Sekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti entisen oppineen hätä-tilaa, joka — kertomuksen mukaan — oli kavunnut palmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan ylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat luottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei krokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.
Kuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja alkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka Kristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa keksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten vallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan yksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun, panna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja pukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun varrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi kuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi »liemipojaksi!» Mutta hätä ei kysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja tuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen — 14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla — mitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on Pariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa oli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja suuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen hovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa, jossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria kaikkialle.
Vanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella, tulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta lämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti alkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa! Ylhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä melkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen Roederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä, vieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St. Mandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä viattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä virkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin kaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai eteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen akkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta salaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii kaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä koko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta muuttuu julkiseksi häväistykseksi.
Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi. Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:
»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta, jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa Poikanne on kerran sitä kantava.»
Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut? Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi — nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen huolettomaan hymyynsä — kypsyttivät hänessä päätöksen valita apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar Colettelle.
Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän — ruhtinattaresta vapauduttuansa — riihottomana huvitusten pyörteeseen eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna suurissa klubeissa muotisanana.
Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä. Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa haukotuttavan kuluttava ikävyys.
Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä, joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin, katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.
Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas, kunnes hän — avonaisten ovien vedosta — alhaalla humaltuu enemmän kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle, jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät kuninkaallisia houkkioita, — elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka — ylpeinä kuuluisan maanpakolaisen tuttavuudesta — saattoivat hänet teatterein kulissein ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.
Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa… Se on haisevaa … ihan sykertyy, jos…», mutta hänen tavallista puhetta jalostava muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa» (rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät, romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet »rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta. Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy Férat, jota tuo sana harmitti:
»Sanopas minulle, Rigolo!…»
Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen saanut.
Rigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä, jotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät vierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin epäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän muuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan »mässäten» edelleen niinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla ruumisajurin hitaudella.
Illyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa Elyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan silloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St. Mandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin ainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää välittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan. Hänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin tuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat mielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita, muotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen vaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7 illalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän rauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen: »Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.»
Ollen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi hermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja näin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri kalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka ruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin tähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia Pariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja vielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka vieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän hurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin pelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului olevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana. Mutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt ensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.
Yhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna ratsastusretkellä St. Mandén puistossa.
Oli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen pintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia lehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla, joissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun ratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla risuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden uusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.
Molemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he verkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän aikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä lumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina ollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas puhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä kuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin ylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden kautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui paljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei muuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa seurapiireissä, istuu iltaisin »tuollaisten naikkosten» kanssa bulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen kanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on sitten muka perintöprinssi!… Hän siis nauttii siitä, että näin saa omassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.
Näin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin kuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään päin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin päästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.
Mutta Colette pysyi hänen rinnallansa. »Mutta Axelin prinssi on tullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas, joka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa, jopa puolisonsakin edessä… Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen kuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.»
Tällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti, hänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin murheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi nähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei koskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden naisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique jälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.
»Henkilö, josta puhutte, on kuningatar», sanoi hän vilkkaasti; »tuomita häntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat avonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin tahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret eivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko kuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia laillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen vihollisille?… Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja sokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä ei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa meidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa vaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita; se tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja antaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista teidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.»
Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla — niin kovasti, että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.
Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle; hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita. Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut. Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta, aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa iloisesti:
»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että hän on sairas.»
»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»
»Hän tuli juuri ulkoa… Raitis ilma sen vaikuttaa.»
Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi, joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa. Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa, juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin maanpakoa kesti.
Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet, joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli jo kerran tehnyt.
Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän! Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka. Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli. Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.
Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin, voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi vaadittu.
Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon, jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa, unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella, yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.
»Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä» j.n.e.
Elysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut noista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II kohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti, melkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen pintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin olkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun talonväen kohtelua:
»Elkää kovin kiusatko poloista!… Varsinaista oppinutta hänestä ei tarvitse tulla…»
»Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan», vastasi Frédérique ylpeästi.
Kun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:
»Vai eikö hän kerran ole hallitseva?»
»Tietysti!… tietysti!…»
Ja näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei keskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä operettinuottia: »Se hallitsee … se hallitsee … ken mies on Espanjan!»
Elysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta, hajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta, jonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan jollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan vieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli kuvannut »Kertomuksessa Ragusan piirityksestä». Huolimatta Frédériquen taidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina esiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia, joissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.
Kun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja kuningatar avasi sanomalehden — »Illyrian viestin», jonka hän aina luki ensimäisenä — huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja murheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki riensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden Boscovitshille:
»Lukekaa te.»
Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä sillä nimenomaisella ehdolla…
»Bravo!…» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se…»
»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.
— »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian kruunuun.»
Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.
»Siihen täytyy vastata … tuollaista loukkausta ei voi jättää sillensä», sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia, joka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.
»Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan», sanoi tämä lähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun julistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas — hylkäämällä tehdyn tarjouksen — lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee kansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista huonettansa.
Kuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmänBoscovitshille.
»Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se teidänkin ajatuksenne, sire!» jatkoi hän muistaen samassa, että kuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.
»Tietysti, tietysti!» vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä pureskellen. »Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta … tarkoitan, että … tulemmeko toimeen ilman noita…»
»Tulemmeko toimeen?… Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia… Onko tuo kuninkaan puhetta vai?»
Kuningas vastasi rauhallisesti:
»Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi meidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!…»
»Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan ottaa pussit selkäämme ja — kerjätä muiden ovilla!… (Tavallinen dalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta kuningas ei antaudu…»
Tämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä Pariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa varsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja kaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta palavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella puolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen tunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja, valkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti kiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä kuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon kuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset kalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana, tulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.
Nyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen parikunta itse teossa oli.
Kristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana oli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.
»Rosen!»
»Teidän majesteettinne käskee?»
»Annapas meille oikea vastaus tässä asiassa. Tulemmeko me vielä nykyisillä varoillamme toimeen?»
Hoviministeri teki ylpeän liikkeen ja sanoi:
»Aivan varmasti!»
»Mutta voitko sanoa suunnilleen, kuinka kauvan…?»
»Ainakin viisi vuotta: sen olen laskenut!»
»Ilman että kukaan siitä kärsii? Ilman että se tuottaa mitään vahinkoa ystävillemme?»
»Aivan niin, sire!»
»Oletko varma siitä?»
»Vallan varma», selitti vanhus oikaisten itsensä suoraksi.
»No, silloin on kaikki hyvin!… Hra Méraut, saanko kirjelmänne … voidakseni allekirjoittaa sen, ennenkuin lähden ulos.»
Kirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:
»Katsokaapas rva de Silvistä!… Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän pian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.»
Pikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin tullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi salissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa nyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän — taapäin nojaavasta, romanttisesta asennostakin päättäen — aikovan aloittaa cavatinan jostakin operasta.
Julistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin kaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse, kuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain ympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa kuljetetuiksi tullirajan ohi »hartaus-esineiden» nimellä, öljypuisten rukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen vaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä kuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella Dalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet eivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa pitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät maaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja, lahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua kirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla nimikirjoituksilla ja — kirjoitustaidon puutteessa — liikuttavilla »puumerkeillä» varustettuja adresseja erityisesti valittujen pyhiinvaeltajain kautta.
St. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia Ragusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja sivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla nilkoista sidotutopanke-kengätjaloissa. Joukottain tulivat he Pariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset kaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla varustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten pariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki pysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat toistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.
Méraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin liikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen vaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an pikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset näitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin, missä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen, kaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla huomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian esiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli heistä päässyt.
Itse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin käynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet viettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi hän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla jokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten kyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt heistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä ivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän kerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen, italialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana ja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä kyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana päivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja säestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.
Vanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen merkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh nauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen sitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen naapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä, huomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:
»Teitä ei naurata, Méraut … ja kuitenkin on ukko sangen hauskan näköinen vai mitä?»
»Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra … sillä tuo on kuin isäni muotokuva.»
Vähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa, joka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa kuningattareen.
Oli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli pukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle päin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat seisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa porraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian valtiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat ryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet saapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja neuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli ryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä toimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen tärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille ilmoitettu.
Juhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä kultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten valtaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia säkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.
Sillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja silkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin pikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja venetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka aikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua juhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta kunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja jäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli saatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi loitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien lähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa mielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa palaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen kukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa kanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan, rakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian mahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden toivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo nuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta, joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.
Pian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä ilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä hotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten lyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului askelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä vaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan nenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja miksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?
Samassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa virallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin vilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin seinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun puolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja lähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin hänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun onnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa kaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen seinäverhoja, kunnes tuo »joku» vaipui lattialle vetäen pudotessansa alas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä otaksumisessa.
Hän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli puoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli lämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla tapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin divanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja karhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden keskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi tässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota miljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.
Ovi oli auki.
Hattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi avattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen kaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää vastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä hummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen edessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti, kuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:
»Sen täytyy … sen täytyy tapahtua… Tulkaa nyt!»
Hiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:
»Minä en voi… Näettehän, ett'en voi… Myöhemmin … minä vannon…»
Sitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja hymyili hupsun typerää hymyä… Juonut hän ei ollut… Oh! Ei suinkaan, vaan … ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin … päivällisen jälkeen.
»Niin, niin… Tiedän kyllä… Mutta sama se! Teidän täytyy tulla alas… Kunhan he vain saavat nähdä teidät!… Kyllä minä puhun heille … ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.»
Mutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen painosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille kasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:
»Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän tulevaisuutenne?… Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman että poikasi kruunun!… Kas niin, tule nyt … minä pyydän … minä tahdon sen.»
Kuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen säihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän pelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi hatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin sauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta raukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin kuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla kuumeisillansa.
Yht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle, jolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet voimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä sohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi mykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista kulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä kuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla, surullisella äänellä:
"Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio…" [Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä…]
J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija.
Pariisin kaikista luolista ja Ali-Baban salaperäisiä onkaloita muistuttavista holvirakennuksista, joita suurkaupunki kätkee, on Lewisin asioitsijatoimisto epäilemättä omituisin ja huvittavin.
Tietysti tunnette te sen, sillä senhän tuntevat kaikki ainakin ulkoapäin. Se on Royalekadun varrella, Faubourg-Saint-Honorén puistokadun kulmassa ja siis juuri sillä tiellä, jota kaikki Boulognen metsään päin aikovaiset tai sieltä tulevat käyttävät; kaikkien huomion vetää tämä kalliiksi sisustettu alakerros puoleensa jo yksistään upean porraskäytävänsä, ja korkeiden, kokonaisten akkunainsa kautta, joissa näemme Europan tunnetuimpain valtakuntain vaakunat kotkinensa, leopardinensa, ykssarviaisinensa ja muine vaakunatieteen salaperäisestä kokoelmasta kopituine eläiminensä.
Noin kolmenkymmenen metrin pituudelta eli toisin sanoen koko tuon puistokatuun verrattavan kadun leveydeltä loistaa Lewisin asioimisto vähimminkin uteliaan ja katseluhaluisen ohikulkijan silmiin. Jokaisen täytyy pysähtyä ihmettelemään: »mitähän kaikkea tässä myydään?» Mutta pikemmin saatte kysyä: »mitä tässä ei myydä?» Sillä kultaisilla kirjaimilla luemme eräässä akkunaruudussa: »viinejä, liköörejä, ruokatavaroita, pale-alea, rakia, kiimmel-viinaa, kaviaria, Provencen kabeljoa», toisessa taas ilmoitetaan: »vanhan- ja uudenaikuisia huonekaluja, lehtikoristeilla koristettuja tapetteja, Smyrnan ja Ispahanin mattoja», kolmannessa: »mestarien tauluja, pystykuvia marmorista tai terrakottasta, koruaseita, mitaleja ja haarniskoita», neljännessä: »rahanvaihto- ja diskontto-konttori», viidennessä: »kirjakauppa kaikenkielistä kirjallisuutta ja kaikkien maiden sanomalehtiä varten», heti vieressä taas: »myydään ja vuokrataan metsästysmaita, rannikkoseutuja ja maatiloja» sekä vihdoin lopuksi: »kaikenlaisia tiedusteluja toimitetaan nopeasti ja hienotuntoisesti.»
Tämä ilmoituskirjoitusten ja loistavien vaakunoiden vilisevä paljous häiritsi rakennuksen julkipuolta ja esti katselijaa näkemästä tarkempaan akkunoihin asetettuja tavaroita. Epäselvästi nähdään näissä muodoltansa ja väriltänsä oudompia pulloja, koristeleikkauksilla varustettuja tuoleja, tauluja, eläinten nahkoja, kultaraha-pötkyjä ja paperirahanippuja. Mutta kirjava päävarasto on kuitenkin oikeastaan n.k. maakerroksessa, jonka ristikkoakkunat ovat kadun tasalla ja joka tavallansa muistuttaa Lontoon keskikaupungin eli Cityn luotettavia myymälöitä samalla kun ne ovat yhtä taitavasti ja sirosti järjestetyt kuin myymäläin akkunat Madeleinen bulevardin varrella. Täällä maakerroksessa nähdään kaikellaisia tavaroita: rivittäin viinitynnöreitä, vaatepakkoja, päällekkäin ladottuja arkkuja, kirstuja ja ruokasäilykelaatikkoja oli kasattu sinne summattoman paljo, jonka vuoksi se muistutti lähtövalmiin rahtilaivan avonaista ruumaa sellaisena kuin se kannelta katsoen lastauksen päättyessä näyttää.
Kaikki on siis järjestetty sekä suurten että pienten kalojen pyyntiä varten ja niin hyvin on haavi Pariisin parhaimpaan väenvirtaukseen viritetty, että siihen käyvät Seinejoen vähäpätöisimmätkin kalansikiöt. Jos kuljette siitä ohi noin kolmen aikana iltapäivällä, niin näette sen olevan väkeä täpöisen täynnä.
Lasiovilla varustetun, korkean ja valoisan portin edessä Royale-kadun puoleila, jonka yläpuolella näemme puuleikkauksilla koristetun frontonin, on sisäänkäytävä muoti- ja »uutuus»-osastolle; portin edessä seisoo talon sotilaallisesti puettu »metsästäjä», joka painaa ovinappia teidät nähtyänne ja tarjoo ajopeleistä myymälään aikoville ostajattarille sateenvarjon suojaa, jos tarvis vaatii. Astuttuanne sisään tulette tavattoman suureen saliin, joka salpa-aitauksilla ja pienahäkeillä on jaettu useampiin osastoihin eli neliömäisiin, säännöllisiin »box'eihin». Häikäisevä valo läikkyy vahatuilla parkettipermannoilla, puuleikkauksilla ja sirojen, kaunismuotoisten puotipalvelijain moitteettomilla, pitkillä takeilla ja käherretyillä suortuvilla; viimemainitut ovat kuitenkin ulkolaisten näköisiä ja puhuvat murtaen ranskaa. Näiden joukossa näette öljypuun karvaisia kasvoja, suippoja pääkalloja, kapeita, aasialaisia olkapäitä, pitkillä poskiparroilla varustettuja, sinisilmäisiä amerikalaisia ja punakkanaamaisia saksalaisia, niin että puhukoonpa ostaja mitä kieltä tahansa, ymmärtää joku näistä hänen puheensa, sillä asioimistossa puhutaan kaikkia kieliä, paitse venäjää, joka muuten onkin joutava taito Pariisissa, koskapa venäläiset puhuvat siellä kaikkia muita kieliä, paitse omaansa.
Eri osastojen häkkiaukkojen ympärillä kiertää alinomainen ostajain jono, keveillä tuoleilla istuu matkapukuisia herroja ja naisia odotellen, astrakanilaiset tai skotlantilaiset päähineet päässä, pölyviitat tai muut molemmille sukupuolille yhtäläiset, mukavat kaaput yllä ja matkalaukut käsissä — sanalla sanoen yleisö on täällä samanlainen kuin rautatieasemain odotussaleissa; kaikki puhuvat ääneen ja huitoen niinkuin oudot ihmiset vieraassa maassa tekevät, ja tästä syntyy sellainen eri kielten surina, ettei sitä osaa juuri verrata muuhun kuin lintujen seka-ääniseen kuoroon Gèvresin rantasillalla tavattavissa häkeissä. Olut- ja viinipullon korkit paukkuvat ja kultarahat helisevät pienillä kassapöydillä. Alinomaa soivat sähkökellot ja huudetaan puhetorviin. Tuossa läiskäytetään auki kartta talon kaikista kerroksista, tässä lyödään koetettavan pianon koskettimia, tuolla seisoo joukko samojeedeja töllistellen ja ääneensä ihmetellen summattoman suurta valokuvaa j.n.e.
Puotipalvelijat juoksentelevat hymyilevinä ja kiireellisinä toisesta osastosta toiseen, kysellen milloin hintoja, milloin jonkun henkilön tai kadun nimeä käydäksensä taas äkkiä juhlallisiksi, kolkoiksi, välinpitämättömiksi ikäänkuin ei heitä liikuttaisi ollenkaan minkäänlaiset liikeasiat, kun joku hämmentynyt ja toiselta luukulta toiselle sysätty poloinen kumartuu heihin päin kuiskataksensa heille jotakin salaperäistä, jota he eivät voi olla ihmettelemättä. Harmistuneena siitä, että häntä töllistellään kuin mitäkin vesipatsasta tai maahan pudonnutta meteoria, voi levottomaksi käynyt ostaja äkkiä vaatia saada puhutella J. Tom Lewista itseänsä, koska hän epäilemättä tietää, mistä kysymys on. Mutta ylevästi hymyillen vastataan hänelle että se ei käy laatuun… Tom Lewisilla on par'aikaa ylhäisiä vieraita!… Ei hän välitä tuollaisista joutavista asioista kuin teidän on … eikä mokomasta pikkuväestä kuin te olette, miesparka!… Mutta katsokaas tuonne perälle! Ovi avataan juuri ja Tom Lewis itse ilmestyi hetkeksi kynnykselle majesteetillisempana kuin koko hänen palvelijakuntansa yhdessä. Tähän vaikutti hänen juhlallinen pyöreä pönkömahansa ja kalju päänsä, joka kiilsi kuin parkettilattia, hänen taapäin nojautuva asentonsa, viidentoista askeleen päähän viskaava katseensa, lyhkäisten käsivarsien käskevät liikkeet ja tuo juhlallinen ääni, jolla hän — englanniksi murtaen — huutaa niin kovaa, että koko sali kaikuu: »joko tavarat hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille on lähetetty?» samalla kuin hän vapaalla kädellänsä pitää kiinni vastaanottohuoneensa ovea osoittaaksensa että tuolla sisällä olevaa ylhäistä vierasta ei sopinut häiritä millään tekosyyllä.
Meidän tarvinnee tuskin lisätä, ett'ei Walesin prinssi ikinä ollut käynyt koko asioimistossa eikä hänelle mitään lähetettävää ollut. Mutta myymälässä sattumalta olevaan väkijoukkoon teki tämän nimen julkinen mainitseminen vaikutuksensa samoin kuin vastaanottohuoneessa vartovaan vieraaseen, jolle Tom ulospistäytyessänsä oli sanonut: »anteeksi … hetkinen vain … kysäisen vain pientä asiaa tuolla ulkona.»
Silmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä käynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa, omituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta maakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa, vaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla J. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla kaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain »puhveja» Tom Lewisin liikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on ominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja jos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan rikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin aarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen viiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn »setelitukon» päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään maakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä… Entäs tuo porteri, jota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen ylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on pakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on varsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan lähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja pystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki toimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka maakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta. Kaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan varaten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin, ja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu alkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa takaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. »Tavaramme ovat hyvin lajiteltuja.» Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa kalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne täältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä puhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin »english spoken» (puhutaan englantia) tai »man spricht deutsch» (puhutaan saksaa). Bulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan muuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia ja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa päivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita! Toisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä kuin mitkäkin!… Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla tekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin julkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa, missä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä kadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät petkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä ulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte ainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on englantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on tunnettu molemmissa maanosissa.
Ja englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on ollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä alkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja kapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta paistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys näkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin saakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä poskiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta hypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen lyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista sormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten silmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis sattui valhettelemaan — mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin — jolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet, gyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka näyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]
J. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset kiessinsä eli »cabinsa», joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se olikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos sattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja joissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli Tomin tapa sanoa: »minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin jonkun varman keinon.» Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja punnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien päälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka alinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä »cabissansa» mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden loppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä ainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka toivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.
Silloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha Egyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon rannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki Uralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan asuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta Pariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet hänelle tuottivat.
Ja entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui laivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät kävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire menettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että tuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot olivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen katot, seinät ja akkunat.
Huomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön välittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä itsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä useita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää, rakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä luvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä hienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen englantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa säilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki häväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L. Juuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera Comiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden kuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle haiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien sekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo — samaa naista varten — tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin varrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan voineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa, vaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen aikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla riveillä:
»Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin tiellä. — Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle» … tekee … niin ja niin paljo.
Alempana luettiin:
»Kenraalin välitys hyvitetään» … sillä ja sillä summalla. Toisessa paikassa taas:
»Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. — Puutarha, vaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka suostuu heti muuttamaan pois, tekee…»
Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» … sen ja sen summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.
Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo, ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden; maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille, joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa, turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita. Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla, hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten pyöriessänsä.
Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä, jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä. Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.
Kun Spricht rakentaa jonkun tornin — Spricht on saksalainen ja rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja raunioita — niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu. Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.
Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä; saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin, mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.
Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia. Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.
Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. — Ei edes asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta kuulunut.
Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi, koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi, käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella häntä. »Ooh! anteeksi, sire…» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan… Hän aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten, jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn — kaikki vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.
Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia, kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine, viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka täällä vietti pelonalaiset päivänsä.
Kuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa, nenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän rapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita teitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun tapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta vasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta … kas, siellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja selaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä, jolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla silmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti tuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa muistuttavalla äänellänsä: »Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa itseänsä näin kauvan!…»
Mieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla suloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja täyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!… Kuinka oli hän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja konttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä naisen kalpeilta poskilta?… Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet käännellä kirjan lehtiäkään, saatikka…! Täällä täytyi siis tuon poloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä, heloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria, siroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat kuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen kohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi niin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas kiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi muistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden tai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan uusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin vallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä, maalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin kuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta ylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä eikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut ylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman »puolimaailman» keskuudessa. Tuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän mustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta violettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen olevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi säteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt istui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana istuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta orjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta parvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja nöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen ihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas vihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian hänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen nainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja julkein hävyttömyys!
Suloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:
»Sangen ikävää… Tom ei tule… Mutta jos teidän majesteettinne suvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian … ehkä voisin minä…»
Kuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin avomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston vuokra-asiansa?
Mutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:
»Teidän majesteettinne voi olla huoletta … minä hoidan asioimiston kaiken kirjanpidon.»
Hänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku konttoristi sen »häränsilmän» aukolle, joka välitti puhelua kasörin pulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä kummallisimpia tilauksia.
»Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa… Se mies hôtel de Bristolista on taas täällä» j.n.e.