissa, rasittaen itseänsä ja väkeään säälimättä. Kaiken vapauden, kaikki oikeudet, kaikki kansalliset aatteet hän oitis tukehuttaa, tahtoen yhtenäisyyttä hajanaiseen valtakuntaansa. "Jos olisin heikko, minua halveksittaisiin; tahdon ennemmin olla vihattu." Hän teki itsensä vihatuksi joka paikassa, yksin noiden suuri- ja paksupäisten Flamilaistenkin maassa, joka oli hänen tukevin turvansa. "Meillä Portugalilaisilla," hän heille sanoi, viitaten äitinsä syntyperään, "meillä on tapana antaa tuhannen peeveliä kaikille, jotka eivät tottele meidän tahtoamme!" Dinant, Lüttich, sen pian saattoivat todistaa. Ei mitään jalomielisyyttä, ei mitään ritarillisuutta, ei edes kunniantuntoa. Nesle'ssä, Briey'ssä, ne, jotka olivat hänen kunniaansa luottaneet, surmattiin säälimättä. Ainoastaan väkevämmän oikeudella hän riistää ja raastaa kaikkialla, kun se vaan suinkin sopii hänen tarkoituksiinsa. Oikea rosvo.
Hänen kiihkeissä aivoissaan, joissa järkevyys ei kuitenkaan vedä kunnianhimolle vertoja, liikkuvat täydellisessä epäjärjestyksessä kaikki nuo tuumat, kaikki nuo unelmat, jotka vasta myöhemmin Kaarlo V, hänen tyttärensä poika toteuttaa. Mutta Kaarlo V:llä olikin vaan tekemistä Frans I:sen kanssa; Kaarlo Rohkea törmäsi Ludovik XI:ttä vastaan.
Varrotessaan tuota ratkaisevaa hetkeä, varmana voitostaan, hän venyi siellä, komeassa teltassaan, leijonataljallansa, puettuna purppuraan ja nojaten samettityynyihin.
Hänen ympärillään, määrätyillä paikoilla, tarkassa järjestyksessä ja kunnioittavassa äänettömyydessä, koko hänen huonekuntansa, koko hänen hovinsa. Ei mitään siinä puuttunut, ei edes kääpiö, eikä narrikaan, joka makasi isojen metsäkoirien keskellä, herransa jalkain juuressa; ei esi-lukijakaan, joka par'aikaa komeasta käsikirjoituksesta luki Aleksanteri suuren historiaa.
Aleksanteri suuren historia, paki paraastaan kirjoitettu Lännen suuriherttuaa, Burgundin tulevaa kuningasta varten. Hänen ja hänen ystäväinsä yhtäläisyys Dareion voittajan ja tämän päällikköin kanssa löytyi siinä esitettynä erään hovilaisen kynällä. Ja Burgundilainen näyttikin sitä suosiollisin korvin kuuntelevan. Hänen katseestaan, hänen hymystään oli helppo huomata, että hän, joka itse oli paras imartelijoistansa, kaikessa hiljaisuudessa vertasi itseään tuohon Makedonian sankariin.
— "Pyhän Yrjänän kautta! vannonpa sen", hän äkkiä huudahti, "meillä, myös meilläkin on oleva taistelumme Arbelan luona … ja myöhemmin, ehkä jo hyvinkin pian, kun valtakuntamme ulottuu Pohjanmerestä Välimereen asti, lähdemme koko kristillisen ritariston etupäässä, johtamaan jotain viimeistä ristiretkeä, aukaisemme Gordion solmun, valloitamme Itämaat ja kuljemme voittoriemussa johonkin uuteen Babeliin."
Eräs hovilainen kiirehti vastaamaan:
— "Se on uuden Aleksanterin työ. Jos tunkisimme Libyaan asti, ei epäilemistä, ett'ei Ammon'in oraakeli teitäkin julistaisi Jupiterin pojaksi."
Ja jokainen kumarsi ikäänkuin tervehtiäkseen jotain jumalaa.
— "Olkoon menneeksi!" Villon jupisi, joka tarkalleen oli seurannut tätä kohtausta, "minä olen Diogenes; jos joskus tulisit kolkuttamaan minun tynnyrini suulle, vastaisin sinulle: väistyppäs vähäisen syrjään minun aurinkoni edestä!"
Esi-lukija kysyi, saisiko jatkaa.
— "Ei", herttua sanoi. "Nyt pari sivua Liviosta. Hannibalin historiaa. Niinkuin hän, minäkin menen Alppien yli, niinkuin häntä, ei kukaan minuakaan voi vastustaa."
Eräs ääni hänen keskeytti; tykin ääni.
— "Mitä se on?" hän sanoi rypistäen kulmiansa. "Granson ei siis vieläkään ole antaunut? Haa! minä hirtätän ne joka ainoan!"
Sitten, nousten äkkiä pystyyn, hän kysyi:
— "Missä on Ramswag?"
Tämä astui esiin kumartaen maahan asti.
— "Sinä lupasit minulle, että linna tänään antautuisi", herttua kiukuissaan tiuskasi. "Pyhän Yrjänän kautta! aiotko pitää minua pilkkanasi?"
— "Teidän ylhäisyytenne", Lothringilainen vastasi, "minä toivon vielä voivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla kielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että Bern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa, että te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä millään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea kunniaa ja kiitosta."
— "No niin! miksi eivät ole antauneet?"
— "Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs toinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla raunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata…"
— "Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille sielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua kiukuttaa … sen täytyy loppua!"
Ramswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä sulki tien.
— "Maltas vähän!" tämä sanoi, "minun nimeäni on jo käytetty; sitä aiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa sitä katua, ja että pidätte sananne."
— "Epäilemättä … niin … mene! Ramswag, mene!"
Ilkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.
Villon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja antoi tälle kirjeensä.
Tämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.
— "Vai niin!" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. "Taasen on kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on kirjeentuoja?… Ai! tehän se olette, herra?… Oivallista … odottakaa."
Jokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään, paitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.
Kumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:
— "Campobasso! jokin ilmi-anto… Ahaa! kyllä ymmärrän … että muka hyvän palvelijani hylkäisin… Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin vastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin, serkkuseni!"
Kylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:
— "Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa kuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!"
— "Sveitsiläiset!" herttua jatkoi. "Minäkö myöntyisin? minäkö peräytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan oikein vaarassa!… Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän pelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin."
Samassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:
— "Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille."
— "Oikein!" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta tilaisuudesta. "Tulkoot… Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, — te saatte kuunnella."
Rajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat: lempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä jälkimäinen johti puhetta.
Jo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:
— "Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan polvillaan puhuttelevat."
Sveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he sentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella käskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.
— "Burgundin herttua," hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän nöyryyttävään hovitapaan, "meillä on tapana notkistaa polvemme vaan Jumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja isänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan puolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se tapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut. Kuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta, puhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri summa onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän ylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä meistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön; vangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille kalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo enemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran, ennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa."
— "Rauhaa!" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. "Serkkuni Ranskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos nähtäisiin minun myöntyvän."
— "Burgundin herttua," Franckli jatkoi, "vihollinen, jonka voittaminen teille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne useiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee tällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä, että käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt kun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi anteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä."
Ja suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.
Tähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi hänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi oli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja huudahti:
— "Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi anteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät jalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi koirilleni!"
— "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."
— "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."
Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.
— "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot! Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."
Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.
— "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä, ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."
Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti vartoovan.
Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa asemassa.
Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla hymyllä puhettansa.
— "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."
Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.
Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi teltan suulla, sanoi:
— "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."
Jokainen väistyi syrjään ja katseli.
Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa, lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä, jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan haltuun jättämään.
— "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.
— "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."
— "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan kanssa."
Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää, että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi, vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.
— "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!" Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa ja kaupunkiensa portit."
— "Kun ei ketään säästetä", Romont'in kreivi liitti, "sodat aina paljoa pikemmin päättyvät."
Itse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut erään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä kostamatta.
Astuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden kaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.
Näin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn tuomion täyttämisestä.
Mutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan sekaantui asiaan.
— "Malttakaa!" hän sanoi, "minun kunniani takauksella nuo onnettomat teidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne nimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä vaadin, että se heille pidetään!"
— "Viekää pois tuo vanhus", herttua käski. "Pitäkää häntä silmällä, siksi kun tahtoni on täytetty!"
— "Pois!" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. "Turmio sille, joka minuun koskee!"
Sitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat palaset herttuan jalkoihin, hän lausui:
— "Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri Burgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on häväisty!"
Ja pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään uskaltanut häntä estää.
— "Voitte seurata häntä, te muut", herttua sanoi noille kolmelleBerniläiselle.
— "Ei", Franckli vastasi, "me tahdomme olla täällä, me tahdomme nähdä … että marttiiratkin meidän näkisivät … ja voisivat lukea kasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!"
Tällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä kylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.
He olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä ihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana Veiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen Hannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista, ja sanoi tälle:
— "Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen tuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!"
— "Suon", Hannu Müller vastasi, "omassa niinkuin kaikkein muidenkin nimessä."
Ja, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.
Suuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin, kaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.
Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä huudahti:
— "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy säästää huvituksiansa."
Villon'in huuto hänen samassa keskeytti.
Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.
Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.
— "Teidän ylhäisyytenne", runoilija huudahti, "onhan tapana Burgundin herttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän teitä säästämään noita kahta tuolla … kahta muukalaista."
— "Kenties!" herttua lausui; "mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun yli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä pelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt."
— "Sen teille lupaan ja puheeni pidän", Villon vastasi kiiruhtaen molempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.
— "Tosiaan!" arveli Troussecaille; "en olekkaan luotu hirtettäväksi!"
— "Maltas!" herttua jatkoi; "olet sanonut minulle, että he ovat muukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en koskaan; en ainoatakaan!"
— "Ranskalainen!" Troussecaille kiirehti sanomaan.
— "Entä sinä?" herttua kysyi Fritz'iltä.
Hänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat valehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän vastasi ylpeästi:
— "Sveitsiläinen!"
— "No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole pääsevä. Pian vaan, köysi tänne!"
— "Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!"
— "Mies!" Fritz vastasi, "joka tietää kuolla, kuin soturi, miekkaansa!"
Veitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti rintaansa.
Kun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja heitti herttuan silmiin, huutaen:
— "Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana, vuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat Ranskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä kertoen vielä:
— "Turmio sinulle … Burgundin herttua… Voi! niin … turmio! turmio!"
Tappelu.
François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä vartoomassa.
Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.
Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä, elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat aloittaakseen lentoansa.
Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä, hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.
Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan häntä saanut hereille.
Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän vastauksen:
— "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee ihmeitä!"
Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen vuoteen viereen.
Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.
Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.
Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.
Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti valkeita, hoilausta ja mässäystä.
Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden painon alla.
Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.
— "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.
— "Ei vielä", Villon vastasi.
— "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"
Houreissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja koetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen uupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.
Aamupuoleen Villon'kin nukahti.
Ankara melu hänen herätti.
Hän riensi katsomaan.
Herttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä hän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä komeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.
Jaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle, jonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä muodostivat.
Upotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja kolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen… Kun ne sitten jälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset nuolilla ampuivat.
Ne kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.
Niitä oli neljättä sataa.
Kun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran uhrien huuto, ja teloittajien nauru.
Fritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.
— "Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?" hän sanoi.
— "Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle."
— "Kuinka! ei mitään vielä! … ei mitään!"
— "Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat tuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan ahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in puolella."
— "Ahaa! se on Vaux-Marcus … se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuinGranson. Kysykääpä, ystäväni … minä kuulen jonkun lähestyvän."
Se oli tohtori.
Hän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä halusi.
Vaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä iltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa Burgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä tunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.
— "Petturi!" Fritz jupisi, "voi pelkuria!"
Se, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa, oli Rosembos'in herra.
Vähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja kuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna taistelemaan.
— "Huomenna!" Fritz jupisi, "vai niin! se on siis huomenna!"
Kuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka pakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen hakatuksi.
— "Ohhoh!" Villon puoli-ääneensä mumisi, "näyttääpä siltä, kuin Rohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan piiskalla!"
— "Toista on meidän Sveitsiläisten", haavoitettu ylpeästi lausui, "se ei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja syntymämaahan!"
Loppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu levisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in puolelta.
— "No!" Fritz sanoi, "näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani, suo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän voittavan!"
Yö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin epäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän koitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta vuorien rinteillä.
Herttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyiVaux-Marcus'in tornissa.
— "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa tappelun."
Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.
Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oliBurgundin Suur-Bâtardi.
— "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä, varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."
— "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."
Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti, meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.
Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka kokoontui leirin edustalle.
— "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja…"
— "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in linnassa tapahtuu?"
Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän huudahti:
— "Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan."
— "Bern'in lippuko?"
— "En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu."
— "Oi! siinä he vihdoinkin ovat!"
Fritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka vuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen valloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun muotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien rinteille, toinen järven rantaan asti.
Heti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat Burgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa ilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.
Ensimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in, jonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.
Ainoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää, että heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun, nämä vaan yhä riensivät eteenpäin.
Tällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä vieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli huomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän armeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi ryntäysmerkin.
Seurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen ratsujen poljennasta.
Siihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä, ikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.
Villon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa tämä suuri ottelu alkoi.
Ottelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen aikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli runoilija, filosofi; hän mietti mielessään:
— "Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta aikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan, ylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika tulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen lumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä toinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla tapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!"
Sitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:
— "Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun varalle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie järven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja Burgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta erikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja vastaan."
Ja tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä ratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen mainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä hetkellä miksikään hyödyksi.
Halveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki etunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku kiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.
Toiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä olisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet kaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä huolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.
Bern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja Strassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia, jotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat heidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa tappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä ottelu oli odotettava.
Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari: Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua, jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi. Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.
Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin erehtyi ja huudahti:
— "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.Tykkimiehet, tulta roistoille!"
Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna. Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.
Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.
Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin, veli Starck'in ääni huudahti:
— "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä alhaalla aseillansa."
Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun, ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli päättynyt.
— "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.
Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.
Tätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset ratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan maahan.
Muut siirtyivät askeleen ta'apäin.
Sveitsiläiset, askeleen eteenpäin.
Ja joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta todistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:
— "Granson! Granson!"
Tällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.
Sen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti vihollisten rivejä.
Näiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian vonDiesbach'in johtamana.
Kumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla varustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen järveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu kiertää.
Koko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka levittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.
Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer; toisella taas Herman Mullinen.
Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen läänityksensä.
Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.
Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.
Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan. Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten, ja huutaen järjestänsä:
— "Gent! … Nesle! … Dinant! … Lüttich!…"
Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.
Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä: Kilian von Diesbach.
Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas timantti-kruunun.
Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö. Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut johtaakseen tätä siipeä.
Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan, tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.
Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina keikahtivat yht'aikaa nurin.
Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, eräänLucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.
Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen, raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.
Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.
Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin syösnyt.
Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:
— "Granson! Granson!"
Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä, ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion pasuunaa.
Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään, joka ei vaalennut.
Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:
— "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"
Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:
— "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta … ne samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset … ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"
Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.
Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä; hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.
Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita, hän jatkoi:
— "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!… He tietävät jo kaikki … he tulevat marttiiroja kostamaan … tuolla he ovat! … tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa … turmio sinulle, teloittaja! turmio!"
Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa. Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle, syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.
Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."
Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi pakenemaan.
Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla, kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen, huudahti:
— "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! … juuri kuin Hannibal!"
— "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston toivoakaan!"
Vihdoin herttua taipui ja lähti.
Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti, ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt saattoivat pitää ominansa.
Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu, joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla maahan.
Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:
— "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoinJumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."
Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.
Vähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon niille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös Kilian von Diesbach'ille.
Sitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan ja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.
Villon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:
— "Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet teidän haltuunne, ja lähden."
— "Lyon'iinko?"
— "Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia … ja hyviä. Uskallan toivoa, että hän on tytyväinen."
Sen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti menemään täyttä karkua.