Mutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi halunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin seutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa metsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat ihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä täräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä maalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa piilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja. Täten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä ja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta rakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä kärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen loppumatonta lörpötystä.
Franchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta, joka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä minutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä paitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka kantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille pitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia juttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että hän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen muinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa, joita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta myöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.
»Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua iltaisin koko hovinsa kanssa», kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin, jolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan. Juhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: … »ja tuossa vastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!»… Karukasvuinen kivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä loistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.
»No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?» kysyi kuningas vihdoin kärsimättömänä.
Mutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen esplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä kannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän mieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä näkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja poikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se kysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian luotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he ikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat olivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat viheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille, joiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille katselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat juuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa hietikossa.
Nyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota auringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä uria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria puita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin hiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin keveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen putoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä: ei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää pimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin, jonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin äänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja tunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän siinä puhunut jo haudastansa. »Niin kyllä, onhan se ikävää», sanoi Señora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa kaukaisissa asioissa.
Mutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta erittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut, vaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.
Jos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi takaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää muistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen kuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja rehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin erehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa, jonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa puhui hän rakastetullensa sangen kauniisti »toisesta elämästä» haudan tuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran käsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa, joka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte kuvitella hänen ilonsa!
Äkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä aukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi keveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa yön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja vahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa sotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon slaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja paimentolaistunteet.
Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän; toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen »siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi. Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla, syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.
Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle suuriarvoisempi kuin oma onni… Mies poloinen! Kuinka julmasti hän olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»
Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi pistäytyisi »konttoriin».
»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.
»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.
Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän näköisen entisen sanomalehtimiehen.
»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».
Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.
»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan Cettessä… Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla… Sovittu oli, että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen maalta, toinen höyrylaivasta… Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki hankkeenne… Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä, pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä odottaa teitä Gravosassa.»
Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa keksinyt epäillä kavalluksesta.
Prefekti hymyili.
»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi… Ja nyt uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko kaupungissa…»
Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli; paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.
Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar. Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat' j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa, lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä, mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.
Kuolemaan tuomittu vanki.
»Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen Corson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät — Hezeta ja minä — tänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät kuolemaan.
Mielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti asiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan lukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo tukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä sinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi ja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä ikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa kuolemalla.
Sanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun mitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille saapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7 illalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta ja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me täysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa. Siinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä kalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.
Pimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan kanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan aloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa purjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa näimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta sovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän oli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin kiirehdimme me häntä vastaan.
Minulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut siellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista johti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de Miremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan ymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä häämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden pohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.
Enin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden loisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä lähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata; vaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti toki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.
'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle hiljaa.
Mutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli kuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita rannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä hietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.
'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua veneeseen takaisin'.
Onnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää voitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri rannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.
Äkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan.'Petosta, petosta!' kaikui huuto… 'Merelle, merelle takaisin!'
Kaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko, tyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli samassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten matrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin takaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä Hezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena jylisevällä äänellänsä:avanti! avanti![Eteenpäin! eteenpäin!] Kaikki seurasimme häntä … viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa vastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he taistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka viime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka keskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan soitto meiltä tässä puuttuu!' … ja Jean de Veliko, joka oikealle ja vasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän kaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että kuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme kauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä, jotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin heittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja sitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja puhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi levollisena sanoen: 'näin se oli sallittu … tiesinhän minä sen jo ennakolta'… Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää, että joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin astuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?… Kuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi tiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut, mutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.
Rakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän selityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin pitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo mustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi ja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa toivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut luopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi kuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin kuolemalla.
Hellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että hämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani kuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen alennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän tosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä olen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi hänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja kuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi tuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa heidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden lakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten yhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista, minkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa kuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla on sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua suhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani en ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että täällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen muurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä mitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä veitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä, ilkamoidessasi kanssani.
Kuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin vakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut enkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen kerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona Royalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä yhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin kappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään tietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu, tiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu parisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi? Mutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä sen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa Coletteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla olet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi tulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt; tiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa, tarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua…
Kaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset suinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi. Meitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen, valkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä sielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä paitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on kirjoitettu: 'kuollut! … kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta iloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun varpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla kaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää merta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon kukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin ratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja keveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku matkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme olisi kestänyt enemmän aikaa!…
Huomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni kuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen tahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua käyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua muistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.
Älä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei vielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen vuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää pystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä huulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.
Olisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta kaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois, kelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole jäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani käyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion käyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti luvannut lähettää ne sitten sinulle.
Ja nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan itkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta isääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian myöhään!… Nyt en tule enää koskaan… Hyvästi, hyvästi!… Olisi vielä niin paljo kirjoitettavaa… Mutta siihen ei minulla enää ole aikaa… Minun täytyy kuolla… Hyvästi, Colette!
Herbert Rosen.»
Kuningas luopuu.
»Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!»
»No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!»
Méraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä liian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa, minne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen. Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin Illyrian kuningassuvun kohtalo.
»No?» sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin tyrkätäksensä palloa.
»Niin, teidän armonne…»
Méraut keskeytti lauseensa … odotti, kunnes kuningas oli pelannut vuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle. Sitten jatkoi hän hieman nolona:
»… Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa onnea ja menestystä tietysti … ja pelkäänpä, että … kun tuonoisen hankkeen kävi niin huonosti…»
Kuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:
»Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni… Ei siis mitään verukkeita eikä korupuheita.»
»Teidän on luovuttava, sire!» sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.
Kristian katsoi häneen hämmästyneenä.
»Luovuttava?… Mutta mistä minun olisi luovuttava?… Luovutettavaa, valtakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!… Ei hän siitä paljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden polkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet — kaukaisessa tulevaisuudessa.»
Méraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä.Maanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa donLeonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä,että hän nyt istui valtaistuimella.
»Kahdeksantoista ja kaksitoista!» huudahti Kristian terävällä äänellä.»No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!»
Boscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle; kuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten yksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä tuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi hänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa höllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa, olletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä kellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli toipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.
Gravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden nuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa vastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén hovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa puolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja ahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa kuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki lopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein lankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen terveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta slavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista keveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.
Pelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä ja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:
»No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä hänen kanssansa?»
»Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.»
»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.
Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä miehenä.
»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia kasvojen ilmeitä.
Mitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen käsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi; tällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: »chi lo sa? (ken tietää?)», mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei kuningas voinut olla hänelle nauramatta.
»Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen», jatkoi kuningas leikkisästi nenäänsä ääntäen, »olemme me — sen lausuman myönnytyksen mukaan — valmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.»
Tämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki Elyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää heti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen menestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli näet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja niin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse siitä suinkaan välittänyt.
Joku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian kruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri Rosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen tavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti. Mutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet tuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo muistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti luovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan tulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat ranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin nimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.
Kello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa perästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja pitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin kynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen jäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä; näiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei ollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin komeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin käsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten huomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut hermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin Colette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut tavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän sydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten rukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan kantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta, jonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä vaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan onnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.
Ruhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja luontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen vaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen huomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen perillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta ankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin yhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen perillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen turhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi syntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita, jotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella kruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä Venzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina. Alkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin ylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella pellavakankaalla.
Colette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun ovi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla äänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San Giorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont, de Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten kuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka palvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin tavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin synkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat surupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja mustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten ryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia, isiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se heille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen eivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään, jolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi suostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin tullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat asettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat toisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät kyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja pian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla koko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia ja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä pitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!…
Illemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin prinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa, että hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia, joissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään hautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään saliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen mieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään koolla niin paljo vanhoja »harppuja». Mutta vihdoin huomasi hän nuoren ruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa kuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti ruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen kunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli tämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät silmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat, kuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren viehättävän pyöreille muodoille.
Samassa kuului huuto ovelta:
»Hänen majesteettinsa kuningas tulee!» Kalpeana ja huomattavasti huolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa. Pikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi hänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä) pitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku olentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin nuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä runsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina ja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi voinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille ilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten surupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin itsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain kasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman kosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä, jolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla. Myöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä päivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että ulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.
Kristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen, Zaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän matkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh kärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat olivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa luopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin selittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet hänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa ja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n jäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen asiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin tulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti hän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan välillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat kypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja samalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.
Tämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin kynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että kuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti, miettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla ollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa, olletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.
Varsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului näin:
»Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas, Bosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi: että Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta olemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles Aleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista arvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme nähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu hänen isänänsä ja holhoojanansa.»
Kun tämä oli julki luettu, nousivat — herttua Rosenin viittauksesta — läsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän ajan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien vaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä, silkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien rapinaa.
Lopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui Kristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen tehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen pojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja sulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas suoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä, melkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi mielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin prinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä pitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta tuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen, sinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun kuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista läsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset muistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan olisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden, jotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien monien kypäräin nojalla.
Se nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä oppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: »suokaa anteeksi, herrani!» Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen prinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen vaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja pullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien kautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi tietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti sitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman tehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri kuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja iloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä sakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi kuningatar hänelle hiljaa:
»No, nyt se on täytetty!»
Näitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä hurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.
»Se on täytetty!» Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli kuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta kaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana kaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät onnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan lailla: »sen minä tiesin jo ennakolta!» Mutta nyt olivat kaikki vaivat ohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin oli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja ilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja loistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä katseessansa.
Lapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian kuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän iloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle suuren uutisen: »tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut ponyhevosen … pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata aivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan … ja äiti auttaa minua siinä, hänkin!»
Nyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja ihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään ollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä hieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi häntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa? Nähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan toivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta edesvastauksesta.
Mutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan juuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta lastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?
»No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan pennun»…
Näillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä sankariamme.
»Niin, te olette onnen poika, te», jatkoi hän. »Jospa minuakin se onni kohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä tarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä kotimaassa…»
Tähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat — seuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen — pujahtivat tiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän ja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian sen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän hävisi… Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet ryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä ensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana peljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja kirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli syypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri jälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun hän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi muistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä Señoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin vaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko onnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen kohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla katolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon vaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän, kuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti kamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut pitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä kaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä, sanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia kirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa silmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja kärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa Fontainebleaussa keskeytynyttä romaania.
Tällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia päiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa. Muukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä yksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa. Hän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea Señoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli, mies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja itsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua uudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää sielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: »olkaapa hyvä ja katsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!» Tom poloinen oli todellakin pahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi keksimänsä »suuren kaappauksen» seurauksista!… Olettikin sai Señoran matka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän lukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä pelastihe aina itsensä leikkipuheilla: »mikä sinua vaivaa, vai oletko sinä tullut hulluksi, Tom?» oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom sillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana ja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa välillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan juteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom kyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka ehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä »variksen paistiin», äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä lemmenkateeksi, alakuloiseksi ja »sietämättömäksi» kuin muut olivat. Mutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena, kiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä tilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että jo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle liikemiehellemme ja tunnetulle »cab»-ajurille oli käynyt niin hullusti: Narcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin kirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien sydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi onneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut sairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin laita.
Mutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas tapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette kuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja taidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen apina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä mielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän oikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä häiritsi vain se ainoa ikävyys, että »rouvan aviomies» joutui palvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti suoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan »rouvan miestä», jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari muuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja palkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä rouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa. Ja kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi Tomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä ja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom kärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas vaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa ympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana kuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten ainoa onnellinen »suuren kaappauksen» osamiesten joukossa, sillä toiset yhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi odottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää korkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin ikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi huonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan asettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia ukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi. Tosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä: »kärsivällisyyttä! odottakaan vain … kyllä se onnistuu … ja täytyyhän sen onnistua!» sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan uhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo olivat täynnä Illyrialaisia »papereja». Ukko Leemans poloinen oli kadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan puistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.
»Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!» oli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan uuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia ikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin entiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.
Oli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen metsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa välillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä, peukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin siemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen vetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa aikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin kreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi täysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli vedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka — samoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa — helisivät liikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain upeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine hevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan lahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi sielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri Boulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi; tänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi kerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja uusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja englantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä oikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä vierustoverina vaunuissa.
Mutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo melkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun äkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä kiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo lopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan syöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki Kristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita ylös miettien itseksensä: »kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi, kun…»
Kaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta käännettä, käyttäysi sen mukaan.
Niin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja vaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi kantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.
»Niin, minä olen jälleen täällä, … täällä sinun luonasi … ja vast'edes aina, aina!»
Señora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut rakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:
»Nyt se on tehty… Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti rakastaaksensa».
»Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen uskaltaisi luottaa!»
»Kas tässä, lue itse!…»
Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja avasi sen aivan hitaasti.
»Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut kaikista vaatimuksistasi…»
»On, eikä siinä kyllin, luehan!»
Ja sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä hypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen hymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein oivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi selittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan ehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen että sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä itseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista velvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti oikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt. Rahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä siitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita tarjottuja miljoonia.
Nyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen kauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän vain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko huomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.
Kuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään, että hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat tyhjiin, että »kaappaukseen» uhratut kultaläjät olivat ijäksi menetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran raivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja hänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän itsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen sietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja oman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana pukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen edessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja omasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.
Tämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!
Äkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti hän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus, joka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja räikeässä punastumisessa.
»Pois silmistäni, roisto!» huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen Kristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien sen reikeliin.
Entä kuningas?
Kruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin rakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi näkyvistä.
Pieni kuningas.
Mikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin Mérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan kuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon kiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti verrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki näytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt elämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja karaistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja taipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai kertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa toisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää tyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi luuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan hänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein oli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan sinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan puistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin eleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen aina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten kuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia ja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa pienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta poikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä: »istukaa suorana, sire … älkää nostako kättänne!» j.n.e. Joskus voi hän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka hänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun oppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat yhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja poika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa vuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai tulla toimeen, miten voi … hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia Joinvilleen saakka!
Tuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut. Uskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen voidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa vahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen rakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se ilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos hän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa, ei hän enää mennyt sinne nähdäksensä »Zaran makaavan» tai pöyhiäksensä hänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle, sillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen pitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen tarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran lukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut Raamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.
»Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä olen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä kutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut hallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis viisautta ja ymmärrystä…»
Pikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä, jossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se luettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana siitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta Frédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa, jonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä ylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että Elysée — tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa — ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa pyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle Jeesus-lapselle: »katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet minun Jumalani!»
Niin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä kuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt ainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän rauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman yhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden vaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin tuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea, vaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden oltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan tulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä, vaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja päätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä. Ehkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti hänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset eivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi kaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi? Neuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle luonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.
Kuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin kuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää hoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo kuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien, tervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi hyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän kasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan päämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän edelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei jaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja hurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut, päin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos valtiotaito sen vaati voi hän »summassa» kuitata sen päivän ja vieläpä huomispäivänkin rukoukset »aikaa voittaaksensa», kuten hänen tapansa oli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja vihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana ihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa vaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar tiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi nuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä ollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta eikä mikään kuningatar.
»Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja, joilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa», sanoi hän. »Mitä voi hänellä olla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen kunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä menee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan miellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin miehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden kohottamiseksi?»
Kuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen kieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy toki lievensi. »Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on vedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.»
Tällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen. Munkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti nyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen kuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän oikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen, että hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen haaveksivaisesta ystävyydestänsä.
Itse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut kuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin oli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina palasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja rajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä mahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän esiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, oli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään ymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä ja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin. Silloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan lemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli aina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos rakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen kovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa Frédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla kestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja elämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen yhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka kuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen loitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.
Hovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä sisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun alkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste, joka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä aamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin kanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena. Käyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen englantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä kääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai huomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se mitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli erityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia Illyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen vaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota maaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.
»Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku kuninkaaseensa!… Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet… Se vaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon naivine tunteinensa…»
Heittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella pikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka kirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka ryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan päästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.
»Kas niin, siinä me nyt taas olemme», kuiskasi markisitar onnettoman näköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti puistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina seisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta hävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.
Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle laatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki Frédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle jäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen silmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi tunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän sopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan katseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä helteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa… Frédérique tunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja hurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja kun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän äkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli vallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla jättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin jäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita varjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi pyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko tuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa tuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan ampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.
Keskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin ja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo väkivaltaisuutta ja loukkausta!… Oliko se mahdollista?… Oliko kaikki, vain unta?… Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli loistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua ihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt lahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle! Loukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä mielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat sanat »maanpakolaisista mustilaisista»… Aivan oikein, ainoastaan maanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen sopimattoman kohtelun… Mutta samassa määrässä kuin hän näin halveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät palvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar muisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja kuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian antautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän kohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea hänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit neronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi tehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold, joka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla ylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen muisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin lujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen … ja silloin hän sulki silmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä hänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen sydäntänsä vastaan.