The Project Gutenberg eBook ofKuninkaita maanpaossa IIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuninkaita maanpaossa IIAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir LeinoRelease date: March 10, 2008 [eBook #24796]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITA MAANPAOSSA II ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuninkaita maanpaossa IIAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir LeinoRelease date: March 10, 2008 [eBook #24796]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuninkaita maanpaossa II
Author: Alphonse DaudetTranslator: Kasimir Leino
Author: Alphonse Daudet
Translator: Kasimir Leino
Release date: March 10, 2008 [eBook #24796]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITA MAANPAOSSA II ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alphonse Daudet
Ranskasta [»Les rois en exile»] suomensi Kasimir Leino.
Kansan Romaanikirjasto 1.
Helsingissä 1908,Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
Oulussa 1908,Oulun Uudessa Kirjapainossa.
I. Suuri kaappausII. Eräs akatemiallinen juhlallisuusIII. PerhekohtausIV. Aatto-iltanaV. YöjunallaVI. Kuolemaan tuomittu vankiVII. Kuningas luopuuVIII. Pieni kuningasIX. Pimeässä kammiossaX. Fides, SpesXI. Erään rodun loppu
Suuri kaappaus.
Äkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi sellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut konttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat häilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään: J. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja antaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas »oliko lähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo toimitettu», koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja niin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä silmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin erityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi sen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä heti Tomin sisään tultua:
»No, mitä on tapahtunut?»
»Tärkeitä asioita», sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja mulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa tilaisuuksissa.
Viitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:
»Tulehan tänne!»
Molemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia portaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen viehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu divaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina valaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla ruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä valaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan kanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja mennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien »karhujen» ahdistaessa taikka muuten välttää »loukkauskiviä», millä sanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta häiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa toimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta välttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia ikävyyksiä ja kinastuksia.
Tähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan Señoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset, jotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet koskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen tyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän aina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä pukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen sivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin. Ilveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin: tuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois samoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin sirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen metriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn pappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita pitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja luonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin pääkaupungin ainoassa englantilaisessa »cabissa» ajelevan katuja pitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha kuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin kurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut palavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä muodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta, eikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen kaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika, joka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen kymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi vuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos taivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli Parisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa ehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo poikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi yrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen vilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan, jonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin ammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k. skvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina; kaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat, jotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin Lontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän pitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa, ell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt nykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä poikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän vähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde Parkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan ja — vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan Englannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti Albionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa takaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla pälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha veitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse teossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi, sillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt anglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus pälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi tehdä ensimäisen »suuren kaappauksensa» välittäjänä ja asioitsijana.
»Kenen saan minä ilmoittaa?» kysyi pitkä livreepukuinen palvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.
Poitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin renttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei hän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin kunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.
— Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden kohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten huvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa ja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti kuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria käytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla voivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa esiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti ikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin mietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.
Omituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän harkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet, joita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän aikaan jonkunlaista »Family Hotelia» (= perhehotellia) eräässä kolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka punaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien ympäröimme porraskäytävineen — Antinin kadun puolelta — teki varsin hauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit kasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän istui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas liikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja, ilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia englantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan kuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas olivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta soiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen hotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä kultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen tavallisesti korkeaa peliä.
Jos joku kunniallinen perhe joskus — erehdyttävän nimikyltin johdosta — eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä täyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet kuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit mukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom Lewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä nyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti hänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen taitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän heidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän emännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina iloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja rattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden mieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain nauttimiseen.
Yhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan, yhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen puolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui jonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä ja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana kertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa tai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren, kukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen vieressänsä akkunalla.
Niille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita Señoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut mitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman kylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä lemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren tytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta Señoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli hänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja turmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt näki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella, viekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan ammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään siis voi tehdä?
Siitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin jonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen suojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän osoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa enemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa Señorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa ei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia aatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä ilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa joutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana — ranskan kieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä — tuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi hänen korvaansa:
»En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?»
Tästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin hassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu näyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä, ilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on eikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin etuoikeutta.
Samanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään, on tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin sanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa ylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta erotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän luonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan — englantilaisesta naamiosta huolimatta — vilahti Parisin etukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme joskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai ilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi kerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan Salomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde »kaunottaren ja eläimen välillä» kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui rakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin m.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä useampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa vaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran rakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin ja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti »pieniksi tai suuriksi kaappauksiksi». Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän apinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta kestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin ensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun ratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena ja haltioissaan: »millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä olet, Tom!»
Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle, lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn iloonsa seuraavasti:
»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on nyt lopussa!… Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen kaappaukseni!»
»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»
Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään ylenkatseellisesti.
»Mitä?… Hänkö?… Uhrilammasko?… Mutta eihän hänellä ole enää ropoakaan… Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole karvaakaan tallella.»
»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni… Sen pelkkä nahka on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom, jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.
Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle toisti hän sanansa:
»Kaksi sataa miljoonaa!»
Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet palkkojansa moneen kuukauteen.
Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.
Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin, kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut, ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää hänen menoihinsa.
»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan naista, joka…»
»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman näköisenä.
»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan… Tässä tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin, menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä…»
»Amy Férat ehkä…?»
»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan tyytyväinen… Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi 'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la Paix-kadun varrella.
»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoiSeñora, näyttäen miettiväiseltä… »Mutta kenen me siihen saisimme?»
»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»
Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.
»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin…»
»Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?…»
»Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua seisoskellessansa pulpettiaition vieressä … aavistamatta että minäkin olen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa … vaan kuuluu hän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä sen alle.»
Kuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyiSeñora.
»Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti … 2,000 louisdoria!… Oletteko mokomaa ennen kuulleet?»
Hän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa; sitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:
»Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella minua… Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän enempää.»
Samalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan ikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.
Señora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä metsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle päässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä, pureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt suussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut helposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas vielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina naisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista lemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin kammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus helposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä romanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö, joka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut hänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet nuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun kuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä ylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni nuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli voinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan omakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen lemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät huulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen syttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli nyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä ja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama, sama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen raskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä kuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa katseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.
Señoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä paitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän lemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän syttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja kiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään, vaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin Parisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä illanvietoista.
Nuoret miehet, jotka — ollaksensa Señoran läheisyydessä — tavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin asioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta kohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti huvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota vastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian leijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä, osoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo alkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun hän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen kuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo olemme tehneet selkoa.
»Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?»Joku oli nähnyt teidät siellä.
Kuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian suloista hämmennystä…
»Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.»
»Yksinkö?»
»No, mutta…»
»Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te…»
Kuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen, kehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi selittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen pienen salongin ja olletikin senruotsalaisentanssijattaren, joka siellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt minkäänlaisiin huvituksiin…
Kristian tarjoutui saattamaan häntä.
»Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.»
»Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä…»
Vihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana teaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut olemaan kotonakaan.
Tämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku seikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin valitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen lapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista, vaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta. Mustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä vuoksi kuin suuri yölepakko…
»Voi, kuinka hauskaa!» huudahti Señora tuon tuostakin.
Mutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen takanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän voinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran pehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi — tämän päin kääntyessä — kosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti häntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren asemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas tunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja likisti tätä sydäntänsä vastaan.
»Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!»
Ensi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat istahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä, kiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän enää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja ihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen lyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin näyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin läheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli rinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.
»Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora… Ei mitään siteitä … ei mitään velvollisuuksia … ainoastaan sydämen vapaa valinta… Ja turhaahan kaikki muu onkin!»
Näissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin hetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista elämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen syvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä ja houkutuksista, joihin nuori tyttö — täytyessänsä yksin kulkea Parisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa — voi joutua, hän kertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli isänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon kovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet ikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta vuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena. Päästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen voitonpyyntinsä uhriksi oli hän — tuntien välttämättä tarvitsevansa puolustajaa ja turvaa — antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi ainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa oli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä piilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa töissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa helpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka luonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä elämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai hiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten edesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.
»Tämä entinen elämäni», sanoi hän nousten lähteäksensä ulos junasillalle, »on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te kuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.»
Asemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen ajatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä jäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen musta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja täydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi Kristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis vedosta!… Kuinka oli se mahdollista!… Kuinka häntä nyt harmitti oma alhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!… Seuraavan yön valvoi hän kotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä anteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta kuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua kaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen hedelmään.
Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa! Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa, tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri, tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat punertavina räiskyvien rakettien valossa.
»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!» huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa… Tosin oli tämä rakkauden tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä: »… ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen olkapäillänsä!
Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin kalpealta ja itkeneeltä.
»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä.Hän— Tom — sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja siirtyä ulkomaille.»
»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»
»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»
»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»
Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:
»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te… Teille voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni… Mutta ei … sehän on mahdotonta.»
»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.
»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!…»
Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:
»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä… Minä voin tehdä teidät kreivittäreksikin… Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää kahden … onnellisina, vallan kahden!…
»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän vilkkaasti:
»Ei, ei … te olette kuitenkin kuningas … ja kun onnetar kerran taas hymyilee teille, jätätte te minut ja…»
»En koskaan!»
»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»…
»Illyriaan?… Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa… Viime vuonna olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa sitä ei tarjoudu.»
»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä vain olisin varma siitä, että…»
Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.
Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa, selitti Tom juhlallisesti:
»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»
Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.
Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.
Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona, mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla, tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa rikkauttansa maailman tietoon.
Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun, saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta kohtalossansa.
Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan; kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin »rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin rottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka ennenkin — hänen lähtiessänsä myymälään — oli raskaissa saappaissansa kiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän piti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut kirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.
Nyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin miilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan hänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset poskensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja valkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt omistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen asemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki, ja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.
»Onko isä kotona?» kysyi Señora.
»On, rouva, verstaassa hän on… Minä kutsun hänet.»
»Ei ole tarvis … kyllä minä sinne tien löydän.»
Señora meni sitten eteisen läpi vierashuoneeseen ja sen kautta pieneen puutarhaan, joka vaikutti noiden korkeiden rakennusten ympäröimänä kuin syvä kaivo, minkä pohjalla kasvoi muutamia puita. Tämä n.k. puutarha oli täynnä kaikellaista rautaromua, koristeisia portaiden katkelmia, ruosteisia vanhoja vitjoja y.m., mikä hyvin soveltui yhteen puksipuiden kostean vihreyden ja kivestä tehdyn, homeisen suihkukaivon kanssa. Puutarhan toisessa päässä oli vaja, johon oli sälytetty joukko kaiken ikäisiä, repaleisia huonekaluja, kokoon käärittyjä mattoja ja seinäverhoja; toisessa taas oli työpaja eli »verstaa», jonka akkunoissa näkyi himmeät lasiruudut, ett'eivät naapurit voineet tähystellä, mitä siellä milloinkin tehtiin. Työhuone oli permannosta kattoa myöten täynnänsä vanhoja aarteita, joiden todellisen arvon ukko yksin tiesi: lyhtyjä, kynttiläkruunuja, haarakynttilä-jalkoja, varuksia, suitsutus-astioita, vanhanaikaisia ja ulkomaisia pronssiteoksia y.m.s. Perimpänä loisti kaksi pajauunia, joiden luona höyläpenkki ja pöytä hienompaa sepäntyötä varten. Täällä aherteli vanha veijari joko korjaillen tai valmistellen kaikellaista uutta ja vanhaa, aherteli ahkerana ja väsymättömänä kuin mikäkin munkki työkammiossansa. Ennen kuului täältä ankara hälinä aamusta iltaan asti, sillä mestarin kanssa työskenteli täällä silloin viisi, kuusi kisälliä; mutta nyt seisoi hän täällä vallan yksin nakutellen ja viilaillen: ainoastaan hänen työkalujensa kalke sekä yksinäisen lampun valo juorusivat täältä iltaisin maailmalle, ettei kuolema vielä ollut korjannut vanhaa kaupustelijaa ja tehnyt loppua hänen liikkeestänsä.
Tyttären sisään astuessa seisoi vanha Leemans, esinahka sidottuna yllensä ja paidan hihat käärittyinä, par'aikaa alasimen ääressä, valmistaen Ludvig XIII:n aikuista kynttiläjalkaa. Paljaat, karvaiset käsivarret paistoivat kellertäviltä ikäänkuin olisi ne värjännyt pöly juuri taottavana olevasta vaskesta; ja kun ukko oven käydessä käänsi päin punaisen harmaan, sankkatukkaisen ja -partaisen naamansa, näkyi noiden tuuheiden, epätasaisten kulmain alta tirkistävän pari äreää silmää, jotka muistuttivat ärsytetyn villakoiran katsetta.
»Päivää, pappa!» tervehti Señora, joka ei ollut huomaavinansakaan, millä nololla liikkeellä ukko koetti piiloittaa kynttilänjalkaa, jota hän par'aikaa »korjusteli». Hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin tai että hänet näin yllätettiin työssä.
»Kas, sinäkö se olet, tyttöseni!» vastasi hän tullen luo ja nuohoten vanhaa kärsänaamaansa Señoran hienoja ja kukkeita poskia vastaan. »No, mitä nyt on tapahtunut?» jatkoi hän lykäten tyttärensä hiljaa ulos puutarhaan.
»Kuinka olet sinä näin varhain liikkeellä?»
»Minulla on tärkeää puhuttavaa teidän kanssanne, isä.»
»Vai niin, no, mennäänhän sisään!»
Ja sitten veti hän Señoran mukanansa sisään.
»Mutta vanha Darnet ei saa olla kuuntelemassa puhettamme!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä. Huoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti venetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi kuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:
»Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen täällä sisällä!»
Tämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi, ettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut lempi-orjattarellensa.
Isä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa salissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut huonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen kuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan romuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa. Hienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja samoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs tuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään vanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän niitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista kauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä, tuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi käsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.
Ainoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama muotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä. Erittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä harmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti hänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen tyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja niin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta ihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet juopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.
Muotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine, nim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans kiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet vanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka olivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans oli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen tytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä kristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja vanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä laiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai p. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät; varakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt huolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt hänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla päivillänsä harvoin laiminlöi »ravita itseänsä» messullakin, kuten hänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että kauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.
»No, mistä on kysymys?» kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.
»Suuresta kauppa-asiasta, pappa!»
Samassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja maksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.
»Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?»
Nähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin sykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan peittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa puolustukseksensa.
»Illyrialaisia arvopapereja!… Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen… Miehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne sellaisissa asioissa… Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi kehittyneet!»
Tähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt rauhassansa.
»Kuulehan nyt, isä», sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää millaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko »suuresta kaappaustuumasta», todistaen sanansa sillä numerollaQuernaro-lehteä, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi, ja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät tietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista… Lorun loppu oli nyt se, että kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle hän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella) kalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän varmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille summille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa…
Vähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse kysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä yksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.
»Ja milloin arvopaperit lankeisivat?»
»Kolmen kuukauden kuluttua…»
»Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.»
»Niin kyllä … kolmen kuukauden kuluttua.»
Señora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin solmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.
»Ja mitä korkoa vastaan?»
»Mitä vain haluat… Mitä suuremmiksi sitoumukset saamme, sitä varmemmin pääsemme päämääräämme. Hän on saatettava siihen, ettei hänen auta muu kuin allekirjoittaa luopumus kruunustansa.»
»Ja kun hän on suostunut sen tekemään, niin…?»
»Niin pitää tuo nainen huolen lopusta… Hänellä on silloin rakastaja, jolla on kaksi miljoonaa kulutettavana.»
»Mutta jos nainen keksii pitää kaikki itsellensä! Täytyy olla saakelin varma naisesta, jota käytetään…»
»Hänestä me olemmekin varmat.»
»Kuka hän siis on?»
»Et sinä häntä tunne», sanoi Señora varmasti, korjaten arvopaperit takaisin salkkuun.
»Ei, jättäkäämme asia sittenkin siksensä», sanoi ukko vilkkaasti; mietittyänsä hetkisen lisäsi hän: »Se on paljo rahaa … sangen paljo rahaa… Ainakin täytyy minun puhua Picheryn kanssa asiasta.»
»Ei, kavahda itsesi siitä, isä… Tähän juttuun ei pidä muita ihmisiä enää sekoittaa. Meitä on jo ennestänsäkin liian monta. Tom, Lebeau ja sinä … ja jos ai'ot kertoa siitä useammille, niin…»
»Ainoastaan Picherylle, tyttöseni… Voinethan ymmärtää, ett'en minä yksinäni voi niitä hankkia… Ei, se on liian paljo rahaa … aivan liian paljo minun varoilleni…»
»Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän», vastasi Señora kylmäverisesti.
Nyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä salaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti kasvoillensa.
»No niin», äännähti hän vihdoin, »minä suostun, mutta yhdellä ehdolla: tuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti kalustettavaksi … ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.»
Tähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti kaupustelija karvansa.
Señora ratkesi nauramaan.
»Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen kaupustelija!»
Tämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta huonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.
»No, olkoon menneeksi, isä… Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet', mutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.»
Näillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan mahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille hurskaan nimityksen: »vaimovainajani kokoelma.» Ukko käytti näet hyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon rojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi »muistoesineiksi» ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä »hänelle kallisarvoisista» esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.
»Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja… Tuo nainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!»
»Häh! Vai on hän sitä laatua», murisi vanha villakoira kuonokarvojensa takaa.
»On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!»
»Hm, mutta…»
Ja nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja; vaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa kuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua, oli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: »tässä kaupustellaan.»
»Mutta», jatkoi ukko, »koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää minun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?»
»Se on…»
Señora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat peilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen, melkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen erityisellä äänenpainolla:
»Se on Spalaton kreivitär!»
Eräs akatemiallinen juhlallisuus.
Se klassillinen palatsi, joka lepää kupoolinsa painon alla Pont des Arts-sillan päässä ja Parisin oppineiden kaupunginosan lähtökohdalla, näytti tänä aamuna harvinaisen eloisalta ja olipa kuin aikoisi se siirtyä paikoiltansa aina vierusrantakadun laidalle saakka. Räiskyvästä kesäkuun sateesta huolimatta, joka toisinaan ihan virtasi alas taivaalta, liikkui taaja, siistipukuinen, hansikkaita käyttävä ihmisjoukko suuren oven portailla ja siitä kiemurtelevana jonona pitkin muuri-aitaa aina Seinejoelle avautuvan holvin aukolle saakka; kärsivällisesti odotti se tässä hyvin tietäen, että kukin heistä pääsisi vuorossansa sisään niiden pienten, eri väristen kutsukorttien avulla, jotka keskellä ryöppysadetta välähtelivät heidän hyppysissänsä. Samanlainen järjestynyt ja säännöllinen jono vaunuja ulottui myöskin läheisen Rahapajan sivua kulkevaa rantakatua pitkin, jono Parisin upeimpia kaksivaljakkoja, joiden kuskit ja lakeijat olivat puetut joko siroihin nykyaikaisiin tai vanhanaikuisiin, komeihin livreepukuihin, vaikka ne tilapäisesti peittyivätkin jokapäiväisten, kansanvaltaisten sateenvarjojen ja sadetakkien alle. Toiset toistansa ylhäisemmät koti- ja ulkomaiset vaakunat, vieläpä kuninkaallisillakin valiolauseilla ympäröidyt, loistivat vaunujen sivuilta muodostaen jonkunlaisen, mahtavan suuren vaakunakirjan, jonka kuvasto komeana levisi pitkin Seinen rantoja. Ja kun joku päivänsäde synkkiä kasvoja kirkastavan hymyilyn lailla silloin tällöin valahti alas pilvien lomasta, kimaltelivat kostuneet vaakunat, valjaat, vartijasotilaiden kypärät, kupoolin yllä oleva lyhty ja vieläpä suuren portin edessä lepäävät, aina tomuisen harmaat pronssiset leijonatkin näyttivät nyt kauniin, mustan kiiltovärinsä.
Pitkien väliaikojen kuluttua on tuolla vanhalla akatemiatalolla tällaiset juhlapäivänsä, jolloin se jonkun vastaanoton johdosta iltapäivin äkkiä herää ja virkistyy eloon. Mutta tänä päivänä ei ollut kysymys mistään vastaanotosta. Siihen oli vuodenaika jo aivan liian myöhäinen: akatemiaan vastaanotettavat, joilla on siellä oikkunsa yhtä hyvin kuin näyttelijöilläkin, eivät ikinä tyytyisi esiytymään sen jälkeen kuin suuret kilpa-ajot jo ovat olleet ja menneet, taidenäyttely suljettu ja matkakirstut sälytetyt kesämatkoja varten. Nyt oli kysymys ainoastaan akatemian palkinnon jaosta, vähemmän huomattu tapaus, joka ei tavallisesti houkuttele liikkeelle muita kuin seppelöitävien läheiset perheet. Tämän erikoisen ihmistulvan ja ylhäisen väkijoukon oli akatemian oville tuonut se uutinen, että palkittujen teosten joukossa oli myöskin ruhtinas de Rosenin kirjoittamaKuvaus Ragusan piirityksestä, jonka vuoksi monarkkinen ryhmäkunta oli käyttänyt tilaisuuden toimeenpannaksensa — kaupungin järjestysvallan suojaamana — mielenosoituksen nykyistä hallitusta vastaan. Tavattoman suotuisan sallimuksen kautta taikka jonkun vehkeilyn johdosta, jommoiset kaikessa salaisuudessa menestyvät virallisissa ja akatemiallisissa piireissä, oli akatemian elinkautinen sihteeri sairastunut, jonka vuoksi jalo Fitz-Royn herttua oli ottanut lukeaksensa julki palkintolautakunnan lausunnon; ollen valkoisen verensä viimeiseen tippaan asti legitimisti »alleviivaisi» hän tietysti ne kiihkeimmät kohdat ruhtinas Herbertin kaunista historiallista puolueteosta, joissa puolueen koko hallitusmielisyys ja kiihkoisuus ilmeni. Näin tulisi tästä tilaisuudesta ivallinen mielenosoitus, jollaisia akatemiassa uskallettiin panna toimeen keisarikunnankin aikana. Kaikki kävisi nykyisen suopeuden lipun alla, sillä olihan suopeus tasavallan sävyisiä tyttäriä.
Kun akatemian vanha kello löi kaksitoista, syntyi yleisössä liikettä. Portit avataan. Verkallensa vetäytyy ihmisjoukko parhaimmassa järjestyksessä Mazarinen torin ja samannimisen kadun puoleisille sisäänkäytäville päin samalla kun vaakunoilla koristetut vaunut kääntyvät kaaressa palatsin pihaan jättäen parhaille istumasijoille oikeutetut herrasväkensä portaiden edustalle, missä kansliapäällikkö, kunniamitaleilla koristetun palvelijakunnan keskellä, häärää hopealla huolitellussa virkapuvussansa ja muuten niin hyväntuulisena kuin linnanvouti tarinassa »la Belle au Bois-Dormant» hyörii prinsessan sängyn ympärillä tämän herätessä satavuotisesta unestansa. Vaununovet lyödään auki, pitkätakkiset lakeijat hyppäävät alas istuimiltansa kuskin vieressä, herrasväet astuvat vaunuista, tervehtivät ja kumartavat juhlallisesti ja hymyilevät toisillensa ja kuiskailevat keskenänsä kuin vanhat tuttavat ainakin hävitäksensä sitten silkin kahistessa joko siihen matotettuun porraskäytävään, joka vie erityisesti varatuille lehtereille, taikka siihen pitkään käytävään, joiden vuosisataista, kulunutta kivitystä myöten päästään palatsin sisäosiin.
Yleisölle aiottu osa salia täyttyy kuulijoilla. Tasaisesti kohoavat istumapenkit mustenevat yksitellen aina kattokaariin saakka, missä seisovien kuulijain sivukuvat esiytyvät tummina kupoolin lasi-akkunoita vastaan. Ei ainoatakaan sijaa tyhjänä. Pää pään vieressä istuu täällä kuulijoita omituisen koleassa museo- ja kirkkovalaistuksessa, jossa Ranskan suurkauden miehet, Descartes, Bossuet, Massillon y.m. nerot ovat edustettuina marmorisina pystykuvina ikuisiksi ajoiksi samaan asentoon kangistuneine, miettiväisine, liikkumattomine kasvojen-piirteinensä. Salin suuren, nyt kuulijoilla täytetyn puoliympyrän edessä oli sentään muutamia tyhjiä penkkejä ja ylinnä viheriällä veralla verhottu pöytä puhujaa varten, kuten jo sille asetettu vesilasi ilmaisi. Näille sijoille asettuvat akatemian jäsenet, he kai koht'ikään tulevat sisään noista korkeista kaksoisovista, joiden yläpuolella luemme suurilla, hautapatsaista tutuilla, kultakirjaimilla kyhätyt sanat:kirjallisuus, tiede ja taide.
Mutta kaikki näyttää niin vanhalta, jäykältä ja köyhältä muodostaen täydellisen vastakohdan niille keväisille puvuille, joilla lehterit ja permanto olivat verhotut kuin kukkaisköynnöksellä. Väriltänsä hillityt, sametin hienot, aniharvoin kirkkaat, vaaleat puvut, (kuosiltansa ruumiinmuotoiset niinkuin ajan tapa vaati ja hohtavilla teräshelmillä kirjaellut), keveät, ilmavat hiuslaitokset, joita koristi joko pitsit, kukkaiset tai pienet samettirusettien eli keltaisten tähkäpäiden sisästä pilkistävät pienet lintuset; suuret viuhkat, jotka olivat alinomaa liikkeessä levittäen ympärillensä hienojen hajuvesien lemua — kaikki tämä näytti saavan salia kaunistavan vanhan kotkankin räpyttämään silmiänsä mielihyvästä. Mutta vaikka edustetaankin vanhaa Ranskaa, niin eihän liene tarvis tuoda mukanansa näin raskasta ilmaa ja pukeutua variksen peljättien lailla!
Kaikki, mitä Parisissa oli kuosikasta, ylhäissyntyistä ja säädyllisesti ajattelevaa, oli saapunut tänne, hymyili toisillensa ja tunsi toisensa pienistä salaperäisistä viittauksista; täällä nähtiin hienojen klubien jäsenet, S:t Germainen etukaupungin ylimystö ja se seurapiiri, joka ei koskaan sekaudu suuren yleisön elämään eikä näy teaatterein ensi illoissa, vaan esiytyy määrättyinä päivinä Operassa tai musiikkikonservatorion konserteissa muodostaen muuten erityisen, suljetun maailman, joka elää paksujen akuttimien takana, erillänsä katumetelistä, jopa päivän valostakin ja josta julkisuudessa ei näy muuta kuin kuolemanilmoitukset, satunnaisten avioriitojen selvitykset taikka uutinen jostakin omituisesta seikkailusta, jossa joku »kumiylimystön» perhejäsenistä on ollut mukana.
Tämän valikoiman ohella nähtiin myöskin muutamia illyrialaisia ylimysperheitä, jotka olivat paenneet isänmaastansa maanpakolaisen kuninkaansa mukana, kaikki kauniita nais- ja miestyyppejä, vaikka tähän hienoimpaan parisilaisympäristöön nähden hieman liian särmäkkäitä ja outoja. Selvästi eristyvissä ryhmissä nähtiin sitä paitse tunnettuja kirjallisia piiriä, jotka tavallisesti valmistavat akatemiallisia vaaleja ja ennakolta vaikuttavat niin paljo äänestykseen, että näiden tuttavuus ja suosio usein painaa enemmän vaa'alla kuin jonkun ehdokkaan omat ansiot. Ylimystön keskuudessa nähtiin vielä muutamia keisarikaudenkin suuruuksia, nousukkaita, jotka aikoinansa olivat ivailleet vanhaa »ukkojen puoluetta», mutta nyt lukivat itsensä siihen.
Lopuksi oli tämän valioyleisön keskuuteen vielä pujahtanut muutamia »riuduttavia» kaunottaria, jotka ylhäisön poissaollessa koreilevat teaattereissa loistavissa puvuissansa, vaikka nämä monarkkisellekin leirille tutut naiset nyt esiytyivät niin vaatimattomina, ja vihdoin pari kolme koko Parisille tuttua, yleisesti suosittua näyttelijätärtä, joita pääkaupungin kaikki naiset mielellänsä jäljittelivät puvuissansa. Tätä varsinaista yleisöä lukuunottamatta nähtiin joukko sanomalehtimiehiä ja ulkomaisten lehtien edustajia, jotka kirjesalkkuinensa, kirjoitusneuvoinensa y.m. näyttivät pukunsakin puolesta varustautuneen kuin jotakin matkaa varten keski-Afrikaan.
Alimmalla pienellä penkillä, puhujalavan luona, istui palkitun sankarin puoliso, ruhtinatar Colette de Rosen viehättävän aistikkaassa, intialaisesta kashmirkankaasta ja moareesilkistä tehdyssä viheriäisessä puvussansa; siron hiuslaitoksen ympäröiminä loistivat hänen kauniit kasvonsa voitonriemuisina. Ruhtinattaren vieressä taas istui paksu ja karkeapintainen ukko Sauvadon ylpeillen siitä, että sai olla veljentyttärensä seurana tässä tilaisuudessa, johon hän tietämättömyydessänsä oli pukeutunut kuin ylhäistä perheiltamaa varten kunnioittaaksensa sitä enemmän juhlallisuutta. Tämä pukuerehdys teki hänet levottomaksi: valkoinen kaulaliina kiusoitti häntä kuin mikäkin kaularauta; alinomaa tähysteli hän kaikkia sisääntulijoita keksiäksensä edes jonkun samalla tavoin puvussa erehtyneen poloisen. Mutta tätä toveria onnettomuudessa ei löytynyt.
Pian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä äänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului selvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen. Pieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja suosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki ovat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu kuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo ennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat paikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka väkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä ohitse.
Mutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette kaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä ottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian, toinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta täpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat kirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät, lepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia, vaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä vastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon notkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt kalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä surullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä osoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu pikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa, katseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa itseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on alkanut menestyä.
Vanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään henkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois välttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja tuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän juhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi olla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen kunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen kuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan viimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa karkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa. Korkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan »veljeänsä ja sukulaistansa» Kristian II:sta tuottaen asianomaisille juhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen. Sortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea täyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän epäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.
Descartesin lehterillä — näitä nimitetään näet kunkin lehterin yläpuolella seisovan pystykuvan mukaan — istuu Westfalin kuningas, jonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät. Silloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin. Alinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa huomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo pitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden kultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa», oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari, isä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä levollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä kuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi hervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine oppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.