Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.
»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille», sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan vointinne takia.»
»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään… »minua, Sargonia?»
Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitäSargonia, menneisyyden kuningasta.»
»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.
Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät mitä hyvänsä.»
Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän. »Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä varmalta nyt enää.»
»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian paljon sanottavaa toisillemme.»
Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta… kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia, hyvin kamalia.»
Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.
»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.
»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta tekee? Voiko hän hyvin?»
»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne. »Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.
Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle. He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut, pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä vastaan… Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia… Tummentuneita sieluja… Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella vain… Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita… äärettömästi… Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»
Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien muistojen noustessa mieleen.
»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.
Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut herännyt. Hän nukkui… tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä paikasta myös… Sargon! Sargon on aivan eri henkilö… Mutta se on vaikeaa.»
Hän vaikeni taas.
Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän, »jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille…» Tällä hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä hoitolaa. Ymmärrättekö?»
»Tämä paikka… Keski-Aasia, jos minä olen Sargon… Kaikki on mahdollista, kaikki muu… Mutta me olemme yhä Englannissa.»
»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»
»Niin, niin, selittäkää.»
»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»
Mahtoiko hän ymmärtää.
»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi hänen silmänsä ja joutui hämilleen.
»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.
»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.
Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin. »Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin: »Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa. Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.
»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta tarkoitatte?»
»Sillä tarkoitetaan teitä.»
»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin usein Eufratista.»
Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?
»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin… Tarkoitan paljoa pienempää jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»
Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan. Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»
»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä ympäriinsä ihan vapaasti?»
»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»
»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»
Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.
Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan. Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista, toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina. Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista? Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.
»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.
»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»
»Eräät ihmiset ovat naamioita.»
»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.Hän katselee. Älkää vastatko.»
»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.
Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.
Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.
»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte? Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin, että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan… Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua tapaamaan?… Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen, on sekin jo tapaus…» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa. Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua…»
»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.En voi sietää häntä.»
»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on vajavaisia tai mielipuolia.»
Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia — kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta. Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.
Bobby ei nukkunut sinä yönä.
4.
Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista. Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin. Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän. Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen. Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan vuoteessaan.
Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta. Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?
Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi… Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt… He olivat odottaneet turhaan…
Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.
Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.
Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?
Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?…
Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.
Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?… Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.
Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.
Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.
Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.
Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.
Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä, johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.
Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu. Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia, vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole milloinkaan täydellistä lepoa.
Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin saattaa olla.
Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen vartia löytäisi hänet täältä…
Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.
Mitä Sargonin olikaan muistettava?
Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle, missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi. Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät läikkiä hopeiseen harmauteen.
Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta. Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden. Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.
Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa, koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa aiheuttamaa ääntä.
Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.
Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.
Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.
Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan…
Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.
Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?
Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.
Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.
Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.
Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.
»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!
Se oli puro.
Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.
Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita, avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli, tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset. Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.
Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.
Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut merkkiäkään odottajista eikä auttajista.
Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.
Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima, joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.
Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi, ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä, salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena, pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.
5.
Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla haukkui koira.
Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja palaisivat pian.
Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan! Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.
Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin. Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa. Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista? Joku luvatuista auttajista!
Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan Sargonia kohti.
Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.
Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt hänet otettaisiin kiinni.
Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette, Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»
»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani. Olen aivan ällistynyt… Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on peite sivuvaunussa.»
Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.
6.
Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian kuin mahdollista.
Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä», sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»
»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.
»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.
Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia, kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin, ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety takaisin hoitolaan.
Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille. Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän pysäytti koneensa.
He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.
»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla. »Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä tiedättekin sen, herra?»
»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.
»Niin on.»
»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.
»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt häntä?»
Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»
»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»
Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet… näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä. Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»
»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»
Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»
Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua», sanoi Jim.
»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.
Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli hiukan jalkojaan perässään.»
»Hän se on», sanoi Jim.
Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja nyt Sargonia hakemaan.»
Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa, jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle, jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?
»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»
Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.
»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.Hän oli ehkä perin nääntynyt.»
Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa. Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen sijainen.
Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.
Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän.
Nukkuja ei herännyt.
Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi. Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen, nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti. Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko kaiken paikalleen?»
»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»
»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua ja munaa?»
»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.
»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.
Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen, kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi satulaan.
Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte… He hyppelivät ja tärisivät kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä. Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»
Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.
7.
He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan. Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.
Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan. Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole tainnut syödä vielä?» kysyi hän.
»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.
»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.
»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.
»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.
»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.
Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.
»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.
Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi tarkoittavasti »huh».
»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä merkityksellä.
Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko seuralaisenne nainen vai mies… mutta…»
Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti isännän siihen.
Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma. Erehdyin äsken.»
Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu», selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista vapautumista — todellisuudesta.
Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan. Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä. Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.
8.
Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen. Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas. Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa — huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.
Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin hyvänsä torstain jälkeen.
Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät pitkäksikin aikaa.
Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.
Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»
Mitä tämä nyt tarkoitti?
Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.
»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»
Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki tullaan myöhemmin Roothing.»
Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyväRoothing.»
»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»
Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen. Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.
Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut, joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä. Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa. Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.
Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa, rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.
»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet, vieläpä kengätkin!»
»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»
»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren laukkunikin.»
»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?» kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.
»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.) Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»
»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.
»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen, että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»
»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.
»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on tuskin vieläkään toipunut siitä.»
»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.
»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rvaPlumer, »ja nyt te olette vilustunut.»
»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi. Eikö niin, setä?»
»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»
»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer, kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»
»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten huomattavasti.
»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan teidän hyvä olla täällä, setä?»
»Olenko turvassa?»
»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.
»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»
»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.
»Niinkuin mies olla voi.»
»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»
»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.
Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä, ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään, jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla, selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään, nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se, että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin luona ja heti.
»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.
»Mutta milloin?»
»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviäpoikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»
Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.
9.
Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli, että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita, erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä, hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän halukkaasti puhumaankin.
»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.
»On kyllä.»
»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»
»Niin kyllä.»
Sargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»
»Toivoakseni ei.»
Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää luvatko. En voisi kestää pettymystä.»
»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette mainiossa turvassa.»
»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»
»Ei.»
»Eikö milloinkaan?»
»Ei.»
»Se tärisytti kamalasti… Missä on Christina Alberta?»
Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.
»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»
Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:»Olitte huolissanne minun vuokseni?»
»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näinMidgardkadulla.»
»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon, kuningasten kuningas?»
»Itseasiassa», sanoi Bobby.
»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»
Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon. »Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö. Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»
»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»
»Hän hakee minua luultavasti.»
»Missä hän on?»
»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»
»Siellä, siellä… paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän nimenne oli Preemby.»
»Albert Edward Preemby… Kummallista.»
Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä, merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä, taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa — Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään. Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin, en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni, kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»
Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti katselemaan taivasta.
Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole niin voimaton kuin te.»
Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut, mitä toinen sanoi. Bobby nousi.
»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»
»Vuode on mainio», vastasi Sargon.
Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa, mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.
Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus, mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.
Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasiSargonin parempana ja puheliaampana.
»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni. Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui se lurjus tyttäreni kanssa.»
»Lonsdalen talleissa?»
»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea. Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin hänelle, jos hän tulisikin.»
Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.
»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.
»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»
10.
»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»
Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan ja omaa elämäntapaansa.
Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä, että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen turvallisuudesta ja mukavuudesta.
Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta, vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta »Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään yksitoikkoista hetkeäkään…»
Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän, »eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»
Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä tänään.»
Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen:»Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»
Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.
Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.
Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.
Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»
Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.
Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.
Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta…
»Mitä!»
»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»
Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi silloin tällöin heikosti yskäisten.
»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.
Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.
Kolmas luku.
1.
Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui, että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta, työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta, kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia, kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.
»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»
Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput tankoaan vasten.
»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»