Mutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa silkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka paksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista appelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa viuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka nuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä, kalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä rakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä täristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa on hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö, joka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan partansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa kauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen jälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin edellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta, pitää hovia, juhlia, naisia, laulattaaTe deumiaja nähdä kukkaisia siroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä, tanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi vihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja pakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin yrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja seikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla ja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet mustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu samassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen kuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa, kansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä tuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.
Omituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka yleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin syntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä suuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten tämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto nähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1. Silloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen kestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu »runous, tiede ja taide.»
Kaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja eloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä sellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että vanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin nuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja juhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta herättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri suuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut hiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan kehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka toisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi, arvokkaasti ja kohottavasti — kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee hauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä koristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille varattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä puhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden joukosta esille ilmoittaen: »istunto alkaa». Mutta hänen sanojansa ei kukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin että Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä herroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on varsinaisen istunnon ulkopuolella.
Puhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti akatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla »hieman» ja »niin sanoakseni» hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä aina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka ripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän luo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu kaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi peittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti siihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen sitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun juhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi epäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä jalkoja tömistämällä että »hirnumalla» taiteellisille lause-käänteille, joiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.
Mutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut tänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne, kuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen valioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten vaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän moisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden syrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten kirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö ihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo — kunnon ihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa jälkeen… Yhä, yhäkö tuota jatkuu?… Ihmiset siis yhäti vain kärsivät ja uhrautuvat … kuin sankarit!… Klubiherrain mielestä käy tämä jo »murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen hajuvesipullonsa lemua… Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat kaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis pitää suurempaa kiirettä.
Poloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka viisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi, ruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut vaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen kymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t Maximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua vuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te aavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi kärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin julki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta kuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu rajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva nopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää akatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta urhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että kertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä, jolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit lausepartensa.
Vihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä! toiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi. Poloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan parin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin akatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.
Seuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja tointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen palmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut seisoallensa.
Kaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi. Jokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa järjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä. Ollen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän roikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta vanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja nääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot ohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa Montefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä juotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin kana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena huomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole juonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean vanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut itseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on rappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan avioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n herttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa vieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko Sauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. »Erinomaisen kaunis nimi tuo», sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä vaikuttaa hän »hienosti.» Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!
Nimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu yksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä akatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet vain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan voi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen kirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä lehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi sen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei hän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä aloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin hän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin huomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja teosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä anna. Noin huvin vuoksi vain!… Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro, joka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden vuoden kuluessa on julkaistu. »Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt antaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille … hänen erinomaisesta kuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'»… Voimakkailla suosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka puhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä. Varrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo Fitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista mutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän »hyvät herrat»… Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön päin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti hänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin tahtoisi hän sanoa: »Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin jäisitte te noloiksi vai kuinka?»… Sen sijaan nolostui hän itse huomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen jatkoi puhettansa…
Tähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään astunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen kuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi parhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä koruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on hänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän Ahasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot eduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan tuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo »koko Parisi» puhunut hänen lemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen varrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden maineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja tästä ylhäisestä »häväistyksestä», ruokasalin maalauksista, jopa tallin korkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa Menelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä mieliharminsa niinkuin »suuren aikakauden» (= Ludvig XIV:n hallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät sanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin ensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät kavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä ajelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä istuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna, jonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen:oikeuteni, kuninkaani(mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut hänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty täydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut paikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas Kristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli valmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle arvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin rakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin leimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan tämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus kaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka — samoin kuin heidän persoonansakin — ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin sellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet muistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat kuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät hänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de Rosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että akatemia oli sallinut »tuollaisten naikkosten» tulla tänne, mutta epäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa joku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen apinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty erittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: »sangen siro nainen!» Sanomalehtimiehet taas sanoivat: »lemmitty, josta voi ylpeillä!» [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic ja très crâne!…] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja; itse »kuolemattomatkin» tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista, jossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta, lukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin tavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla tarkastellaan.
Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan. Frédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut kilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt eikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu nainen toisen pukua tarkastelee. »Kuka hän on?» kysyi Frédérique sentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen: »en tiedä». Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa uusittavan nimen: »Spalato … Spalaton kreivitär se on!»
Tämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi, että Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut puolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa lemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista puolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen, jonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa moinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon … ja tehdä se ihan hänen ja Zaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen vaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo ja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä… Tuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja jokapäiväiset nöyryytykset!… Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt hänen akkunansa alle vaatien rahaa… Rosen oli maksanut hänelle … siihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo nainen … ja hänen loistava elämänsä!… Mistä mahtoi Kristian saada rahaa hänen ylöspidoksensa?… Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi puolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi kuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle, kuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän samassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa päästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta kilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja kuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas tuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta riemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka hänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli ollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan vaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti peittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma, vaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää kyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa katseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä sanoja:runous, tiede, taide; ihan näyttivät kirjaimet — puhujan pään yllä — suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.
Jalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata väriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja voimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas Herbert Rosenia, joka muka »osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin miekkaa,» ja erityisesti hänen »ritarillista hallitsijaansa Kristian II:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän reipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan valtaistuimella tehdä voi.» (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja). Kiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se seurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset… Joskus ymmärsi hän virkistää »villaista» korupuhettansa jollakin tosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli antanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta olisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian hänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman ja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella luonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt sellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa muinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin innostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois omat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia itse teoksesta.
Olipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän ummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan ja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta. Kaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin tahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut seisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen lehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla kunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja ritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut hälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa naivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän silloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa; yleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin tuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis kuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon nimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta loistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran kantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä merkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus ja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa, jossa varjot häviävät… Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli kiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin osoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen takanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen otteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja että kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään kaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään ajatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.
Samoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden kirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet rakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi nähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille täyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen henkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä heimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja lempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui lähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja tarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren hansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän juhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat keskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat ijäisiä keskinäisiä siteitä.
Vihdoinkin päättyi juhlallisuus ja kokous hajausi. Voimakkaiden suosionosoitusten palkitsemana vetäytyy jalo Fitz-Roy palmunlehdillä koristetussa juhlatakissansa pois ja häntä seuraavat toiset nerotoverit jättäen tyhjiksi akatemialliset istuimensa. Ja sitten alkaa yleisö tunkeutua ulos kaikista ovista meluten kuin päättyneen teatteriesityksen jälkeen, mutta tämä rähinä on huomispäivänä »koko Parisin» yleisenä mielipiteenä. Ehkä oli joku läsnäolleista niin vilkkaasti eläytynyt ammoin menneiden aikojen tapoihin, että hän kuvitteli kantotuolin odottavan häntä käytävän suulla; mutta siitä unelmasta herätti hänet epäilemättä ankara sade ynnä ohiajavien raitio- ja omnibusvaunujen kolina. Ainoastaan ylhäiset, jotka heti tuntevat omat valjakkonsa, voivat jatkaa suloista unelmaansa monarkkisen hallituksen ajoilta. Sillä välin kuin ovenvartija huutaa kuninkaalliset vaunut yksitellen esille, seisoskelee suuren pylväsholveikon alla mitä ylhäisin seura keskustellen saamistansa vaikutuksista sen aikaa, kunnes majesteetit ovat ehtineet poistua.
»Voi, mikä onnistunut kokous, mikä menestys!… Onpa ihmeellistä, jos tasavalta vielä tämänkin jälkeen voi nousta!»
Ruhtinatar Rosenin ympärille on kokoutunut suuri piiri onnittelemaan häntä:
»Kai te nyt olette onnellinen, ruhtinatar?»
»Oi, kyllä» … vastaa kaunis ruhtinatar veikeästi tervehtien oikealle ja vasemmalle kuin hyvin harjoitettu sirkusvarsa. Hänen vieressänsä kumartelee ukko Sauvadon yhäti kiusautuneena valkoisen kaulahuivinsa vuoksi ja koettaen hatullansa peittää yliviinurin tapaista, juhlallisen leveää paidanrintaansa. Tämä pikku ikävyys ei kuitenkaan estä häntä iloitsemasta siitä kunniasta, mikä tänään oli kohdannut hänen huonettansa. Tosin tietää hän paremmin kuin kukaan syyn tähän erinomaiseen menestykseen, tietää, ettei ruhtinas Herbert itse ole kirjoittanut riviäkään palkitusta teoksesta; mutta varmaa on, ett'ei hän tällä hetkellä ajatellut sitä puolta asiasta enempää kuin hänen veljentyttärensäkään. Näennäisyys riitti näet ruhtinattarelle, joka huomasi suuren joukon onnittelevia »kumipäitä» hyörivän puolisonsa ympärillä ja jonka nyt täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä, ettei heittäytyisi tämän syliin kaikkien nähden, niin täydellisesti oli hän vakuutettu siitä, että Herbert oli kirjoittanut kuvauksen Ragusan piirityksestä eikä siis ollut mikään tuhmajussi. Voitte myöskin käsittää kuinka mielissänsä sävyisä Herbert itse oli kaikkien onnittelujen ja ystävällisten silmäysten johdosta!…
Jalo Fitz-Roy oli juuri juhlallisesti selittänyt hänelle: »Teidän tarvitsee vain lausua toivomuksenne julki, niin kuulutte te meidän piiriimme, ruhtinas!»
Mutta vielä enempi ilahdutti häntä Coletten osoittama, odottamaton ystävällisyys, jopa hellä ja antautuva alttius, millä tämä nyt nojautui hänen käsivarteensa, sillä tällaista ei hän muistanut kokeneensa sen jälkeen, kun hän hääpäivänänsä urkujen soidessa saattoi nuoren morsiamensa kuorin eteen St Thomas d'Aquinon kirkossa.
Yleisö väistyy tieltä paljastaen kunnioittavasti päänsä. Alas laskeutuvat lehteriltä kaikki nuo sortuneet majesteetit, jotka ovat nousseet ylös muutamiksi tunneiksi vaipuaksensa jälleen mitättömyyteen. Kokonainen sarja kuninkaiden varjoja kulkee nyt ohitse: sokea vanhus tyttärensä taluttamana, Galitsian kuningatar kauniin veljenpoikansa kanssa y.m. menee sivuitse kankeiden hameiden kahistessa kuin kannettaisiin ohi jotakin peruvialaista madonnaa; viimeksi tulee kuningatar Frédérique poikansa ja orpanansa kanssa. Vaunut ajetaan portaiden eteen; ihanana, loistavana ja pystypäisenä nousee hän vaunuihin ihmisjoukon ihailevan solinan saattamana ja istuutuu vasemmalle puolen; »takaportin kuningatar» oli Akselin prinssin ja Watteletin kanssa pujahtanut tiehensä jo ennen juhlallisuuden loppua eikä siis mitenkään lähtöä häirinnyt. Mitään sanottavaa ei heillä enää ole eikä mitään nähtävää. Pitkät palvelijaroikaleet kiiruhtavat esille sateenvarjoinensa. Kokonaisen tunnin kestäessä kuuluu ainoastaan hevoisten kavioiden töminää, vaunujen kolinaa, vaunuovien kalketta, sadevirtojen litinää ja vanhan akatemiatalon kivimuuria kierivää kaiun kertaamia nimihuutoja ajureille.
Varmaankin vilkastuivat sinä iltana veikeät kuvat Boucherin hieman vanhentuneissa seinämaalauksissa, joilla Herbertin kamari Rosenin palatsissa oli koristeltu, kun äkkiä kuulivat suloisen äänen visertävän oven takana: »minä täällä olen … oma Colettesi.» Häilyvään, pitsiseen yöpukuun puettuna tuli Colette sanomaan »hyvää yötä» urhollensa, ritarillensa ja nerollensa.
Samaan aikaan illalla käveli Elysée Méraut yksinänsä puutarhassa Herbillonin kadun varrella noiden jo hieman vihertävien puiden alla, joiden lävitse sinersi kaistale kirkasta kesäillan ruskon valaisemaa taivasta: tummat varjot heittyivät polveileville, vaaleammille käytäville, mutta valkeana ja kuolleena haamoitti itse palatsi kaikkine alaslaskettuine säleakuttiminensa. Ainoastansa yläkerrassa sijaitsevasta kuninkaan kammiosta loisti enää lampun valo. Kaikki oli hiljaista; kuului ainoastaan hienoa solinaa suihkulähteen vesisäiliöstä ja yksinäisen satakielen ajoittaista liverrystä. Ilma lemusi sateen virvoittamien ruusujen, sitrooni- ja magnoolikukkain tuoksua. Tässä lemujen ja satakielen liverryksen huumauksessa ei suinkaan laimennut se kuume, joka Vincennesin juhlan jälkeen jo pari kuukautta oli vaivannut Elyseetä kuumentaen hänen otsaansa ja käsiänsä; päinvastoin kuohui se kuin myrskyävä meri ajaen hyökyaallot aina sydämeen asti.
»Voi sinuas, vanha hupsu, … vanha hupsu!» sanoi joku samassa vallan lähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo tuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.
»Hupsu ja kurja riiviö!… Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi, miesparka!»
»Tekö se olette, hra hovineuvos?»
»Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi… Se minä en enää ole… Ei mitään, ei mitään… Ei kunniaa, ei järkeä… Voi,porco di…!»
Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus. Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin esiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset lörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin toivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä puhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut luotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä tämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä sen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista yötä kuin olisi hän apua huutanut:
»Méraut, se on mahdotonta… Meidän täytyy estää se.»
»Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?» kysyi Elysée koettaen irroittautua hänestä.
Kiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:
»Luopumuskirjelmä on valmiina… Itseni on minun täytynyt se kirjoittaa… Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä hetkellä…Ma che, ma che… Hän on kuningas … ja sitä paitse lupasi hän toimittaa takaisin kasvioni… Kauniit, harvinaiset kasvini!…»
Mies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean iskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi hänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa ja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!
Kuinka joutavalta tuntui kaikki kunnia sellaisen otsalla, joka ei välittänyt kruunusta, olkoonpa se millainen hyvänsä! Äkkiä pimentyneessä puutarhassa näki hän nyt ainoastaan lampunvalon kuninkaan suojasta, missä siis rikos oli tekeillä. Mitä oli hänen tehtävä! Kuka voisi sen estää?… Ainoastaan kuningatar… Mutta voiko hän nyt päästä kuningattaren puheille?…
Unenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki luulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon pyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta. Makuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka muistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa. Pitkässä aamupuvussa, jonka alta käsivarsien ja kaulan ihmeteltävän kauniit muodot näkyivät, tuli Frédérique vihdoin saliin, missä Elysée häntä vartosi.
»Mitä nyt?» kysyi hän hiljaa ja nopeasti iskien samalla silmää merkiksi siitä, että hän oli valmistautunut tulevan iskun varalle.
Jo ensimäiset sanat kuultuansa syöksähti hän esille.
»Ei, ei, se ei saa tapahtua, niinkauan kuin minä olen elossa!»
Voimakas liikutus saattoi kiiltävän runsaan tukan epäjärjestykseen; luontevan ylväällä kädenliikkeellä, josta väljän yöpuvun hiha valahti alas kyynärpäähän asti, kiinnitti hän jälleen tukkansa antaen samalla puoliääneen käskyn vierushuoneeseen:
»Herättäkää heti paikalla hänen majesteettinsa, jos hän jo on käynyt levolle!»
Sanaakaan sen koommin virkkaamatta meni hän yläkertaan kuninkaan luo.
Perhekohtaus.
Suviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin, jonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä valolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä, kimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä riippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun kirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja Boscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla, kuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi pöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II ei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen kasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä; naistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia kuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista rukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan vieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin käsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja, valmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus, joka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla; mutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta, kyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä, jotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä paperiin.
Levotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma tornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija; sanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan tekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin suurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta lähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä vaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut luopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien pöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta, jota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta lapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän taas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja kovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin salin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen päätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita mahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen hankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle miljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja, taulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä mies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka silloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta ajatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa, mikä hirveä melu hänen »alhaisuuksistansa» syntyisi. Ehkä oli sittenkin paras tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään moitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy allekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.
Hän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja lupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin Lontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut sen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki maailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle allekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi evännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän keksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet muuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja valtikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset kauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka voivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin »kumipäät» aavistaakaan, että kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja punertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän Señoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän matona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa luotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta vastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä ja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla: »oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun … kokonansa sinun!!!»
Kuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn intohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää hansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi, kunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi kuumat huulensa…»
»Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?»
»Niin on, teidän majesteettinne… Ellei vekselejä lunasteta, jättää hän ne oikeuden ulos haettavaksi.»
Kannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä Lebeau lausui sanan »oikeuden» tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine seurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus, kuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä seuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän mietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen, kuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä verhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen yölamppu paloi keveän varjostimensa takana.
»Kas niin, nyt se on tehty … minä en ole enää kuningas… Nyt olet sinä minun, minun kokonaan, eikö totta?»
Ja hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat käsistänsä.
»No niin,» sanoi hän havahtuen unelmastansa ja — allekirjoitti pergamentin.
Samassa aukesi ovi ja kuningatar astui sisään.
Hän oli niin odottamaton vieras Kristianin luona olletikin tähän aikaan ja sitä paitse olivat puolisot eläneet niin kauvan erillään toisistansa, ettei häpäisevän tekonsa täyttänyt kuningas eikä häntä vartioiva Lebeau edes kääntyneet oveen päin, vaikka kuulivatkin jonkun tulevan. Molemmat luulivat Boscovitshin palaavan puutarhasta. Äänettömänä ja keveänä kuin varjo lähestyi hän rikollisia ja oli jo vallan pöydän luona, kun Lebeau huomasi hänet. Laskemalla sormen huulillensa käski kuningatar häntä vaikenemaan ja hiipi lähemmäs. Hän tahtoi yllättää kuninkaan suoranaisesta pahanteosta ja ilmeisestä petoksesta päästäksensä kaikista joutavista verukkeista ja keksityistä tekosyistä. Mutta Lebeau ei totellut hänen käskevää katsettansa, vaan päästi hälytyshuudon à la d'Assas: »Kuningatar, teidän majesteettinne!» Tästä kovin suuttuneena löi dalmatialainen tottuneen ratsastajan voimakkaalla kädellä palvelijaa korvalle ja odotti ylväänä siksi, kunnes lurjus oli hävinnyt, ennenkuin puhutteli hämmästynyttä majesteettia.
»Mitä on tapahtunut, rakas Frédérique?» kysyi tämä, »ja mikä tuottaa minulle kunnian?»
Nojautuen pöydällä olevan pergamentin ylitse, jota hän koetti piiloittaa puolisoltansa, hymyili hän mitä luontevimmassa asennossa, jossa hänen vaaleanpunaisilla koruompeluksilla kirjaeltu, silkkinen yönuttunsa näytti sangen sirolta. Hiukan kalpeat olivat tosin hänen huulensa, mutta ääni oli levollinen, puhe luontevaa, käytös kohteliaan miellyttävä niinkuin aina, milloin hän vaimoansa puhutteli; tätä tapaa käytti hän puolustuskilpenänsä nytkin. Muutamalla sanalla ja liikkeellä sai kuningatar sentään hänet luopumaan tästä.
»Ei mitään korupuheita … eikä teeskentelyä!… Minä tiedän, mitä sinä siinä olet kirjoittanut!… Elä koetakaan valhetella minulle!!!»
Astuen askeleen lähemmäs oikaisihe hän suoraksi ja korskeaksi sanoen:
»Kuules, Kristian»… Tämä tavattoman tuttavallinen nimitys kuulusti hänen suussansa totisen juhlalliselta. »Kuules», jatkoi hän, »sinä olet tuottanut minulle paljo kärsimyksiä sen jälkeen, kun suostuin vaimoksesi. Yhden ainoan kerran olen minä niistä puhunut sinulle … sen ainoan kerran, jonka kai muistanet… Huomattuani sitten, ett'et sinä minua enää rakastanut, annoin asiain vapaasti kehittyä. Mutta uskottomuutesi, hullutuksesi ja kaikki minä tiedän… Niin, totisesti olet sinä mieletön niinkuin oli isäsi, joka tuhlasi elämänsä tuon Lolan kanssa, ja niinkuin oli isoisäsi Juhana, joka kuoli häpeällisen raivokohtauksen vallassa käyttäen vahtosuisena ja intohimonsa riivaamana sanoja, jotka saattoivat laupeudensisaret ja hoitajattaret kalpenemaan… Sama kiihkeä veri, sama tulisen kuilun polte se sinuakin kalvaa.
»Yöllisten hyökkäysten aikana Ragusassa saimme etsiä sinua näyttelijätär Foedorin luota … kuten muistanet… Hän oli luopunut teatterista seurataksensa sinua, sen minä tiesin… Kuitenkaan en ole sinua moittinut siitä… Nimen kunnia pysyi tähän saakka tahraamattomana… Silloinkin kun kuningasta kaivattiin Ragusan valleilla pidin minä huolen siitä, ett'ei hänen paikkansa tyhjäksi jäänyt… Mutta Parisissa … Parisissa pitäisi sinun toki…» Tähän asti oli hän puhunut kylmästi ja hitaasti, jopa säälien kuin toruva äiti, tapa, joka hyvin sopikin kuninkaan asentoon, sillä nyrpeänä ja silmät maahan luotuina istui hän kuin pahanteosta nuhdeltava lapsi. Mutta sana Parisi sai hänet suunniltansa. Parisi, tuo epäuskoinen ivan ja kirouksen pesä, jonka verisiä katukiviä niin monta kertaa oli käytetty katusulkujen tekoon kapinain aikana! Mikä mielettömyys suistuneilta hallitsijaraukoilta paeta tähän Sodomaan! Juuri tämä Sodoma ja sen ruudinsekainen saastutettu ilma tekee lopun vanhoista ylimyssuvuista; tämä sama Sodoma oli riistänyt häneltä, kuninkaalta sen sukuylpeyden ja kunnioituksen vaakunakilpeänsä kohtaan, jonka hänen mielettömimmätkin esi-isänsä toki olivat säilyttäneet. Heti heidän tänne tultuaan, jopa heti maanpakolaisuuden ensimäisenä yönä oli Frédérique alkanut aavistaa, mikä nöyryytys hänen kohtaloksensa täällä koituisi, sillä toisten salaa itkiessä oli Kristian vain nauranut… Ja nyt syöksyi kuningattaren suusta sellainen ruoskiva sanatulva, että korkean elostelijan kasvoihin väkisinkin kohosi häpeän puna, juovaten hänen poskensa kuin piiskan lyönnit, sillä yksitellen sai hän nyt kuulla lueteltavan ne erehdykset, joiden kautta hän oli liukunut huvituksista syvimpään siveettömyyteen!
»Sinä olet pettänyt minua ihan silmieni edessä … omassa kodissani … niin, aviorikokseen olet sinä tehnyt itsesi syypääksi melkeinpä minun kupeellani ja pöytäni ääressä. Ja kun kyllästyit tuohon maalattuun nukkeen täällä, niin heittäysit sinä katuojien lokaan ja piehtaroit siinä häpeämättä pakottaen meidät katselemaan siveettömyydestä veltostuneita kasvojasi ja kuulemaan öisissä hummauksissa käheytynyttä ääntäsi. Muistatko, millaisena minun täytyi nähdä sinut sinä päivänä, jolloin sinä toistamiseen menetit valtaistuimesi: juopuneena sinä horjuit ja änkytit… Oi, taivaan pyhä äiti, mitä kaikkea sinä oletkaan tehnyt!… Millä kaikella rikkonut!… Rahaa olet sinä keinotellut kuninkaallisella leimasimellasi, myynyt kunnianmerkkejä ja arvonimiä!…»
Alentaen äänensä ikäänkuin olisi hän peljännyt yön hiljaisuudessa jonkun kuuntelevan heitä, jatkoi kuningatar:
»Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!… Sillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme… Minä pidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä epäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli tehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista rikollista epäiltäisi… Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää kuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut kaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata minunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on minua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja sittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle niin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen pois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa istumaan ihan vastapäätäni!»
Mykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen masentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi äkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi hän kohteliaasti, mutta päättävästi:
»Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole mitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja meidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi… Vai ettekö te jo ole saanut kylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö luule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni kauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan, kun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla … ja kuulin kaikki. Ell'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle. Te seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi tiehensä… Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko maailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät ole saaneet palkkojansa… Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään kuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten… Kuten huomaatte, tunnen minä asiain tilan… Itse olen niin velkainen kuin ihminen olla voi… Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa…»
Ollen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan huolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui hävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi olivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja, kun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen hävittämisestä.
»Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse juuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu, josta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle kuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja haitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka asettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät laakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille. Ennen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas ainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei hän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu… Turhaan koetamme me säilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen ovessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme vanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla… Se on kaikki joutavaa kerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä asiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian II Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos mentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2… Ei edes sukunimeni … ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi jostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!…»
Hengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei muistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon — ei ainakaan seisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet ja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri yöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan tämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä nyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut vastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli kerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas, joka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi pikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo kukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä ivakuvaukseensa »kuninkaista maanpaossa», kuinka surkuteltavia olivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden »statistit», jotka kävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen juhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään vaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja elää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä sentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista suuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset … sellaiset kuin esim. orpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin ahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan porraskäytävissä!… »Aina haisee niissä sipulilta, hyi!… Säästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se kuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään puhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei ole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle, ukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui prinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän korkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää. Teatterikuninkaita, rakkaani!… Tuon luopumuskirjan olen minä allekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen, arvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon».
Lopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja jesuiitta paljastui:
»Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun muistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin … mutta käsiäni en minä tuolla katso sitoneeni… Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla miljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?»
Kuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen terävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän olkapäitänsä kohauttaen:
»Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet… Tiedäthän varsin hyvin, että kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki menetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi haluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava tätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta eikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää esivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari, pommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi … petoksiin ja murhiin… Kaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin hyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee. Jokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi … kuka meistä on palatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa? Ja sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!…»
»Oi, jospa kysymys olisikin vain taistelemisesta», huudahti Kristian II vilkkaasti. »Mutta tässä täytyy kamppailla ivantekijöitä, hätää ja elämän kurjuutta vastaan, johon päivä päivältä tuntee vajoavansa yhä syvemmälle…»
Toivon välähdys vilahti kuningattaren silmässä.
»Todellako? Olisitko sinä todellakin valmis taistelemaan miekka kädessä?… No, kuulehan».
Ja nyt kertoi hän yhteen menoon, kuinka hän ja Elysée Méraut jo kolme kuukautta olivat työskennelleet aseellista retkeä varten, kirjoittaneet kirjeitä, levittäneet puheita kansalle ja lähettäneet sähkösanomia, joita isä Alphée oli jaellut Illyrian väestölle kierrellessänsä maakylissä ja vuoristossa. Tällä kertaa eivät he olleet välittäneet aatelistosta, vaan kääntyneet alempien kerroksien, Ragusan aasin-ajurein ja kantajien, Brenon ja Brazzan vihannesviljelijäin ja saaristolaisten puoleen, jotka aluksillansa purjehtivat kaupunkiin. Sanalla sanoen, nyt olivat he koettaneet nostattaa itse rahvasta, joka on valmis kuolemaan kuninkaansa edestä, jos tämä vain asettuu joukon etunenään… Komppaniat ovat jo muodostumassa, salasana on jo annettu … ja kansa odottaa vain sodan merkkiä. Puhuessansa innostui kuningatar yhä enemmän ja myrskynä syöksivät hänen sanansa Kristianin heikkoutta vastaan; mutta mieliharmiksensa näki hän tämän ravistelevan päätänsä puheen lopussa: hän ei näyttänyt pelkurilta, vaan välinpitämättömältä. Ehkäpä oli syy siinä, että tämä kaikki oli tehty hänen tietämättänsä. Kristianin mielestä oli retki mahdoton. Sisämaahan ei voitu tunkea, ell'ei saaristo ollut vallassa, sanoi hän; toiveita hankkeen onnistumisesta ei juuri voinut olla, mutta sensijaan tulisi ihana maa kärsimään; kaikki jäisi kuin jäisikin vain Palman herttuan seikkailuhankkeen jäljittelyksi ja hyödyttömäksi verenvuodatukseksi.
»Ei, rakas ystävättäreni, intoileva rippi-isänne ja yltiöpäinen gascognelaisenne ovat saattaneet teidät harhaan. Minäkin saan Illyriasta viestejä, jotka lienevät luotettavampia kuin teidän tietonne. Itse teossa on kuningasvallan aika jo ohi Dalmatiassa niinkuin muuallakin… Kansa on sielläkin jo kyllästynyt siihen!… Ihmiset eivät siitä enää välitä!…»
»Tiedänpä varsin hyvin, kuka siitä ei enää välitä», vastasi kuningatar.
Sitten poistui hän vallan nopeasti jättäen Kristianin hämmästelemään sitä, että kohtaus niin äkkiä päättyi. Pistettyänsä Iuopumuskirjan taskuunsa aikoi hän juuri vetäytyä makuusuojaansa, kun Frédérique samassa palasi takaisin nuoren prinssin kanssa.
Tämän oli äiti herättänyt syvimmästä unesta, nostanut vuoteelta ja sanaakaan virkkamatta pukenut kiireimmiten, minkä vuoksi se kummasteli suurin silmin äitinsä menettelyä, vaikka ei mitään kysynyt. Poikasen pienessä unisessa päässä heräsi hämäriä muistoja samanlaisista tapauksista niinä aikoina, jolloin hänet äkkiä herätettiin pakoretkelle lähdettäessä, näki silmänsä avatessa kalpeita kasvoja ympärillänsä ja kuuli hengästyneitä pelonhuutoja. Silloin oli hän tottunut kärsivällisesti mukautumaan äitinsä johdettavaksi, kun tämä vain puhutteli häntä totisesti ja käskevästi, olletikin kun hän samassa tunsi äidin hellän syleilyn suojaavan itseänsä. Tämän tarvitsi siis vain sanoa: »tule!» niin seurasi Zara häntä luottavaisena, kummastellen ainoastaan, että kaikki nyt oli niin rauhallista useihin muihin tulipalojen ja nuotioiden punertamiin öihin nähden, jolloin kuului kanuunain jyskettä ja pyssyjen pauketta.
Tuossa näki hän kuninkaan seisovan edessänsä, mutta ei tuntenut häntä samaksi hyväntahtoiseksi isäksi, joka joskus tarinoi hänen kanssansa, kun hän jo oli ehtinyt sänkyynsä, tai hymyili hänelle kehoittavasti kouluhuoneen läpi mennessänsä. Isä näytti nyt päinvastoin väsyneeltä ja ankaralta ja olipa kuin olisi ilme hänen kasvoissansa yhä synkistynyt äidin astuessa sisään poikasen kanssa. Mitään virkkamatta vei Frédérique poikasen ihan Kristianin eteen, heittäysi itse polvillensa, asetti pojan eteensä, risti tämän kätöset ja sulki ne omiinsa sanoen: »Kuningas ei välitä rukouksistani… Ehkä hän kuulee sinun rukouksesi, Zara… Kas niin, kertaa nyt sanani: Isäni»…
Aralla äänellä toisti poika: »Isäni»…
»Isäni ja kuninkaani!» jatkoi äiti: »minä rukoilen sinua, ett'et riistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista, ett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman Jumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian kuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan… Kruunu on minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää minulta».
Pikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla äänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen käänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena, vaikka maltillisesti:
»Mikä hullun sopimaton menettely! … kuinka voi ihminen höperöittää lapsen tuolla tavoin?»
Sitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar seisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä ja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen kirjelmän ja ottanut sen mukaansa.
Ihan kiljahtaen huudahti hän:
»Kristian!»
Tämä ei pysähtynyt.
Silloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän kohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan hillitsi itsensä samassa sanoen:
»No, olkoon menneksi!»
Nyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan luona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta käsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen kätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän kohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota ihmeteltävää ryhmää.
»Narrikuningas sinä olet, joutava operettikuningas, mutta tragillisen kuningattaren sinä minusta saat!… Ellet sinä heti polta allekirjoittamaasi kirjelmää ja vanno pyhän ristin nimessä luopuvasi ijäksi noista hankkeista, niin on sukusi hävinnyt ja lopetettu: puolisoasi ja lastasi saat etsiä tuolta alhaalta!»
Hänen sanansa ja kuutamoista avaruutta vastaan näkyvä kaunis ryhtinsä ilmaisivat sellaista epätoivoista päättäväisyyttä, että Kristian kauhistuneena hyökkäsi estämään häntä:
»Frédérique!» huusi hän.
Kuullessansa isän huudon ja tuntiessansa äidin käsivarren vapisevan luuli poika, joka jo oli akkunan ulkopuolella, että loppunsa oli tullut ja kuolema lähellä. Mutta äänetönnä ja valittamatta seurasi hän äitiänsä. Hän kietoi vain pienet käsivartensa tiukemmin äitinsä kaulan ympäri, heitti kuoloon tuomitun pitkäkutrisen päänsä taapäin ja sulki silmänsä, ettei hyppäys kauhistaisi.
Kristian ei enää vastustellut. Sellaista alistumista ja rohkeutta ei liene ennen nähty pienessä kuninkaan pojassa, joka kutsumuksestansa jo ymmärsi yhden tehtävän: kuolla kunnialla! Isän sydän heltyi. Viskaten pöydälle rutistuneen kirjelmän, jota jo hetkisen oli hypistellyt käsissänsä, hän vajosi nyyhkien tuoliin. Yhäti epäilevä kuningatar silmäsi nopeasti luopumuskirjan sisällyksen alusta loppuun, lähensi sen kynttilän liekkiä ja antoi sen palaa hyppysiinsä saakka välittämättä siitä, että musta tuhka varisi pöydälle.
Sitten hävisi hän äänetönnä pois poikansa kanssa, joka jo oli torkahtanut äskeiseen, kuoloa uhmaavaan sankarilliseen asentoonsa.
Aatto-iltana.
Ystäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin ollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa keittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata pöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten tänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat päällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja kattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien tuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali, tuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän höystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten koronkiskurein puhetapaan.
Sen jälkeen kuin »suuri kaappaus» täällä päätettiin, kokoutuvat veijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset liikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja. Parempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun varrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua ääneen, keskustella ja neuvotella.
Nyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai ehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu ja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja. Varma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet, pöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura pitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn, hänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla pöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja kankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan ulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.
Ammatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme taiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta kauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan rahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea myymälä Lafitten kadun varrella.
»Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?…Muista minä en välitä».
»Ah, Corot, niin!» huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen kuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. »On, minulla on juuri se, jota te tarkoitatte!»
Näin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin mestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi parvi terhenettäriä halavien alla.
Lorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:
»Sievä! erinomaisen sievä!… Ja hinta?»
»Viisikymmentä tuhatta frangia», sanoo Pichery arvelematta.
Yhtä vähän empii ostaja.
»Kolmen kuukauden maksuaika vai…?»
»Niin, kolmen kuukauden … mutta sitoumusta vastaan».
Keikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai lemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja bulevardeilla ostaneensa juuri »helkatin sievän Corotin». Seuraavana päivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans — Picheryn pyynnöstä — huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista tuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo siis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako joku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt sangen korkeasta hinnasta »nahkoineen karvoineen», kuten noiden kunnon keinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin oikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä paitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko Leemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat, joilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää ostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä kokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.
Patriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa lasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin. »Suureen kaappaukseen» ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom Lewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa hiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa kalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä naapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.
Sulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas hienoja »puoli-maailman» päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa juhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille niin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin kävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä siedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä sopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa hän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen. Kunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä Kristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi, jotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa y.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa budoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla lemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo koskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.
Selvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen, millä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta, joka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa päänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä ruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella sijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa huvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän ani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran aikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.
Senpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa vastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:
»Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua», sanoo hän.
Mutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi, sillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä; mutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän uskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja Señoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin, antautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva hetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut luopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom huolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain harvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa miehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä karmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa, jonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären arvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo loistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden kallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.
J. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei olekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi jo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko »kaappauksesta». Mutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa naurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia. Miespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua, osoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut Tomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom näyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa huolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston sisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin innostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja »kaappauksiansa».
Hitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien kanssa suljettujen seinien sisällä, niin että…! Kaikki ammatin salaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten kaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman silmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja salakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat kokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia estämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin saadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia. Kunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä heillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui siis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja roisto.
»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään — ehkä jo sadannen kerran — tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta…! Tämän lisäksi hän sai kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa ja herttualta viisituhatta!… Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein, teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan liian kallis… Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän ylhäisyyttänne … vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset S:smondo… Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on koristuksinensa … ja hiotut käädyt…»
Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä, osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä, herra … elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.
»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».
Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa. Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m., löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N…?» kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein, sangen ylimyksellinen herra… Leskimies … poika pääsee kohta sota-akatemiasta … ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna kaasu- ja vesijohtomenot…», lisää portinvartija, jonka mielestä tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös, vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa, hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä vastakohtana.
»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!… Rohkea rokan syö!'… Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään, komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti de la Leiglièressä'.
»'Teillähän on poika, herra markiisi?'