The Project Gutenberg eBook ofKuninkaitten aarteetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuninkaitten aarteetAuthor: John RuskinTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: June 23, 2018 [eBook #57378]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITTEN AARTEET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuninkaitten aarteetAuthor: John RuskinTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: June 23, 2018 [eBook #57378]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuninkaitten aarteet
Author: John RuskinTranslator: Väinö Hämeen-Anttila
Author: John Ruskin
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: June 23, 2018 [eBook #57378]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITTEN AARTEET ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
John Ruskin
Suomentanut ["Of Kings' Treasuries"] ja johdannolla varustanut
V. Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.
Johdanto.
"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima", sanooCarlyle.
Ruskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla teossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle ensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen maailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan asti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka nidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta kirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä kuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.
Ajanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle yritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa vapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet pohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita henkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi tuntuu ohimenevältä. — Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan vuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto" alotti vaikutuksensa.
Varsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle lukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman järjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin pieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean valiopiirin tarpeiksi. Missä määrin "Kariston klassillinen kirjasto" esiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa noudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin vakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi luokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai toiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin länsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten "sadan parhaan kirjan" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee mainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän julkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja "Ruhtinas", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos "Yhteiskuntasopimuksesta" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen voimakas vetoomus "Ihmisen velvollisuudet" ovat näyttäneet, ansaitsevan erityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa tuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että hetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi sellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi. Sarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että siihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista vaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.
Tällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on turha näyttää aurinkoa kynttilällä: "Kuninkaitten aarteet" on tässä kohden koko valikoiman esipuheena… jonka edessä muu suosittelu surkastuisi mitättömäksi.
John Ruskin(1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä esitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan äskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun hänen pääteoksiansa käännätetään. "Kuninkaitten aarteiden" johdannoksi vain muutama sana.
Hän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja — yleväluontoinen, jalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta pikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen luontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan etevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat hänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti johtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota hän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin (sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten suurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi unelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen asemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen ajattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin sivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat säilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin tuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi ilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.
Ruskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen kuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja aatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet saaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään maanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari Turneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea vuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta "Nykyaikaisia maalareita", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten ja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen mestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan verraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava esitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen esikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen käsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen neljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita taiteen peruskirjoja: "Rakennustaiteen seitsemän lamppua" (1854), "Piirtämisen alkeet" (1856) ja "Etääntymäopin alkeet" (1859). Ruskinin osuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on maalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä kajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän perin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota piirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja yksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat samaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.
Niiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat "Nykyaikaisten maalarien" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen, — alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni pohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, — Ruskinin mielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat paljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut yhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja pohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan elämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä saamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja kasvattaasuurta yleisöä, jotta tässä saataisiin tehokkaammin heräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden kunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen käsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin Carlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti siitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään käännyttämiseen käsitystensä puolelle. "Taiteen valtiotalous" v. 1857 ilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli kulkemassa, mutta vasta "Tähän viimeiseen asti" (1860) kävi täydesti kehittelemään näitä mietteitä.
Hän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien oppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen kiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti herkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai edes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten valmistelua jatkoivat "Munera pulveris" (Tomun antimia), "Oliivinlehväseppele", "Sesamia ja liljoja" (1865), "Aika ja käännekohta" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu teos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin, joille Platonin "Valtio" on yhteisenä pohjana.
V. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin yliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne piirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja julkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä "Fors Clavigera" (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia aiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti omalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä kanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden omintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta oli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen yhdyskunta "Pyhän Yrjänän kiltta", muuan kahvilahanke ja erikoinen tienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.
Äitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella ja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona viimeisen teoksensa "Praeterita" (Menneitä), oman elämänsä muistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys ja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon yhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy ilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja kiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta kaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana utilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat tulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen tuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin maailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen näyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.
"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa", kuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa singonneena lastuna on "Kuninkaitten aarteilla" itsessään se arvo, että sen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.
Lukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon hahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten on tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa v. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena (Of Kings' Treasuries), samoin kuin sitä seurannut toinen luento, "Kuningatarten puutarhat" (Of Queens' Gardens), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja tyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin yhdistettyinä ovat edellämainittu teos "Sesamia ja liljoja" — "liljat" luonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja, ja "sesamin" muistamme "Tuhannen ja yhden yön tarinoista" taikana, joka avasi aarrekammion lukitun oven.
Aarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen säily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen yhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden odottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta, auliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä lähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen lähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin "sesaminsa", viittauksina suurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden täydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, — ohjeina todellisen sivistyksen hankkimistavasta.
Luentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta käyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan ponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin sanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista pulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu opiskelu — meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu matematiikkakaan — avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin Ruskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.
Mutta "Kuninkaitten aarteet" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen ilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys luontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin, jotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti muuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan aatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia. Näilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän yhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo kauvankin kytenyt syitä.
"Kuninkaitten aarteet" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä, joka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia muotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat ovat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi meidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.
Tammikuulla 1918.
Suomentaja.
Maasta leipä lähtee… ja kultakokkareita on siellä. —
Job XXVIII5, 6.
Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.
Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani, kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme parhaalle näkökohdalle.
Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.
Vakava aihe, sanotte, — ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, — ajatuksia, jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.
Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien — ja eritoten äitien — mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" — tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista. Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; — koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän nappulaa kaksikelloisilla ovilla; — koulutusta joka lopulta toimittaa hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen, opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista kasvatusta, joka itsessäänonedistystä elämässä; — että kaikki muu kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; — ja että tätä varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla. Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään suosiosta.
Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.
Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, — saavuttaa aseman, joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, — emme minkään suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä. Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat onnettomuudet aiheuttanut.
En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista mainitaan aina (ja oikein) jotenkutenkuolettavaksi:[1] sen tuottaman tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossamortification, sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.
Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntäpuhuteltaisiinkapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen. Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin, vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on taivutettavissa sitä lausumaan.
Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.
Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen, jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?
En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä, kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai ylevämielisyyttä — taikka niin sanottua "hyvettä" —, on minulle huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua ja kateutta — millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin, paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko mielestänne osannut oikeaan.
Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät, että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta. (Kymmenkunta kättä nousee — kuulijakunnan ollessa osittain epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo ilmaisemaan mielipidettänsä.) Puhun ihan vakavasti — tahdon todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu toisarvoisena vaikuttimena? (Yhden käden mainitaan kohonneen, luennoitsijan takana.)
Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa. Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä — vaikkakin toisarvoisena — enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, — ja mieluummin asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi — huolimatta tässä kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja kumppanien vaikutuksesta — te kaiketikin vahvistatte, että meidän onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja harkintakykyä.
Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme hyvään valitsemiseen, — kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa! tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!
Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.
Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin säätyarvomme tai toimemme, — haastelee parhaimpansa mukaan valituin sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, — kenties emme kokonaisen päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he lausuisivat, — syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään, ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan, jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!
Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys, jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään opettamaan, — että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta: me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita. Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; — olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, — kaksi- eikä nelitaitteinen, — ja te voitte siis piillä kahden kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia, valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja kunniakasta erisneuvottelua!
Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat — varsinaiset kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero — se ei merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun pitemmälle.
Hyvä hetken kirja siis — jätän silleen huonot — tulee vain hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen historian tapauksissa — kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin käytä niitä hyvin.
Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden anastaa sijan todellisilta kirjoilta — sillä tarkoin puhuen ne eivät lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä, mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten — nidokseksi sidottuna — tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista — tuollainen kirje saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan "kirja" ja oikealla tavalla "luettava".
Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä. Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen — nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa. Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy päinsä — selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän — tämä on se tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, — kaivertaa se kallioon, jos olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä — jos minusta mikään — on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa"; se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on "Kirja".
Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin sommiteltu?
Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa — kehnosti suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä. Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, janeovat kirja.
Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, — ja elämä on lyhyt. Tämän muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia? Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota — että te ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana kuin sen päivät — edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan huomaavaisuutta elävien seurassa, — päätellyksi, minkä verran niissä vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.
"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittauduttepäteväksi, — on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu: "Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän. Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? — ei. Jos te ette tahdo kohota meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme, jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."
Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon. Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava rakkautenne kahdella tavalla.
I. — Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja sijoittua heidän ajatuksiinsa.Heidän, huomatkaa; älkää toivoko löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on, niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.
Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää — ihan mitä minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei, valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että pääsettehänentarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.
Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, — ei, vieläpä ette pitkään aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan. Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin; mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on, että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla, ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.
Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon — kullan — laita. Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä, löytääkseen mitään.
Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa, hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita, malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä vertauskuvassa — ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä valaiseva —: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden murusenkaan.
Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden merkityksestä, tavu tavulta — vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta — toisin sanoen todella tarkoin —, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö. Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.
Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä — hän saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä —, hän on ehkä lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein; ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta, muistaa niiden sukupuun — niiden keskinäiset risteytykset, etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, — sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan; kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä, ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.
Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.
Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä, jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, — (niitä ei ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten asemesta) — on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin kameleontin muuntelehtiva verho — matelijan vaihtuva väri kunkin mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja sieppaavat saaliiksensa.
Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän vallan hänen ylitseen, — häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä, esiintyy ihmisten käytettäväksi — melkein heidän tahtomattansakin — se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]
Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensamuotosiksivoimaksi, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme kreikkalaisen muodonbibloselibiblionoikeana ilmauksena "kirjalle" — sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX, 19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet, kantoivat pipliansa [raamattunsa —Suom.] kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin, kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa, jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, — ja me tukahdutamme sen niin joutuisasti kuin käy päinsä.
Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun kielen sana — saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai kreikkalainen — itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat ovat olleet tätä kaikkea — ensin kreikkalaisia, sitte latinaan siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen, jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne; nuori tai vanha — tyttö tai poika — mihin ryhmään kuulunettekin: jos aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.
Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan käsialassa.
Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä 'Lycidaan'[7] säkeet:
Ehätti viimeksi ja viimeisenä läks luotsi Galilean järven sieltä; avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi), ja hiippahiukset heilui järkkymieltä, kun lausui ankarata käyttäin kieltä: "Mies nuori, liiennyt sun sijastas ois monta, joill' on vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä! Ei heillä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä ja arvovieras työntää syrjään tieltä; ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta käteenkään tuskin käy, — jotk' eivät säästä aikaansa oppiin kunnon paimennuksen: he eivät piittaa, heidän kelpaa olla! Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen vain muutteeks' saattavat he kartanolla: isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, — ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu, ja julman suden salariisto karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."
Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.
Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan "hiippaa?"
"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten menetellä.
Milton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti — on piankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä vaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden kunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen ajatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin lukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: "minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä lauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa; vieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei kelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena, niinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä vakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties kykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja sitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden piispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada meidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan vääriä tavoittajia vastaan — tai yleensä niitä vastaan, jotka papistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on "vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä".
Teidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta teonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton kirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti nuo kolme, eikä muuta kuin ne — "hiipii" ja "tunkee" ja "kiipee"; mitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi lisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista luonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti tavoittelevat hengellistä valtaa.
Ensiksi ne jotka "hiipivät" tarhaan — jotka eivät välitä virasta tai nimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat kaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan tai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti urkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka "tunkevat" — työntäytyvät — tarhaan; — jotka luontaisella sydämen julkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla itseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen rahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka "kiipeevät" — joilla kylläkin on ansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta itsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden arvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee "perinnön haltijoita", vaikkakaan ei "lauman esikuvia".
Edelleen:
"Ei heiltä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä; nesokkosuut—"
Pysähdyn jälleen, sillä tämä on outo ilmaus; saattaisi luulla sitä rikkonaiseksi sanakuvaksi, — huolimattomaksi ja syväoppisuuteen soveltumattomaksi.
Ei niinkään: juuri sen tokinaisuus ja ytiinekkyys ovat tarkoitettuja saamaan meidät oikein katsastamaan tätä sanantapaa ja muistamaan sen. Noilla kahdella lyhyellä yhdistetyllä sanalla ilmaistaan oikean olemuksen täsmälliset vastakohdat kirkon kahdessa suuressa virassa — piispan ja pastorin toimessa.
Piispa[9] merkitsee alkujaan henkilöä joka näkee.
Pastori[10] merkitsee ruokkijaa.
Mahdollisimman epäpiispallista on siis olla sokea.
Kaikkein epäpapillisinta on ruokkimisen sijasta itseänsä ruokituttaa, — olla suuna.
Liittäkää nämä kaksi nurinkurisuutta yhteiskäsitteeksi, niin tämän ilmaisee "sokkosuut". Meidän sietänee hiukan kehitellä tätä ajatusaihetta. Melkein kaikki kirkon epäkohdat ovat johtuneet siitä, että piispat ovat halunneetvaltaaenemmän kuinvaloa. He tahtovat arvoasemaa, eivät katsantokohtaa. Mutta heidän oikeana virkanansa ei ole hallita, vaikkakin heidän tehtäviinsä saattaa kuulua voimakasta kehoittelua ja nuhtelua. Kuninkaan virkana on hallita; piispan toimena onpitää silmällälaumaansa, lukea se lammas lampaalta, olla aina valmis tekemään siitä täydellinen tili.
Ja selväähän on silloin, että hän ei kykene tekemään tiliä sieluista, jos hän ei ole selvillä edes ruumiillisista olosuhteista. Piispan ensi huolena olkoon siis ainakin asettua sellaiseen asemaan, jossa hän minä hetkenä hyvänsä voi ottaa selon jok'ainoan piirissään elävän sielun historiasta lapsuutta myöten ja sen tilasta sillähaavaa. Tuolla takakujan varrella Matti ja Maija, — mukiloivat toisiansa!
Tietääkö piispa koko surkeuden? Pitääkö hän heitä silmällä? Onko hänpitänytheitä silmällä? Kykeneekö hän juurtajaksain selittämään meille, kuinka Matti sai tavakseen kolhia Maijaansa? Jos hän ei kykene, niin hän ei ole mikään piispa, vaikka hänellä olisi hiippa niin korkea kuin tuomiokirkon torni; hän ei ole mikään piispa, — hän on tahtonut olla peräsimessä eikä mastonpäässä; hänellä ei ole tähystysalaa. "Mutta hänen velvollisuutenansa ei olekaan pitää valvonnassaan takakujan Mattia", sanotte. Mitä! te ajattelette, että hänen olisi huolehdittava ainoastaan lihavista lampaista, joilla on muhkeat villat, sillaikaa kun (Miltoniin palataksemme) "isoovat lampaat ruokkijaansa vuottaa, ja julman suden salariisto" (siitä kun eivät piispat tiedä mitään) "karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä?"
"Tuo ei kuitenkaan ole meidän käsityksemme piispanvirasta." Vaikka niinkin; mutta se oli Paavalin; ja se oli Miltonin. He saattoivat olla oikeassa, tai me saatamme olla; mutta älkäämme luulko lukevamme kumpaistakaan panemalla omia mielipiteitämme heidän sanoihinsa.
Minä jatkan.
"Ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää."
Tämä on ojennusta siihen tavanomaiseen vastaukseen, että "jos köyhiltä puuttuukin ruumiillista hoivaa, heidän sieluistansa pidetään huolta; heillä on hengellistä ravintoa". Ja Milton sanoo: "Ei heillä ole hengellistä ravintoa; he ovat vain turvoksissa tuulesta." Saatatte ensimältä ajatella, että tämä viittaus puhallustautiin on laatuaan karkea ja hämärästi johdettu. Mutta taaskin olemme tavanneet ihan kirjaimellisesti täsmällisen sanonnan. Latinan ja kreikan sanakirjat sen osoittavat; latinanspiritusja sen kreikkalainen muoto merkitsevät sekä "tuulta" että "henkeä". Molemmat merkitykset ilmaistaan samalla sanalla alkutekstin lauseessa: "tuuli puhaltaa missä tahtoo… niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä" — syntynyt henkäyksestä nimittäin, sillä se tarkoittaa Jumalan puhaltamaa henkeä sielussa ja ruumiissa. "Hengen" pohjamerkitystä ilmaisevat meillä myös sanat "ilmanhenki" ja "hengitys". No, laumaa voi täyttää kahdenlaisella hengellä: Jumalan hengellä, ja ihmisen. Jumalan henki on heille terveyttä ja elämää ja rauhaa, niinkuin ilman henki kedoilla kulkeville laumoille; mutta ihmisen henki — se puhe, mitä hän sanoo hengelliseksi — on heille tautia ja tarttumaa niinkuin rämeen huuru. Se lahottaa heitä sisällisesti; he pöhistyvät siitä niinkuin kuollut ruumis oman märkänemisensä kaasuista.
Tämä on tarkalleen totuudenmukaisesti lausuttua kaikesta väärästä uskonnollisesta opetuksesta; sen ensimäisenä ja viimeisenä ja kohtalokkaimpana merkkinä on tuo "pöhistyminen". Kääntyneet lapset, jotka opettavat vanhempiansa; kääntyneet pahantekijät, jotka opettavat kunniallisia ihmisiä; kääntyneet pölkkypäät, jotka elettyään tylsässä typerryksessä puolet ikäänsä äkkiä havahtuvat älyämään sen seikan, että Jumala on olemassa, ja sillä perusteella kuvittelevat olevansa Hänen erityisiä valittujansa ja sanansaattajiaan; lahkolaiset joka lajia, pientä ja suurta, katolilaisia tai protestantteja, valtiokirkollisia tai vapaakirkollisia, mikäli ajattelevat olevansa yksinomaisesti oikeassa ja muiden olevan auttamattomasti väärässä; ja jokaisessa lahkossa erikoisesti ne, joiden mukaan ihmisiä voi pelastaa oikea ajatteleminen oikean tekemisen sijasta, sana toiminnan asemesta ja halu työn vastikkeena: — nämä ovat aito huuru-olentoja — pilviä, nämä, vailla vettä; mätäisen kaasun ja kuoren ruumiita, ilman verta tai lihaa. Ne ovat puhallutettuja säkkipillejä paholaisten soittimiksi — pilaantuneita ja turmelevia — "he turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää".
Lopuksi palatkaamme avainten valtaa koskeviin säkeisiin, sillä nyt pääsemme oivaltamaan niitä. Huomatkaa Miltonin ja Danten eroavaisuus tämän vallan tulkitsemisessa. Kerrankin on jälkimäinen ajattelultaan heikompi: hän otaksuu molemmat taivaan portin avaimiksi; toinen on kullasta, toinen hopeasta, — Pyhä Pietari luovuttaa ne vartijaenkelille, eikä ole helppo tajuta noiden kahden avaimen tai portin kolmen astuimen aineskaksinaisuuden sisällystä. Mutta Miltonilla toinen on kultainen taivaan avain, toinen rautainen ja kuuluu vankilaan, sinne sulkeakseen ne kelvottomat opettajat, jotka "ovat ottaneet pois tiedon avaimen eivätkä kuitenkaan itse astuneet sisälle".
Olemme nähneet, että piispan ja pastorin velvollisuuksina on nähdä ja ravita, ja kaikista, jotka niin tekevät, on sanottu: "Joka juottaa, hänet myöskin juotetaan." Mutta se totuus pitää paikkansa myös toisin päin. Joka ei juota, hän näivettyy itsekin; ja joka ei näe, hän joutuu itse suljetuksi näkyvistä, — suljetuksi iankaikkiseen vankeuteen. Ja se vankila avautuu täällä yhtä hyvin kuin tämänjälkeenkin: se, joka on tuleva sidotuksi taivaassa, saa ensin kammitsansa maan päällä. Tuo käsky voimallisille enkeleille, joiden kuva kallioapostoli on: "sitokaat hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkäät hänet äärimäiseen pimeyteen" kohdistuu osaltaan opettajaa vastaan jokaisesta avun pidätyksestä, ja jokaisesta evätystä totuudesta, ja jokaisesta tyrkytetystä valheellisuudesta, niin että hänet kahlitaan sitä tiukemmin mitä enemmän hän kahlehtii, ja heitetään yhä loitommaksi, kun hän edelleen ja edelleen johtaa harhaan, kunnes viimein rautakopin salvat sulkeutuvat hänen takanaan: "avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi".
Olemme luullakseni saaneet jotakin irti noista riveistä, ja paljon lisää on vielä löydettävissä niistä; mutta äskeinen tarkastelu jo riittää näytteeksi sellaisesta kirjailijanne sana-sanalta tutkimisesta, jolloin todellisesti "luemme" — tarkaten jokaista korostusta ja ilmausmuotoa, asettuen aina kirjailijan asemaan, häivyttäen oman henkilöllisyytemme ja pyrkien syventymään hänen olemukseensa, niin että kykenisimme sanomaan: "näin Milton ajatteli", eikä: "näin minä olen ajatellut ollessani lukevinani Miltonia".
Ja tällä menetelmällä johdutte vähitellen panemaan omaan "minä olen ajatellut" vähemmän painoa toisissakin tilaisuuksissa. Alatte oivaltaa, ettäteidänajatuksenne ei ollutkaan erityisemmin minkään arvoinen; että ajatuksenne asioista yleensäkään eivät kenties ole selkeimpiä ja viisaimpia, mitä voi saavuttaa; — että tosiaan, ellette ole aivan, erikoinen henkilö, teillä ei voi sanoa olevan laisinkaan "ajatuksia"; että teillä ei ole ainesperustaa niihin, missään vakava-arvoisissa asioissa; mitään oikeutta "ajatella", vaan ainoastaan yrittää opiskella lisää tosiseikkoja asiasta. Niin, peräti todennäköisesti te ette koko elämänne aikana (paitsi jos olette aivan erikoinen henkilö, kuten sanoin) saa mitään pätevää oikeutusta "mielipiteeseen" miltään muulta alalta kuin kulloinkin itse hoitelemastanne hommasta. Välttämättömässä tehtävässä te tietenkin kykenette aina selvittämään, kuinka se on tehtävä. Onko teillä talo pidettävänä kunnossa, tarvike myytävänä, pelto kynnettävänä, oja perattavana? Niistä toimenpiteistä ei tarvitse esiintyä kahtakaan mielipidettä; oma on vastuunne, jos teillä ei ole juuri vankempaa pohjaa kuin "mielipide" sellaisia hoideltavia käsitelläksenne. Ja oman toiminta-alanne ulkopuolellakin on jokunen asia, joista teillä on pakko olla vain yksi mielipide. Että veijaus ja valehtelu ovat hyljättäviä ja ilmi tullessaan heti suomittavia pois tieltä; — että ahnehtiminen ja riidanhalu ovat vaarallisia taipumuksia lapsissakin ja kuolettavia luonnepiirteitä aikuisissa ja kansoissa; — että lopuksi taivaan ja maan Jumala rakastaa toimeliaita, vaatimattomia ja hyväsydämisiä ihmisiä, ja vihaa laiskoja, ylpeitä, ahnaita ja tunnottomia: näistä yleisistä tosiseikoista teillä pitää olla vain yksi mielipide, ja se hyvin voimakkaana.
Mutta mitä muuhun tulee — uskontojen, hallitusten, tieteiden, taiteiden aloilla —, te kehittäytyessänne huomaatte, että te ette ylipäätään voi tietäämitään— arvostella mitään; että teidän on paras (vaikka saatatte olla hyvin koulutettukin henkilö) olla vaitelias ja pyrkiä viisastumaan päivä päivältä ja ymmärtämään hiukan enemmän muiden ajatuksia, ja yrittäessänne tätä rehellisesti te piankin havaitsette, että viisaimpienkaan ajatukset eivät ole juuri paljoakaan muuta kuin asiallisia kysymyksiä. Esittää pulma selkeästi ja osoittaa teille epätietoisuuden perusteet — siinä kaikki, mitä he yleensä kykenevät valaisemiseksenne tekemään! — ja hyvä heille ja meille, jos he tosiaan edes voivat "säveltä saada mietteisiimme ja epäilyksillä taivaisilla herättää kaihomieltä".
Tämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole etumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee, ja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta suurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes itsekään kokonaan arvioitse sitä, — se on niin laaja. Olettakaamme, että olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen — enkä Miltonin — mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? — taikka Danten? Onko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä kumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet "Rikhard III:n" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä Fransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai Vergiliuksen hämmästymään
"tuon tähden, joka ristiinnaulittuna noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?"
tai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi
"kuin munkki, murhamiestä ripittävä?"
Shakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä, luulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan pääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se on? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta uskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkäänetuomiokapituleille!
Alotettuannekaan te ette kykene — sanon sen vieläkin — monen monituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten pyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin rehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä otaksuitte omaksi "arvosteluksenne", oli pelkkää satunnaista ennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista rikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan parempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi karua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja myrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä teidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti sytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi tuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn, jota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla määräystä: "Muokatkaa maa viljelykselleälkääkä kylväkö ohdakkeiden sekaan".
II. — Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia, päästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se korkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin käytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän viivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi heidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä. Mielenherkkyydestä eli "tunteellisuudesta". En pelkää sitä sanaa; vielä vähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon letkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me tarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.
Toisen ja toisen ihmisen — toisen ja toisen eläimen — kohottavana eroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen. Jos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti saatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa joutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi meille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, seonmeille hyvä — niin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme herkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen ominaisuuden esiintymiseen meissä.
Muistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien seurueesta, että sen pariin ei pääse "halpa arkisielu". Mitä luulette minun tarkoittaneen "arkisella" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte "arkisuudella" [vulgarity]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun aiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava tunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään kasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa ja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee kuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen elukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta mielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen tottumus, kovettunut omatunto, — niissä on ihmisten arkisuus; he ovat ainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä osanottoon, — lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen siihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä merkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun "hienotunteisuudeksi": se on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla naisella on kaikkien elollisten edellä, — järjen rajoihin kytkemätön tarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, — itse järjenkin johtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta: — Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala on tehnyt hyväksi.
Emme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään heiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa oikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla heidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen asti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä ensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, — samoin on tosi tunnonherkkyys hallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia. Ensimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte niihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä tavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään todellista tunteellisuutta jäljellä.
Eihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä, vaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on sen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja turhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten lapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, — ja tätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys tai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan tarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi? On halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän lapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; — ja ylevää uteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä hiekka-aavikon takana, — merentakaisten suurten mantereiden sijoitusta, — ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän virran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita "enkelitkin haluavat tutkistella".
Samoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte joutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa; mutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus, jolla tarkkaatte — taipitäisiteidän tarkata — kohtalon ja sallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi, tunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän on pahoiteltava Englannissa tänä aikana — tunteellisuuden, joka tuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon, tappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte katsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan — mies mieheltä, naisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]
"Pikkumaisen" ja "itsekkään" tunteellisuuden sijasta minun olisikin pitänyt suoraan nimetä se "kohtuuttomaksi" eli "väärämieliseksi" tunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen eroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on todellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut) ilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat vakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen ajattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet saattavat olla — tavallisesti ovat — ylipäätänsä jalomielisiä ja oikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään kunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai mairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee enimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä ole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun puuska on valloillaan, — mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä unohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai sivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia, suhdallisia ja vakaisia.
Suuriluontoinen kansakunta ei esimerkiksi haaskaa koko kansallista älyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä yhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana katsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja kymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo vaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä, kumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä köyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja salli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella ja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa "ylivoimaisten asianhaarain johdosta" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja maatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa asestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä — retkeillen kaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden varalle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen "raha tai henki" kuulumaan "rahajahenki".[15]
Eipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä nääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien tunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta maanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti heltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti säästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja suuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on kerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee kuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise niinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman vähäjärkisen pojan tai "äärettömästi ähmistyneen" harmaahapsisen Othello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää hallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka syöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten surmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja tappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei pilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka vakuuttaa, että rahanrakkaus onkaikenpahan alkujuuri, ja samalla kuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa tärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon rakkauden olla määräävänä vaikuttimena.