»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.
»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen ääressä.
Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen, päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö katseli ympärilleen lähestyessään taloa.
Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
2.
Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on, huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä…»
»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.
»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»
»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.
»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin vaikea arvata kaikkea.»
»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»
Bobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»
Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta, että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas, huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta — puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys omituisuuksia kohtaan… Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»
»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.
(Kuka peeveli tuo mies oli!)
Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.
Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä, »nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta, että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»
»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.
»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän keskeyttävästi.
»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette tutustunut Preembyihin?»
»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta. Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»
»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet takaisin?»
»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra…»
»Roothing.»
»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta. Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne — joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät ajattelemaan karkaamista.»
»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta. Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät. Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava, ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä ilmaantumisesta Midgardkadulle.
Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle. »Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.» He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo sanat.
»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.
Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi. Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista, vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan, hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.
»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»
»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.
Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli. Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.
Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen, myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä. Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea, tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi vierashuonetta.
Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä. Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa, että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»
»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.
Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi tullut liiankin mielellään.
3.
Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt, näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä, niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi, ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen, joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi. Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa. Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen silmä tai ääni.
Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita, mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle, Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä, ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen ohikulkiessaan.
Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet olilähetettykouluun ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tullamäärätyksierään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.
Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?
Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.
Uusia aatteita!
Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.
Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.
Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.
Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.
Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.
Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.
»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.
»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone, tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?
4.
Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.
»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.Aina kolmen tunnin kuluttua.»
Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi. »Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen, hrrump!… Onko hän teidän tuttavianne?»
»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»
»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»
»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin… hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta… paikasta.»
»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus, jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa. Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»
Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.
Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.
»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.
»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten… sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista… epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»
Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.
»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta…»
Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole… ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen… biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin… niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»
Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.
»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»
Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.
»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä… On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein… Tietämättä… Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani…»
»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun on tehtävä.»
Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne hänelle.
5.
»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.
»Olen paraikaa ajatellut sitä.»
Hän jatkoi miettimistään hetkisen.
»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani, mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa, tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»
Hän vaikeni taas.
»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on… se on hyvin houkuttelevaa.»
»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas. Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja! Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen. Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin. Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.
»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen, kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois. Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville, kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni. Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin… tuossa paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja autetaankin heitä.»
»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa. Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti, heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli… En voi kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat… Ja selvinä hetkinään — kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja selittää heille kaikki.»
Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine silmineen tuijottivat Bobbyyn.
»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta, opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua. Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani. Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät, eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen hyväksi.»
Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:
»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta, että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa. Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava, ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa, ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»
»Kärsivällinen», toisti hän.
Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa, paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen… Se antaa minulle uutta elämää.»
6.
Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi, mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan, puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.
Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä painiskelu.
Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan. Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa, että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi, ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.
Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken, ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi jätetty pois.
Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä, Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla, vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä. Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako? Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.
Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen, sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä synkästä naamiopelistä?
Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus, pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat, joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri kiertymäisillään lukkoon.
Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on, vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle jyvälle oman ruumiin.»
»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby. Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo »turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia, elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut, kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.
»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»
Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä? Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä. Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.
»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»
Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.
Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.
»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää… Hän syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi hän ollut varjo.»
Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja kaaosmainen jylinä…
Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä. Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja yllä.
Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.
Neljäs luku.
1.
Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi. Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.
Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli; jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti. Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean, säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli, läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.
Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden. Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja, suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.
Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat. Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä. Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan jotakin toista.
Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.
Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut. »En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö — sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti. Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen. Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»
»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän menneen kihloihin.»
»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin minut.»
»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»
»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden. Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki päätöksensä hyvin äkkiä.»
Christina Alberta jäi miettimään.
»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet äkkiä päätöksen.»
»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»
»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.
»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»
Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»
2.
Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää, Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen, jona minua pidät.»
»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»
»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta, millä tukkasi kasvaa.»
»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»
»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta jäi.
He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi. Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle paljon surua.
Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat, täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista, mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»
Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.
Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.
Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.
»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.
Bobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.
»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton. Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»
»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.
»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi ChristinaAlberta.
»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.
»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin… luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»
»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»
»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»
»Taivu sitten.»
»Yksin on… paha olla.»
»Mutta oletko sinä yksin?»
»Kokonaan.»
»Mutta olenhan minä olemassa.»
»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»
»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada sinun rakkautesi.»
»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»
»Roskaa! Ystävällistä!»
»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.
Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä, joka ei ole siveä?»
Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.
»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.
»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.Niinkuin kaikilla muillakin.»
Vähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.
»Rakastitko miestä?» kysyi hän.
»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä. Ei, minä luulen, että olin ihan… kylmäverinen. Pidin hänen ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä… Siinä kaikki, Bobby. Sillä kannalla ovat asiat.»
Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä, niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä… sinuun nähden se on eri asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei merkitse mitään. Ainakaan… ei merkitse paljon.»
»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»
»Aivan varma.»
»Ehdottomasti varma?»
»Kyllä.»
»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»
»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä, mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»
»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman kaunis.»
»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»
»Kyllä. Eikö käytökseni osoita…? Etkö tiedä?»
»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»
Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn. Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi, arkailemattomaksi.
»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin pistettäisiinköhän meidät putkaan?»
Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.
»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan…»
3.
Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen, melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.
Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius, jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle. Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti, että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella, mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin Devizesin.