»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että… Minä turvausin numeroihin … kaksitoista miljoonaa!… Silloin hän rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa… Itse teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra markiisi, nimenne riittää…' Sovimme sitten minulle tulevasta palkkiosta … jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin, että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte nokkelalta mieheltä… Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin arvonimen… Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena taata hänelle nopean virkaylennyksen'.
»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun, hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen koomillisesti naurahtaen:
»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.
»'Kuinka, hra markiisi?'
»'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole … ja jos sopiva tilaisuus sattuisi, niin…' Lopuksi sain tietää, että miesparka oli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis, rakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen … kauppiaanlesken taikka -tyttären … sama se … niin lähettäkää hänet rahamassinensa luokseni… Minä teen hänestä rva markiisittaren!'
»Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt mitä Pariisissa voi tehdä … ja silloin syntyi minussa suunnitelma Lewisin asioimistoksi.»
Tom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena kuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui; vanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa silloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti hän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle ennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin hänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa »todellisesta varallisuudestansa». Kertomus vaikutti kuin kohtaus »Rameaun veljenpojasta» yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman puuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin kun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin mikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen parisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana puuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat: Tomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen kaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.
»Näettekös, lapsukaiseni», sanoi ukko Leemans, »jos me kaupustelijat vetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja… Nykyaikana kaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki kävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi, hehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä Eginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut, korjaillut, vaihtanut ja myynyt!… Yksi esine minulta tähän saakka sentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen saamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin».
Lasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:
»Ammattimme malja, lapset!»
Darnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa myssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa jotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti »herran» kuoltua avata samanlaisen liikkeen.
Äkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä kurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään…?
»Se on Lebeau», sanoi ukko Leemans. »Hän se vain on…»
Äänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin harvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin huonotuuliselta.
»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä ja tyttärensä välille.
»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja, juomapöytää ja kemujen tähteitä… »Täällä pidetään hauskaa, kuten näyttää…»
Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi… »Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?…»
Lebeau näytti hämmästyneeltä.
»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että…? Milloin tapasitte te viimeksi kuninkaan, rva kreivitär?»
»Viimeksi? Tänä aamuna … eilen … ja joka päivä».
»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta tilityksestä, joka vasta on tapahtunut…»
Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää menetettynä pelinä.
»Voi, mikä hylkiö!… Hän on siis pettänyt minut!»
Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko tämä todellakin ollut niin typerä, että…? Mutta Spalaton kreivitär ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen, ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle tuosta tapahtumasta?
»Miksi? On sekin kysymys?» sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen. »Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille. Kymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla… En ole saanut aikaa edes niin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua vartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka tarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri… Hän vahti kaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään, sillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen. Selvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on poissaollessani pantu toimeen kaunis juttu…
»Mikä juttu?» kysyivät kaikki katseillansa.
»Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo helvetin gascognelainen keksinyt… Oi, sanoinhan minä jo heti, että se riiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!»
Huolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut vihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa lähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa. Kerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle pienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia univormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen rakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään toisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan vakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä kaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen johtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen pakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli lähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä, kyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta lähinnä johtaisi armeijaa.
»Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?» huudahti Leemans heittäen halveksivan silmäyksen tyttäreensä.
Yhteinen solina seurasi tätä kysymystä.
»Entäs meidän rahamme?»
»Ja velkakirjat?»
»Tämä on jo julkeaa!»
»Selvää varkautta!»
Nykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon tarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo ankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean kaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.
»Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo liikaa… Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun».
»Eipä totisesti», sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; »mutta varmaa on, että jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä sallittaisi… Sinne olisi tieto toimitettava … ja ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta…»
»Olen minäkin jo samaa ajatellut», vastasi Lebeau, »mutta paha kyllä en tiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä välitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen kaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat välttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla kuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi saada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja kemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat taisteluja!… Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin erityistä…»
Nyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen kaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa tarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle. Kreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:
»Kulkaas, Lebeau!… Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte siitä tiedon, vai mitä?… Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin silloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?… Jos te vain tuntia ennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä siitä, ett'ei lähdöstä tule mitään».
Tämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä aikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää kuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion he saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau hienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä, vanhanaikaisia katuja, — rakennukset taitekattoisia ja portit vaakunakilvillä koristettuja — sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan aatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset nyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana kuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa, mutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen leimansa.
Juhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja kauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.
Saaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun jättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen nuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine akkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti taidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan vuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia vaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön tummaa taustaa vastaan.
Ruhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään tällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja upeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat avoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan loiston.
Alakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja vanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja venetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput levittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat kullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita, seinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia, pyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita Montenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella parisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä, raakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla kirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat kuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt hoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten kallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi joutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä kutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti kukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja ruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä, kalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja keveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin hiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen säestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden korkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren nimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen puutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa epävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he muuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja magnoliakujanteita.
Lukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä vaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen katsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut niistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti edustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat Yliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat niin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle karkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään ulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja hurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä iloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.
Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka jo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton säveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja soturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä pakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti häntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan. Kun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat määrätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset varokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan. Herttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että hänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin, sillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän sotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan karttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden, huopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki, samalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen selvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli synnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai selitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa samalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä huomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa eikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän rajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella kohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli vaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä isännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.
Puolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa kutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa vartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit olivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta. Salaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme nähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen silmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan pistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.
Toimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa ollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja kaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli piirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä sangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen poliisit harhaan — hän luuli näet poliisien aina olevan kintereillänsä; — sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää velvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän koulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.
Eräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa Vendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle! Nyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän jo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän niin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa pukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin jalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen oli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan yksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut puolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta akatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku lisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään voinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi tapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa valssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.
Äkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat jännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he saapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki nimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien, milloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta isänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle ovelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan esiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla kaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa! Olletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka kymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain merenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin siunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa kertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan piirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta kuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina löytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka alaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei hän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat rehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin kultaisen hohteen kanssa.
Korkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan juhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään rototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja vain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien slaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain pensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä! Kuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka lähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka toisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia, sankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta, milloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin iloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu Radoitzan sävel.
Tähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen luonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka Radoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut, sytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei hievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon lämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi kaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin marmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja komein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida. Kuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen vyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja olisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti olisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen kasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin pelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on nimitetty.
Tätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua kuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä voimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita orkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat aaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin oman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni sanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla ja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti pingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja heitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan Radoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja Dalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen tunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa loppusäveltä.
Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske. Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella, jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä? Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten mukaan.
Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet. Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas, joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas että sotilas… Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi hienoja hajuvesiä!…
Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.
Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan syyn miesparan surumielisyyteen.
»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:
»Tästäkin on minun kiittäminen teitä… Mutta teitä onkin meidän kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».
Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti, hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa Frédériquelle käsivartensa:
»Markiisi de Hezeta on täällä… Oletteko nähnyt häntä?»
»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»
»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne… Kas, tuossa hän on».
Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa, romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut illan sankariksi.
»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se olen … vanha opettajasi Papel».
Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.
Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen, tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:
»Niin, pikku Elyni»…
Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin harmaatukkainen.
»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään. Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä ja kokea viime sotaretkelläni!»
Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.
»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian…»
»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi… Lapsi ja elostelija hän on… Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten veltostamassa katseessansa ole!… Katsohan häntä tarkempaan!…»
Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä, vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin. Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.
»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen synkän näköisenä.
»Teiltä puuttuu siis usko asiaan… Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»
»Niin teen».
»Toivotonna?»
»Ei aivan … yksi ainoa toivo minulla on…»
»Ja se on?»
»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä… Tukea sillä ei enää ala olla.»
»Entäs kuningas?»
»Mitä tuollaisesta!… Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä, että…»
Tarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko että hän — Palman herttuan tavalla — kyllä tietäisi pelastautua ehein nahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.
Tanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt toisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien silmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko sielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia, jotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla, joka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja häikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen pölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi, jonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita sankareja.
Päästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi akkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle palatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia, nelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä saaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen kuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja guzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä laineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä aaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta haavasta.
Yöjunalla.
»Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en vielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen».
Nämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär juuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten virkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen kukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli vetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat ruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla suljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän kädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: »No, olkoon menneeksi! Ken tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan…»
Äkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen valmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.
»Minkä puvun rouva suvaitsee?…»
Kreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:
»Minä en pukeudu uudestaan… Tämä näyttää käyvän laatuun…»
Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea, vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan, ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri alkoi hieman tummua.
Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä aamupuku. Ruokasaliin … aamiaiselle … ei hän tässä puvussa kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa. Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa, jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin» akkunakomerossa.
Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit … koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine, komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine lyhtypylväinensä… Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen kuohuvalle povellensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa häntä tapaamatta?
Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset, joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen kadunkastelijoita toimessansa.
Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.
Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m. nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.
Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja, pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa, siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä; toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä, milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.
Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki merkitsikään?… Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?… Ja hän poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!…
Kamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!…Kummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.
»Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista», arveli Señora. »Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka ennen pakeni kuin tappiolla taisteli!» Ja vaikka hän muuten ei juuri koskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis rikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli liian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa; jokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!
Viskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät hänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet, häipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi, mahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että ovi äkkiä avausi:
»Päivällinen on valmis!» kuului palvelija huutavan.
Hänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa kunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut Frans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä olivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa tuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista oli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän tarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita kreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät palvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti kuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran kanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin olisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin jäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan heistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin totisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan uhrinsa asennon määrättyänsä.
Hyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä… »Tällä tavoin ei saa antaa kohdella itseänsä… Toivoa ei saa menettää…» Kuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli kysymys »suuresta kaappauksesta», hänen omasta arvostansa ja merkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä… Hän mietti asiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.
Kiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille. Sillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen kreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä ja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin suinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein oli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti hän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin sonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja hiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt taloudenhoitajatar.
Myöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän palannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä kotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin: koettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt Ragusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo 11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja väijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten kysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni hoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki keskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti kirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut läsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette taas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä lähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla junalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien vasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä suoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.
Messu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista ajoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet vaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus tuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.
Yhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin sen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin rakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa jälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä kunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan paljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä. Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei ollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan Kristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota lukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä, kun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin tunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden kunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa. Sillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä helposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi kaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että luoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista, vaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja huoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren haaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla tuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.
Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa sanoen:
»Käske Samyn valjastaa…»
Kuningatar säpsähti:
»Mitä? Aiotteko kaupungille?»
»Aion, viisaus vaatii sen… Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa aihetta kaikellaisiin huhuihin… Minun täytyy sen vuoksi ainakin näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla… En minä kauvan viivy … päivällisille minä jo varmasti palaan».
Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.
»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä lohduttaa häntä sanallakaan.
Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa, sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista. Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi maata … sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että … ja hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!… Vahinko, ettei teidän majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»
Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon enemmän kuin kotoinen politiikka.
Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä, loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan, toimeliaaseen ihmisjoukkoon.
Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille asfalttikäytäville.
Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia, vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo erilaisia huvituksia kuin Parisissa!… Ja kaiken tämänkö hän nyt jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!… Sääli luopua niin paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla maailmassa ei olisi tarjolla!
Ollessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi taas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia vastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen ihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras olikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja poikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille, joka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique oli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista vaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.
Tultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu alkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli ehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän äkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!… Mikä houkutus!… Miksi ei hän menisi perille asti?… Miksi ei hän kävisi hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?
Tätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara, näkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja huojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi lähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin. Tätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty lupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen katolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.
Klubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli ilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen jälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut takaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja rukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli muistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian itsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten ympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti pisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat yksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä sanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä mieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki sydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä kadottaneet poloiset.
»Mässätäänkö tänäkin iltana?» kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa kaataen sisäänsä — terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti — soodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.
Ja sitten alkoi »mässäys». Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana seurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä päivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden tapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa silmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja nimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa viinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn, maanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen päin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri tahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja kaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden välille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä päivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen mielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin prinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman jollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö kuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja sitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä. »Kukonpyrstöstä» ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen ja heräsi aina hermonytkähdyksistä. »Rigolo» taas oli harvapuheinen ja katseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar kävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?
Jälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka olivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että kuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti päivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien opastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella, nauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he avorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat aivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen polvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös takinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai kylmettyneempi, huomautti vihdoin että »täällähän voi saada keuhkotaudin kuka tahansa», muistutus, jonka johdosta seura päätti juoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi Kristian, jonka vaunut odottivat ulkona.
»Messinan kadulle!» sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä sähisten.
Hän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän alinomaa nähnythänenkuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo keveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa…
»Rouva ei ole kotona!»
Näin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy hehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa palvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus siitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta hävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin kirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä, sillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän nyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi hän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden. Hän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa toistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien sormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen ohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.
»Kuningas tulee!» huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa hän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot nuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten oli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo epäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen verkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi häpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli vaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen hetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka — vastoin tapaansa — vielä oli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi, että talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä. Vaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin kysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman asiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä albumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän Elyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa pahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois antamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen helläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä isä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli ystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan kovin pahoitti äidin mieltä.
Pian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä palvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden minuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni, sievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset sirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa käyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi kuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa ryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän kuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen. Mielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa: »Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja ottanut Zaran mukanani.»
Kuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä hänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään kuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana iltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen vuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen kädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: »anteeksi, anteeksi!»
Kuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän huomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan silmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja rikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: »entäpä jos Kristian valhettelee … eikä aiokaan matkustaa?»… Ja samassa irroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan hänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan häntä asemalle.
»Voittehan palata takaisin Samyn kanssa», lisäsi hän.
Jäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni; kuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille, markiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle lähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja valtakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen äidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas mahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa, että isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa vuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun jäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä sanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista kieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian oli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt oli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys kerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin mitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki hellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään kuningattarelle riensi hän pois.
Ell'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka Kristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän olisi voinut tuntea »suuren klubin» Rigoloa tuossa ritarillisessa ja ylevässä ruhtinaassa, joka nyt — matkalla Lyonin asemalle — teki hänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja tulevaisuuden suunnitelmistansa.
Kuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen välittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin siitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen ja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos tarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä kohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa ulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä, sanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja katkeran kateuden tunnetta.
Sillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään matkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa odotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa Señoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat näet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän erään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta samalla miellyttävä ja keikaileva käynti…
Poloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä kuninkaana!
Vihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen tilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa oli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi. Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien, syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas hengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi, varmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä, kun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan luona … vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen kokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin mahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.
Nainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori vai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä kysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei enää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.
»Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!» mietti Kristian, oikaisten jäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä akkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden epäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän ohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten tunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun hän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja raikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät hänen huuliansa kuiskaten hiljaa:
»Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä sanomatta».
* * * * *
Kymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä häikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat puut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän hauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka Ragusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka. Mutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä oli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja ajatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka on lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden latvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne majoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin todellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri hänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän kaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän istui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti vikisi paperia vastaan.
Kuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas häntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja heitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain kirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla huulillansa.
»Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi», sanoi hän nousten ylös ja soittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni hän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti esteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.
»Oi, kuinka ihanaa!» huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle rakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä, että sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin käyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä käytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa eteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli matkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten seuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt päivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin mieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista hummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta rakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi rakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät ajelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin ohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he suuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä, kuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi kerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin siemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain muutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja kuolemaa tullessansa.
Vaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät heidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän säteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa oli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän viheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat hänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten unelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän hyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen luonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja kuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen kanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä, vaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu oljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja aistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi kyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa ja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa käsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita rakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin vastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista väsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.