Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella oli ollut.
Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut, monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa — kaikki tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.
Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:
»Tänä iltana … iltakirkon aikana … Fourneaux-kadun varrella. Toivon vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»
Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä, joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan ylläpitoa varten.
Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan, jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä p. Margaretaa.
Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa, liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St. Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille, autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä eteenpäin.
Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa, mistä hän — läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen — palasi takaisin vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen mielikuvituksessansa että hän — nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä — oli näkevinänsä isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin palattaessa.
»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli hän.
Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.
Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän luostarijärjestöömme, mutta hän oli — suurimpia syntisiämme.» Katto oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos; kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa. Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta, jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä asennossa rukoilevan.
»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä tukahtuvalla äänellä.
Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot. Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki, joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa, maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus, jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän leimansa.
Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta loistava perhonen lentoon lehahtaisi.
Hovi St. Mandéssa.
Tilapäistä oleskeluaHôtel de Pyramidesissaoli kestänyt ensin kolme, sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina … huomenna on aika ehkä jo tullut.»
Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus: »tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin pysyväiseksi.
Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee (Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren maailman ja n.k.high-lifenvarsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.
Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.
Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin suinkin mahdollista oli.
Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta, sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme historiallinen näytelmä tapahtui.
Niin, tosiaankin… Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain, käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita, käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui »cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan, seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua — ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.
Vanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa kaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti kuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat — huolimatta tästä ulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta koetettiin peittää — kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren yksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja kuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain hinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella kultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä ylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin tunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa, kun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet ohimoille.
Vaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat nyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen linna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli samallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä ennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin hänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä samat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja kasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia suosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä merkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli koettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä merkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat omistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita kesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä »Adrian meren puutarhoiksi» kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai Adrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren akkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe maanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa Pyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen kotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.] Kuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli puolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän kannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei vastannut sitä.
»Tuo Rosen on mahdoton käsittää», sanoi hän. »En ymmärrä, kuinka hän menettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!»
Sitten lisäsi hän nauraen:
»Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää talouskassaamme!»
Itse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon. Pariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen personaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen poikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin kanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa tuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho, jonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt sotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian vuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä tavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella Pariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo kalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita kulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja hopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi turkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa salongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut enemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka ukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit pysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä alaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin hyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle. Miesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä kerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin vaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi maakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä, koskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.
Kun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen jäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan elämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa taloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa, joka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta lintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka aamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua kuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin lähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka kesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä peittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui näet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta yöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan ottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta kotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän erityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään, että kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen vielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien hohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä, olivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.
St. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren luo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli vastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta kutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka päivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus nahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen tavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä askareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli ollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.
Niin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen kasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun hänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa ja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään muurattu kassa oli avattava.
Aina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista varoista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita hovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä kuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta. Kuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa maanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa kaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään; salongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein ensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä melussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin »koko Pariisin» tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella puolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella eräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka odotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä bulevardikahviloissa.
Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiinskating-pöydänympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli »chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti. Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.
Kuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon, kiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli hänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka oli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat oikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun erehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja arvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja puolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitustakuningasKristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen vuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen sopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa, lukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja tunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten valheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli totuus ilmi.
Frédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi kuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka kykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla silmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja villitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa, tuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä kiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille hulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa kauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi alentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan puolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu ehkä ollut voitettavissa.
Mutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä voinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista toiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden kärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen toisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan hoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja armotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat joutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja kun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä hänen allekirjoitettavaksensa.
Kuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka ivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys, joka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä, oli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa vielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden tieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille tavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako oli ainainen.
Sen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä hän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada häneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä välinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa tuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön huvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän helpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren miehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.
Paitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti kaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko aamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä uskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja muistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli Vincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä suurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään, että hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen kauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa ajoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana tervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä hän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi. Kaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt toivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa välttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat jalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla hullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.
Arvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin kuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen Antigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta muuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili hän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän järjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle omistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä nauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä välinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä perhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen kuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin hänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja »leskeyden» yksinäisyydessä.
Galitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen nainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen itämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman herttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä isänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet takaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli oikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen sotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista rakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai täten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet yhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon sieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu yön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki nämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa mielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten sukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: »miksi tehdä mitään? … mitä varten?»
Kuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin vastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat teatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti tuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain väsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä kuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin hidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava mielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän istui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä lintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä lapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä isä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt viittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen povessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin alkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli kukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle maalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa kansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja surullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa metsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä, harakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja alastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.
Tämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi tuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen? Hotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan suurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar hänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa, hyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin syntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.
Suuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa itsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä, kun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla seinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin viheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos puutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut, alastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia, ääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa; siellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja rautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten valkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön virtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä vastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja häiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka kellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi seurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä verkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.
Oli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen opetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren haaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen näköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu atelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun puettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen tätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa molemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti pikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka todellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, — sillä hänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa levännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti — näki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan. Vapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:
»Armollinen prinssi», sanoi hän, »teistä on kerran tuleva kuningas… Sen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla kuningas… Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla minuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen sanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä…»
Koettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt hänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia, hallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä Jumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka — raskaampana kuin muilla ihmisillä — lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän hartioillansa… Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti, mitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa virkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia hoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria. Kuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse, tuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän — vuosia turhaan varrottuansa — kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt sielunsa syvimpään soppeen.
Kuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä selvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut voimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä kuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen selityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan tarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita piirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän voinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan välinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.
Eikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista kysymystä: »mitä turhaa varten?» jonka hän oli kuullut kuninkaiden suusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan keskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän tunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut tabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka leimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa. Oi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko istuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina niiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi hän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä? Mistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet ja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja sydämensä salaiseen onkeloon?…
Sitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa … ei juuri siitä, mitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta opettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. »Kyllä, herra!… Ei, herra» olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi antaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia piirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti häntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä nosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä tekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä ole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin kirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas vastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa kohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa. Pikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot näyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin olisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja näyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin kun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin kumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika voitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi Elysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua ihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla kauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi diadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.
Opetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa salongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista, alettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren poissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin kuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh, joka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku merkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt vilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen marmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun isä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.
Jäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis sohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa ympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä kuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan epätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle … todellakin »mokomalle», jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan pihan poikki.
»Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!… Tukka näin pitkä… Ja ulkonäkö kuin mielipuolen… Mokomaa eivät muut löytäisikään kuin isä Alphée!…»
»Häntä sanotaan kovin oppineeksi», arveli ruhtinatar hajamielisenä.
Tästä toinen vain kiihtyi:
»Kovin oppineeksi!… kovin oppineeksi!… Tarvitseeko kuninkaan pojan rasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut sanakirja!… Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten kasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä olin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin teoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen sääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja pääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi, jälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä kuuluvat:…»
Ja sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka istui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. »puhvilla» vaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle. Markiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan suojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin kaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat erityisesti pukeutuneet.
Päälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen edestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin kuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan eteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin laivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.
Ja laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut, punaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä sievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti hiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille rappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja sopusuhtaisuus se epäilemättä levitti — pilveilevästä taivaasta huolimatta — ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi myöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä kaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista huonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla kaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja pieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla silkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.
Eräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly, jolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu lepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla jossakin nähtävänä »muistutukseksi kaikille», kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen, että diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman, niin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus läpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti muinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun veikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.
Pihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan ajutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!
»Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!» sanoi herttua vakavasti.
Vaikka ruhtinas olikin jo aika mies, vapisi hän aina isänsä edessä, punastui ja sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Myöhästys oli tosin ikävää, mutta syytön hän oli … virantekoa oli kestänyt melkein koko yön.
»Sen vuoksi ei kuningas siis ole vielä tullut aamiaiselle?» sanoi ruhtinatar lähestyen heitä pienine neninensä.
Herttuan tuima katse sulki häneltä suun. Kuninkaan käytös ei liikuttanut ketään.
»Rientäkää heti … luultavasti odottaa kuningas teitä huoneessansa.»
Tehtyänsä yrityksen saada rakkahan Coletten hymyilemään, totteli Herbert isänsä käskyä, mutta ruhtinatar, jonka pahatuuli ei puolison tulosta suinkaan vähennyt, meni nyrpeissään sohvaan, kauniit kiharat epäjärjestyksessä ja sininen hame rutisteltuna hänen omalla lapsenkätösellänsä. Viimeisinä kuukausina oli ruhtinas Herbert pulskistunut todellakin kauniiksi mieheksi. Colette, oli saanut hänet kasvattamaan viiksensä, jotka muka sopivat ajutantille ja antoivat sotaisemman ulkonäön miesparan yövalvomisesta ja viranteosta kuninkaan palveluksessa laihtuneille, kalpeille ja väsyneille kasvoille. Muuten ontui hän vielä hieman ja astui keppiinsä nojautuen kuin todellinen Ragusan sankari; tämän linnoituksen piirityksestä oli hän laatinut kertomuksen, joka oli kuuluisa jo ennen kuin se ehti ilmestyä painostakaan ja jonka hän tuonoin oli lukenut julki Palermon kuningattaren luona sillä seurauksella että ylhäinen kuulijakunta osoitti mitä suurinta mieltymystä ja ennusti hänelle akatemian palkintoa. Ajatelkaas, mihin asemaan ja kunniaan Coletten puoliso näin tulisi! Siitä huolimatta säilytti hän lapsellisen katseensa esiytyen vaatimattomana ja arkana olletikin ruhtinattarensa edessä, joka yhä kohteli häntä miellyttävimmällä ylenkatseella. Puolisonsa silmissä ei kukaan ole suuri mies, se näkyi tässäkin toteutuvan.
»No! Mitä nyt?» kysyi hän hieman nenäkkäästi nähdessänsä ruhtinasHerbertin palaavan takaisin kummastuneena ja hämillänsä.
»Kuningas ei ole palannutkaan kotiin!»
Nämä Herbertin sanat vaikuttivat salongissa vartojiin kuin salama.Kalveten ja kyyneleet silmissä sai Colette ensimäisenä sanotuksi:
»Onko se mahdollista?»
Lyhyesti murahti herttua:
»Ei palannut kotiin!… Mutta kuinka ei siitä ole ilmoitettu minulle?»
Rva de Silvis kierteli ja hypisteli hermostuneena puuhkaansa.
»Eihän kuninkaalle vain liene tapahtunut jotakin tapaturmaa?» huudahti ruhtinatar tavattoman kiihtyneenä.
Mutta Herbert rauhoitti häntä. Kamaripalvelija Lebeau oli tunti sitten poistunut talosta matkalaukun kanssa. Hän tiesi epäilemättä, kuinka asian laita oli.
Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä kaikkia vaivasi sama levoton ajatus.Herttua sen äkkiä lausui julki:
»Mitähän kuningatar tästä sanonee?»
»Ehkä on hänen majesteetinsa ilmoittanut siitä hänelle», arveliBoscovitsh vavisten.
»Olenpa varma, ett'ei hän sitä ole tehnyt», sanoi Colette, »sillä juuri äsken aikoi kuningatar aamiaisella esittää uuden opettajan kuninkaalle.»
Väristen lisäsi hän hampaittensa välistä kyllin kovasti, että kaikki sen kuulivat:
»Tietäisinpä totisesti, mitä kuningattaren sijassa tekisin!»
Harmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön, jota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle vereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar samassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.
Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.
Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle tuttavallisesti kätensä sanoen:
»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»
»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.
Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.
»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»
Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona, oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren puolelta … olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena. Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli eronnut kuninkaasta.
»Noin klo 3 aamulla!… Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»
»Ah niin, todellakin… Nyt minä muistan … heillä oli jotakin yhteistä keskusteltavaa…»
Nämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen säteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut petetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä juteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla elostelijalla voi olla.
»Käykäämme siis pöytään!» sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja ylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran kuningattaren omaan mielen tasapainoon.
Hän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli poissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi Zaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan lapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä, melkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti oudostelevan, sanoi hän prinssille:
»Tulkaa, sire!»
Kuningas »juhlii».
Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.
Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine, suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa. Tuolla sisällä … suljettujen akkunaluukkujen takana … heijastivat himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.
Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle juhlallisena:
»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme velkapäät.»
Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri etäisyyksissä!
Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri, sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi unhotuksen ja unen syvään kuiluun.
Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen terävän äänen vihlaisevan korvaansa:
»Herbert!… Herbert!…»
»Häh! Mitä nyt?… Kuka se on?…»
»Hyvä jumala, elkää toki huutako!… Minä se olen, Colette vain.»
Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi, kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty porvarillinen kerskuri.
Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:
»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!… Joka päivä palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!… Soveltuuko se mielestänne — naineelle miehelle?»
»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)… Syytön minä siihen olen!… Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota…»
Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.
»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!… Tunnenhan minä teidät … te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene mihinkään… Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi… Mutta kysymys on kuninkaasta ja hänen arvostansa!… Millainen häväistys tuollainen elämä on koko…! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton… Nuoret, naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä … vaikka kuninkaan korkea asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että … (voi, kuinka korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä todellakaan ymmärrä, että kuningatar… Sillä naisella ei siis ole mitään suonissansa!…»
»Colette!»
»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa… Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen elämään … välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin…»
»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»
»Olkoonpa niin… Voiko rakastavainen nainen olla korskea?… Jos kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua, uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee vikoja, jotka tekevät teistä lopun… Kuningashan viettää nyttemmin kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»
»Colette, Colette!»
Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin puhua päpättävät.
»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!… Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle raakimukselle uskoisi!… Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku poloinen!… Yölläkin … nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja kaikellaista … unissansa, kertoi markisitar minulle… Kuningatar on aina läsnä oppitunnilla… Kahden peittovat he nyt tuota poloista … tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä hengen, olkaa varma siitä!… Minä inhoan tuota Mérautia.»
»Méraut on kuitenkin kunnon mies… Hän olisi voinut toimeenpanna ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa… Mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan.»
»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen. Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»
Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä hän oikeastansa oli tullut utelemaan.
Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot näkyi keveän pukineen alla, — tai ihaillessaan täyteläistä, sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa … hengittäen rakastetun naisen viehkeää tuoksua…
Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?… Eipä paljo mitään … varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta… Oliko kuninkaalla rakastajattaria vai ei?… Oliko hänet vallannut pelihimo … vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?…
Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli hän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa virkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo pikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin lämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä vastustaa:
»No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.»
Nyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.
»Ja kuka se on?» kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.
»Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.»
Colette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.
»Oh!» sanoi Herbert puolustellen, »senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa häntä kauvan pitänekään.»
»Todellako?» kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena menestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla, joilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja jatkoi keveästi:
»Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa pienen 'satakieli-apinan'.»
»Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?»
»Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä, tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa ikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli bisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella P. P. C…»
»Oh, mikä hävyttömyys!» huudahti ruhtinatar harmistuneena.
»Ihan totta!… Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta 'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan penikan'.»
Tässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti lyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:
»No, mutta Colette… Colette!…»
Poistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja harmista tukahtuvalla äänellä:
»Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi … ne inhoittavat minua.»
Ja sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen »kumikuninkaan» yksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä typertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän tavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.
Nopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan laahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan makuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla varustetulla tyynyllä … kaikessa viattomuudessa … mitä sievin pikku elukka … harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen penikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet hopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas italialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä sitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän olisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän ja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä ihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen hurjalla liikkeellä ulos:
»Pois, sinä inhoittava elukka!» huusi hän.
Pikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin musertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat. Colette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä nyyhkytti.
Tuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli tuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan oli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja tenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka oli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta ruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa asui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka juuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin sen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia, joita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja turhamielisyytensä orjattariksi.
Pikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian kuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän tarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä mielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen rakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti kuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen ja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin nautintoihin.
Mutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa »kuninkaan rakastajattarena». Kaikki nuo puolihistorialliset naiset, kaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka kimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät houkuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei halunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän Ludvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun takaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi, uhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja hänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa, piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja Sacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen hovipojan puvunkin — puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet pääasiallisesti — ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi hänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja seurata häntä kaikkialle.
Kristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen älynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän ollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa politikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden tunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja ruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin valtiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä joku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko kummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden ikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen ahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?
Hänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen monimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi oikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren läheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta rakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet yhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa voitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä niin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert Rosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi aavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin poskin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen tulevan suoraan Coletten syleilyistä.
Enin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili miniänsä siveellisiä periaatteita — sen vuoksi, että tämä oli alhaissyntyinen — ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka oli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan suoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet olevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon hän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi Colettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois ja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette kuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi. Heidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä. Intendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin miniänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt hoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain takana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen päivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.
»Te lähdette ajelemaan?» kysyi herttua.
»Niin, kuningattaren asioissa!» vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon hattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei näet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa seuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan ollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä ja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta läsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän muotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan kuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei hänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa pariisilaisia muotipukuja.
Eräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta lähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä ompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän — pahaa aavistaen — päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä kauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun ravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja viekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren juhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan aterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.
He istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon paisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä taas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan edessä oli heillä tuo ristimastoinen »koulufregatti» nostaen mastojensa huiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita kivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit heijastelivat.
Ilma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota raittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.
Niin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut ja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä riemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania, joka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta yht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää vahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka kuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän näet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja menevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi tiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana kenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi kavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla sisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.