Hän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja vastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi vihdoin kummastella olikohan tämä eterinen »puoti-enkeli» ehkä perillä englantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.
»Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua … taikka oikeammin, sillä ei enää ole niin kiire… Tämän tunnin kuluessa ovat mielipiteeni melkoisesti muuttuneet…»
Tämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen ja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein koskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä riviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet vankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois viihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia viihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta ja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.
Ilta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli viluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä katuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille. Hän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi puhua ääneen itseksensä … tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina silmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.
Joskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen onnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja sivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen onnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin, vaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä toistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä näytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla väikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille puolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen vuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.
Lamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke ilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä, tuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä, suuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa, kunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita käsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla äänellä:
»Mässätäänkös tänä iltana vai —?»
Kristian huudahti ilosta sanoen:
»Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi…»
Haukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä »Kukonpyrstö», joka kymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne alusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen asti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä nyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet puhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili sitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän kuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla kiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin Molièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi Axelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut majesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo ennen päivällisiä pelata »bezigueä», joka parhaiten sopii »kumipäille», sillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle pelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.
»Tom Lewis on siis naimisissa?» kysyi Kristian välinpitämättömän näköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen ilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:
»Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?»
»En … kuka hänen vaimonsa on?»
»Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka…»
Kuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:
»Hän on siis juutalainen?…»
»Luultavasti…»
Seurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas vaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa, säteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä ennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut juutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut tämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän jatkoi tiedustelujansa.
Onnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi siihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:
»Mutta tosiaankin!… Minä typerryn, minä … minä typerryn…»
Mahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.
»Sepä hyvä! … tuolla tulee Wattelet… Tulehan tänne, Wattelet!» huudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään rattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.
Wattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka kaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa lähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät jäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut heinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen puvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän ahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt ulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja ryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja äänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto todisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu klubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin miellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän pian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret juhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta joihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin tottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: »Rakas hra Wattelet … hyvä hra Wattelet…» Kaikki häntä tarvitsivat. Hän oli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle mallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja toisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren vaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.
Torstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita miellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin kuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen värähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella hänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli sievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat enimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu, tukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen, monivärinen, »puhvitettu» ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi Spricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä maalaajalle itsellensä:
»Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät minun tekemissäni puvuissa!»
Kuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:
»Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa…»
»Tunnetko hänet?»
»Perinpohjaisesti.»
»No, annas kuulua!…»
Sillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin tuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran tuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi äänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:
»Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa neljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän… Hänen vanhemmillansa on puku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja pahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan ja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia … kuten teidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa St. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat tässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua sellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää kummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja kielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli kaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat ovat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette suuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat vanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju, sanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli senaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine, ulkonevine akkunoinensa.
»Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä ja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi, sillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen juutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun nokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties, kuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea palleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin minä ensimäisen näyttelymitalini…
»Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun varrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin päivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä … eikä se minun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin talon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin tuntenut 'imevän' viettiä…»
»Mitä?» kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto toisinaan tuntui oudolta… »Ah, niin … ymmärrän … jatka!»
»Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa liekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään kokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen aikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas käsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan' taidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu muuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla täytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin hienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten säilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla avaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä valtakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa vanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden loisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta uusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.
»Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen rinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen hyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä tarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen arvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua yhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja tulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden suortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka silmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi hän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut ostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä parsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa, välittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan vartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään juuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.»
»Todellakin?» huudahti kuningas tyytyväisenä.
»Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä myymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa Eginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon ihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa sanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka nyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta ilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta raitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä yökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen uloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta ilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin uskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja sievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin tepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai yskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan näistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa».
»Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?» kysyi prinssi, joka näkyi jo alkavan virota.
Kristian kävi levottomaksi.
»Sallikaahan hänen lopettaa… Entä sitten?»
»Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa rauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen pieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen pasaasista… Kaunista seuraa!… Joka kerran palasin minä sieltä kirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran vieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi minuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun olisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen perustuva vilpittömyytensä… Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että koko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi puhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun hävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni Salan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen kanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut tytön pois kuin minkäkin kauppatavaran… Pari kolme vuotta osasi Señora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon seitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin Skotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla, että hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia' Antinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen rakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa omituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia ja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää söivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat baccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin, joka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin rotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta vain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa naimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa, joka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle; seuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta maailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi jälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.
»Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää tätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt aivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa suojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan päinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen vuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina sama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas … ja kaikki tuota naurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa. Sellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan loitolle!»
Kuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:
»Vai niin! Onko se mahdollista?…»
»Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!… Sitä paitse kaljupää … viisitoista vuotta vanhempi … ja taskuvaras mongertaja!…»
»Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.»
Uneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:
»Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan puhaltanut sille kiekolle… Ei syty … tie on tukossa…»
»Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa kiekolle'», sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän puheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet. »Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!… Teille pitää olla avonaiset paikat… 'Suuren 16:n' sohva… Tynnyri, nuori oksa ja sitten harpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella näkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää tapaansa … voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en tarvitse.»
»Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu», sanoi Axelin prinssi.
»Paljostako?
»Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.»
»Sovittu!… Wattelet, tuo vetokirja!»
Kirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen laatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat nimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien yhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois jokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei hän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia vedonlyöntejä siinä mainittiin.
Korkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen kunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle tapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä nuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä ympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun vanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli läsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet antoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta Europan kohtalo voi riippua.
Veto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:
»Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa kahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu Sefora L:n kanssa.
»Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.»
»Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja Kukonpyrstöä», arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja hienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.
Maanpakolaiset »mustalaiset».
»Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!…'Oh! Yes!… Goddam…Shocking!…'Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekävastata mitään… Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun…Tehkäämme välit selviksi, vanha veijari…»
»Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti, että…» intti toinen englanniksi murtaen.
Sanoaksensa tuon sanan »kiivaasti», jonka hän ylpeydellä säilytti sanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin, ojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös suurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä kaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla alkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi lukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa puoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja englantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa kapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin kammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti kamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia jotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen luonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten ilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti entinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin kuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean ahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.
Ollaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi pihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi laastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla olkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt upeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla varustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja kuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän — järven joskus jäätyessä — teki aamuiset ajoretkensä.
Kaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja seinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi kokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla permannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa järjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja, suitsia ja päitsiä.
Satulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.
Tom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat olivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija, joka huusi täyttä kurkkua. »Voiko kukaan käsittää tuollaista roistomaisuutta?» huusi hän Tomille vasten naamaa. »Ja kuka olisi voinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät jättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian ennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh? Minä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat vastenmielisyytensä teitä kohtaan… Ja paljoko piti minun saada vaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto kaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon hankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?»
»Oh, yes… Niin se oli…»
»No, miksikäs te petätte minut?»
»No, no, … minä en petä koskaan», tenäsi Tom Lewis käsi rintapitsistöllä.
»Vai niin, vanha lurjus!… Kaikki hankkijat maksavat teille neljäkymmentä prosenttia, siitä olen hankkinut todistukset… Ja kuitenkin olette te sanonut minulle saavanne ainoastaan kymmenen… Siitä miljonasta, jonka muutto hotellista tänne maksoi, olen minä saanut ainoastaan viisi prosenttia eli viisikymmentätuhatta, silloin kun te olette nylkenyt kolmekymmentäviisi, te! Siis olette te pistänyt taskuunne seitsemänkertaisesti sen summan, minkä minä sain, eli kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia! Ymmärrättekö: kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia?»
Tässä oli Lebeau vallan läkähtyä, sillä tuo pitkä luku tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa kuin kalanruoto. Tom koetti rauhoittaa häntä. Ensiksikin on joku liioitellut summan … ja sitä paitsi olivat muuttokustannukset todellakin tavattoman suuret… Vuokraa Royale-kadun varrella oli juuri kohotettu … hänellä oli ylen paljo saamisia, joita hän ei tahtonut saada perityksi… Sitä paitse tuotti tuo muutto hänelle voittoa vain yhden ainoan kerran, jota vastoin Lebeaulla oli tilaisuus ottaa osinkonsa kaikesta, mitä pitkin vuotta ostettiin tähän kuninkaalliseen talouteen, joka tiettävästi maksaa yli kaksisataatuhatta frangia vuodessa…
Mutta kamaripalvelija ei näyttänyt tyytyvän tähän Tomin käsitykseen asiasta. Hänen yksityiset asiansa eivät ketään liikuta, intti hän, eikä hän missään tapauksessa aikonut antaa tuollaisen ruokottoman englantilaisen nylkeä itseänsä, se oli varma!
»Herra Lebeau, te olette hävytön mies … teidän kanssanne minä en tahdo enempää keskustella», sanoi Tom omituisella englantilaisella murteellansa.
Ja sitten näytti Tom Lewis aikovan ovelle. Mutta toinenpa salpasi häneltä tien.
»Vai aikoisitte te livahtaa tiehenne mitään maksamatta? Ohoh, sepä ei käy laatuun, ystäväni…»
Lebeaun huulet olivat käyneet kalpeiksi. Hänen kärppämäinen kuononsa ikäänkuin piteni kiihtymyksestä ja vavisten astui hän yhäti vallan rauhallisen englantilaisen eteen, jonka häiriytymätön kylmäverisyys harmitti kamaripalvelijaa niin, että hän vihdoin, kaiken malttinsa menettäen, ärjäsi törkeän haukkumasanan heristäessään nyrkkiänsä aivan hänen nenänsä edessä. Mestarimiekkailijan nopealla kädenliikkeellä, joka enemmän muistutti rajasuutaria kuin englantilaista »boksaria», löi Tom heristetyn nyrkin alas ja sanoi leveällä ja puhtaalla Antoinen etukaupungin murteella:
»Ei sitä, Liisa kulta … taikka täältä läiskähtää!»
Näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau ympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat muualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään englantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka silmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti hän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa väristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa mukana.
»Voi, mikä veijari … mikä kirottu veijari … te olette!… Olisihan minun pitänyt arvata se heti… Sitä parempi englantilainen te siis ette ole!»
Tätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion ovi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.
Hän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa talliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen sanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta. Hän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu kamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen nöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista »cabissänsä» ajelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta. Mutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto hotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän elämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja vaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka heillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut näin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien tulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä tuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän puolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen pukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?… Nämä ajatukset nostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän sateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.
Herttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen viereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla seisoallensa.
»Ei, istukaa vain», sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten herttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan jatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:
»Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?… Oh, ei mitään verukkeita!… Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen pitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu rahalla… St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka meillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään… Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on auttanut ja kenenkä almuista me elämme?…»
Vanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen väristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:
»Teidän siis!… Te olette siis…?»
Sitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi sopertaen jotakin »velvollisuudesta … kiitollisuudesta … ja entisen takaisin maksamisesta…»
»Hra herttua», sanoi kuningatar kiihoittuneena, »kuningas ei ota takaisin, mitä hän kerran antanut on … eikä kuningatarta ylläpidetä niinkuin jotakin tanssijatarta.»
Pari kyyneltä herahti hänen säteilevistä silmistänsä, pari ylpeyden kyyneltä, jotka eivät poskille tipahtaneet.
»Oi, anteeksi … anteeksi, kuningatar…» Herttua parka näytti niin nöyrältä ja suuteli hänen sormiensa päitä niin surullisena ja katuvaisen ilme kasvoillansa, että kuningatar jatkoi hieman lauhtuen:
»Tehkää luettelo kaikesta, mitä olette omistanne maksanut, rakas Rosen. Te saatte velkakirjan siitä summasta … ja kuningas on sen maksava ensi tilassa… Mitä taas tulee vastaisiin menoihimme, otan minä pitääkseni niistä huolen. Ne eivät saa nousta yli vuotuisten tulojemme, siitä vastaan minä. Hevoset ja vaunut me myymme pois. Palvelijakuntaa me taas voimme vähentää. Maanpaossa olevien hallitsijaan tulee tyytyä vähään.»
Nyt oli herttuan vuoro kiihtyä.
»Nyt te erehdytte, armollinen rouva… Juuri maanpaossa on kuninkuuttansa kaikilla tavoin ylläpidettävä. Oi, jospa minun neuvoani olisi noudatettu, eivät teidän majesteettinne asuisi täällä etukaupungissa ja tavalla, joka käy laatuun ainoastaan kylpypaikoissa. Minä olisin halunnut nähdä teidät jossakin Pariisin ylimystön keskellä sijaitsevassa palatsissa, sillä tiedänhän, että valtaistuimensa menettäneiden kuninkaallisten tulee etusijassa olla varuillansa sitä välinpitämättömyyttä vastaan, joka syntyy, jos hallitsijat vedetään heille sopimattomaan tasa-arvoon muiden kanssa. Tiedän kyllä, että minua on usein pidetty naurettavana sen täsmällisyyden takia, millä olen vaatinut hovitapoja noudatettavaksi: minä olen muka liian vanhanaikainen ja pikkumainen. Mutta nämä muodollisuudet ovat nyt tärkeämpiä kuin ennen, sillä niiden avulla säilyy se ylväs ryhti, joka vastoinkäymisessä muuten häviää. Se on kuin sotilaan jäykkä varustus, joka voi pitää hänet pystyssä vielä kuolettavasti haavoitettunakin.»
Kuningatar viivytti hetken vastausta ja mietti. Sitten kohotti hän päänsä pystyyn sanoen:
»Mahdotonta!… Löytyy ylpeys, joka on tuota korkeampi… Toivon, että asiat jo tänä iltana muuttuvat niinkuin sanoin.»
Yhä kiivaammin ja melkein rukoillen vastasi herttua:
»Mutta teidän majesteettinne arvaa, mitä hevosten ja vaunujen myynti jo merkitsee… Se olisi jo tavallansa kuninkaallinen vararikko… Mikä isku ja häväistys!»
»Nykyinen asiain meno on vielä suurempi häväistys.»
»Ken siitä tietää! Kuka edes epäilee jotakin? Kuka aavistaisi, että tuo vanha saituri Rosen…? Tehän ette tahtonut itsekään sitä uskoa äsken!… Oi, armollinen rouva, minä rukoilen teitä vastaanottamaan tämän todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani… Sitä paitse olisi tahtonne ehkä mahdoton toteuttaa. Niin, jospa te vain tietäisitte… Teidän koko vuositulonne riittäisi tuskin kuninkaan pelimenoihin.»
»Kuningas ei saa enää pelata, hra herttua.»
Tämän sanoi hän sellaisella äänellä ja katseella, että…! Rosen lakkasi inttämästä vastaan. Kuitenkin uskalsi hän vielä lisätä:
»No, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo. Mutta minä pyydän teidän majesteettianne pitämään mielessänne, että kaikki omaisuuteni on teidän käytettävänänne ja että te onnettomuuden ja tarpeen vaatiessa ensi sijassa käännytte minun puoleeni. Sen olen minä mielestäni ansainnut.»
Hän tiesi näet, ettei siihen kauvan aikaa kuluisi.
Seuraavasta päivästä pantiin sovitut uudistukset toimeen. Puolet palvelijakunnasta sai eronsa ja kaikki tarpeettomat ajopelit lähetettiin Tattersallin huutokauppaan, missä kaikki muut myytiin jokseenkin edullisesti paitsi loistovaunut, jotka liiallisen komeutensa vuoksi eivät soveltuneet yksityisille ihmisille. Myydyiksi saatiin sentään nekin. Äskettäin Pariisiin saapunut amerikalainen sirkusseurue, joka levitti mitä suurellisimpia ilmoituksia, osti nuo upeat vaunut, jotka Rosen oli teettänyt säilyttääksensä hallitsijoillensa jonkun verran loiston varjoa ja kaukaista toivoa Laibachiin palaamisesta; niitä käytettiin historiallisia kulkueita ja juhla-ajoja varten à la Franconi taikka myöskin kiinalaisten kääpiöiden, kesytettyjen apinain y.m. esiytyessä. Näytäntöesitysten lopulla nähtiin näiden vaunujen, joista kuninkaalliset vaakunatkaan eivät olleet aivan poistetut, orkesterin soittaessa kiertelevän kolme kertaa ympäri hiekoitettua sirkus-tannerta irvisteleväin apinain tai jonkun lyhyttukkaisen, punaiseen silkkipukuun puetun, kuuluisan voimistelijan hiestä sekä tukkarasvasta kiiltävänä tervehtiessä yleisöä vaunun akkunoista. Niin vedettiin nämä kuninkuuden komeat perinnöt alas todistamaan kukistuvasta suuruudesta elefanteille ja kouluutetuille hevosille! Mikä varoittava enne kuninkuudelle!
Tietysti herätti tämä vaunujen myynti Tattersallissa jonkun verran huomiota samoin kuin yht'aikaa nurkissa ilmoitettu Galizian kuningattaren jalokivien myynti Drouotin kadun varrella olevissa suurissa, julkisissa huutokauppahuoneistoissa.
Mutta kauvaksi aikaa ei Pariisi jää samoja asioita miettimään: sen ajatukset seuraavat sanomalehtien rientävää lentoa. Näistä molemmista merkillisistä huutokaupoista puhuttiin joku vuorokausi. Seuraavana päivänä olivat ne jo unhottuneet. Vastustelematta suostui Kristian II kuningattaren vaatimiin supistuksiin. Edellisen, surkean kohtauksen jälkeen esiytyi kuningas nyttemmin hänen edessänsä aina hieman hämmentyneenä ja ikäänkuin olisi hän tahtonut vihjata tuonoisen tekonsa tahallista lapsellisuutta, jonka nimiin hänen poikamainen elämänsä muka oli luettava. Mitä häntä muuten liikuttivat nämä taloutta koskevat supistukset? Ulkona kaupungillahan hän eli, oleskeli ja huvittelihe. Ihmeellistä kyllä ei hän kuuteen kuukauteen turvautunut ensinkään Rosenin rahakukkaroon. Se kohensi häntä jonkun verran kuningattaren silmissä, joka tunsi itsensä erityisesti tyytyväiseksi siitä, ettei tuon englantilaisen omituiset ajopelit enää seisoskelleet heidän pihansa nurkissa ja ettei hänen enää tarvinnut nähdä rappusissa tuon imartelevan velkojan matelevaista hymyä.
Tästä huolimatta menetti kuningas edelleen paljo rahaa, »juhlien» enemmän kuin koskaan ennen. Mistä mahtoikaan hän saada varoja tähän? Elysée sai sen tietää omituisella tavalla ukko Sauvadonilta, tuolta kunnon mieheltä, jolle hän ennen oli käynyt antamassa »ajatuksia eri asioista». Tämä tuttavuus oli näet ainoa, jonka Méraut entisistä tuttavapiiristänsä säilytti vielä senkin jälkeen, kun hän oli alkanut toimensa Herbillonin kadun varrella. Silloin tällöin kävi hän syömässä ukon kanssa aamiaista Bercyssä kertoaksensa hänelle uutisia Colettesta, jota ukko valitti ei enää ensinkään tapaavansa.
Colette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän veljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan saakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut hänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana eräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen heikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän koristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan sivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan hiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:
»Tuon tytön äiti on paronitar … tuon herttuatar … ja tämän taas markisitar», niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa kohauttaen: »Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!»
Ja kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar. Myötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin asioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan hinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut liian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla nurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa, missä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia, leveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa kuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja nokkelat silmät — Coletten silmät — lievensivät jossakin määrin sitä teeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta, jonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine, hevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen turpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi miehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn laivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään, jonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti ihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn varastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa eteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos olkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita mielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja suosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin ja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta muutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti tämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia esittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia mielipiteitä.
Mutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä »ajatusten antajan» että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet hovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St. Mandésta. Ja hovin »talous- ja sotaministerin», vanhan herttua Rosenin hän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla esitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes mainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän kuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä! Eikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti täydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli ukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai laivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka pörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja tyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun puistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat varastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.
»Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin», sanoi hän. Itse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien melussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret varastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän — neljäkymmentä viisi vuotta sitten — oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.
Tänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään aamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston suurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores pöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja kalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin Languedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.
Nyt ei enää ollut kysymys »ajatuksista ja erinäisistä asioista», kun hän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä Mérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle maistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin todellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa osanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista kohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.
Méraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St. Mandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta, jonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin silmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin seuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren kanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku Colettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin ylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.
»Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja herttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut… Risteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?… Saisin niitä minäkin, jos haluaisin… Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut, te ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun viimeksi tapasimme!…»
»No, mikä, setä?»
Elysée kutsui häntä »sedäksi», kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain tapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa miestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota kömpelöä kauppiasta kohtaan.
»Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston komentajan ristin… Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta kunnianauhastansa!… Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä onnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni … ja opetan sen vietävän kunnioittamaan…»
Elysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin!Europan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä … annettu ukkoSauvadonille, 'setä-ukolle'!… Mistä hyvästä?… Siitäkö, että hän onmyynyt värjättyä viiniä Bercyssä?
»Asia on varsin yksinkertainen», selitti ukko räpytellen pieniä, harmaita silmiänsä. »Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin kuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan… Jos olisin summaa lisännyt hieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä kaupaksi se oli sekin…»
»Missä sitten?» kysyi Elysée kalveten.
»Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella… Sen paholaisen englantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa… Minun kunniaristini maksoi kymmenen tuhatta frangia… Suuri nauha olisi maksanut viisitoista tuhatta… Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi… Arvatkaas kuka?… Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in bulevardin varrella… Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko Pariisi… Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren salongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee mahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi kädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva tavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos kenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti, olettehan huomannut hänen näin tekevän, jos…»
Ja sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä jäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut ensinkään mitään viiksiä.
»Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä? Tahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?…» Elysée toivoi tässä olevan jotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä harjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä järjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan, varustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja kuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei tässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla harjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi vakuudeksi meni Méraut — Pariisiin palattuansa — heti tapaamaan hovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.
Suuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka samalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä koskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi miekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh kaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä kuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos näet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja Boulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto tiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän ostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan jälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan vajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton päättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän suurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja, joiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut. Hän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan runtelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa lukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen ja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin vuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin vahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat hyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen muuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen tuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia liikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret hienoksi pölyksi.
»Kas, mato se on … mato se on», huudahti Boscovitsh suurennuslasi silmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä; samalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka hirviö oli aikaansaanut.
Elyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen alhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.
Miesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit puheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa ylitse… Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?… Totta kyllä, että kuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia kunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä; mutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut sopivaksikaan niistä enempää tiedustella.
»Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos», sanoi Elysée vakavasti, »että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan kunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.»
Sitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko Pariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen. Mutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan; häntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli hänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa Ranskassa edusti hänen uusi kasvionsa.
»Mutta onhan arvotonta», huudahti Méraut, »että … teidän kaltaisenne mies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.»
Boscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin tahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei halunnut huomata:
»Ma che…ma che… mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut? Kuningas on kuningas… Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja niin, tottelee käteni arvelematta … semminkin kun hänen majesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä, kuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni, lahjoitti hän minulle tämän… Sattumalta sai hän sen tuhannesta viidestä sadasta frangista… Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos Linnén teostaHortus Cliffortianus.»
Näin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja kyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa kasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja tuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru muruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa sen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja alkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla tunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita hän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat… Kuninkaan seurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä…E poi che voleté?Hänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta … eikä taipumusta istua valtaistuimella… Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut… »Niinpä esimerkiksi, odottakaas … muistan erään tapauksen … siitä on jo kauvan aikaa … vanhan kuningas Leopoldin ajoilta… Tällä oli jo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua… Kun Kristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja joka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin sanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle, alkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.
»'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän, 'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein muistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman pelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna oli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa vartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan valtaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.»
Tämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä mies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli joutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja perinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla, juhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä aviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli kaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä kuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen edesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa; seuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle. Voimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa elämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta, mielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla on horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa. Se on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä ei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä lukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas, joka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei enää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka lisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien valheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian oppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella? Maanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin haaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat sekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten kanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan mielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja alentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita hänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä kuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä lokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa sekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.
Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana, alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu turvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa »mässäykseensä». Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin rikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli hänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin »käsikassastamme maksettavia määräyksiä», jotka hän ennen osoitti hovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset lankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten kautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien kauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla ei juuri muitakaan apukeinoja ollut.
Niinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt silvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai teurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja käpälinensä.
Tämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään »cabiin» ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi Mérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin hyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän helposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina ovat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa voidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän kääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen johdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän loukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle tahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin — isä Alphéen — puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa; hänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien väliaikojen jälkeen … hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan … ja aina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina…
Entä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin surullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa huolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli vain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana työnsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä, rahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää alhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja hankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät heitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää ollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet tulemaan anojina »hoviin», odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa mennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen tyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin arvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.
Tosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän menoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja arvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki. Poloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset, mutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista ahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä kiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän väristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen päämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja jotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa heidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen. Vihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja hävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja parhaimminkin kullattuja ovia vastaan.
Vakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa tuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: »olenhan minä käytettävänänne». Mutta hän oli vakavasti päättänyt käyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan sanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin ylpeällä läksytyksellä.
Eräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin yksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti. Pelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja niin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan »kuningattaren peliksi»: herttua vastapäätä kuningatarta ja rva Eleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä soitellen hiljaa muutamia »illyrialaisia kaikuja», joita kuningatar ei koskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen johdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja suorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta, jotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen ilmeen, olivat muuten ainoat »soraäänet», jotka häiritsivät maanpakoon alistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta näyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.
Kello löi kymmenen.
Tavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi huoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän hajamielisenä ympärillensä sanoen:
»Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän kanssanne, hra Méraut.»
Elysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona, sulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa kynän, mustetta ja paperia.
Hänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen, kuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin käytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa hotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä; kahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut, mutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin kaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli täydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin valmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui pöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat kirjoitusvehkeet:
»Ei, ei… Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana … se oli vain tekosyy… Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella…»
Sitten lisäsi hän hiljempaa:
»Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä…»
Kuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa sanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi suljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen näköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen mielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen puhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset, kieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet. Tällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen… Kooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja verkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen, tiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa … sellaisen laitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan…
Olipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki suurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin parikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt kesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän siis tunsi »le clou» ja »ma tante» nimiset panttilainauskonttorit? Kun hänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset nimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi. Koettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:
»Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin … esim. jalokiviä… Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja…»
Samalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen, yliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.
Voi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus näytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?…
Méraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla valmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.
Jos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja jos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä tuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen ihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt menettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten elämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa tunnustuksessansa ollut jotakin »joutolaismaista», mikä näytti olevan lankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.
Äkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa laatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka hän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin koristeen.
Elysée vavahti… Kruunu?
»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet… Kuninkaita on kaatunut ja paljo ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa… Nyt täytyy sen pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole…»
Se oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta; ulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle kaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti. Vanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä, joiden keskessä — samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä kultareunoissa — loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan sinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä topaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen kastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja vaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle siroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia kuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän vuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun lempeä valo pyhätön perältä.
Vapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:
»Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä … ainakin suurimmat…»
»Mutta millä?»
Molemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun salongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar:
»Valaiskaa minulle tietä…»
He menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun satumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen viheriöitsevään puutarhaan.
»Ei … ei, ei saksilla», kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen aikovan hänen ompelukorinsa luo… »Ne eivät kestä … niillä olen jo koettanut sitä tehdä.»
Vihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman granatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he palasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta, soikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä irroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se piti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei Elyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan pelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen kehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi kärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi turmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!…
»Minä en voi … minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.
Mutta kuningatar penäsi vastaan:
»Se täytyy saada irti…»
»Niin, mutta sen huomaa jokainen…»
Kuningatar hymyili ivallisesti:
»Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja kuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?…»
Elysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat silmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua polviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä välin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä kylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä säilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.
Koko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun aamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti hämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka sielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi kuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti kirkkaan kontra-altoäänensä.
Vielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä toisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja talon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin silmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti oppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa varten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:
»Mikä teidän on?… Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?…»
»Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.»
»Vääriä?»
»Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä… Kuinka on se mahdollista?… Miten ja milloin on se tapahtunut?… Ja kuka sen on tehnyt?… Talossa on siis joku pahantekijä vai?»
Kuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.
Hammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän sitten äkkiä:
»Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet kumpikin vallan hyvin.»
Kuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin vahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:
»Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna … emmehän?»
»Emme ikinä», sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo ymmärtäneet toisensa.