»Lontooseenko?»
»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita. Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa — Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja, joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin, harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä olisi hauska kuunnella!»
»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita», sanoi Christina Alberta.
»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.
»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»
»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»
»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»
»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»
Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.
»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas… Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta… Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»
»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.
»Käyköhän se surupukuun?»
»Ihan varmasti, isä.»
Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.
»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»
Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.
7.
Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.
Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä, jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta. Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa lukujakin.
Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta, rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla erillään.
Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema, kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa, kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua, heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä. Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin seurauksista.
Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla, ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä. Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se itää, ja hra Preemby iti.
Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.
Kolmas luku.
1.
Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.
Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale, jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen, että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa, jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan tytär toimi.
Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat: »Lonsdale Mews.» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja, ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten, ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.
Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan kamari olemaan naisten pukuhuoneena.
Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli maksettava vuokra.
Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen, jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun, käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille. Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle — hiukan surumielisesti.
Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla. Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä vajavaisuudesta.
»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa, ennenkuin hän saattoi käsittää sen.
Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan, ennenkuin oonsiivont.»
»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan Fayn kadotessa yläkerrokseen.
»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika valoisa.»
»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hraPreemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.
»Missä, isä?»
»Tallissa. Eli atelierissä… Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»
Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi piirustuksista.
»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa?Kesäilta, sanotaan, ja tämä onIntohimoa yksinäisyydessä. En oikein ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»
»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi laskea alas.»
»Sopisikohan se tähän?»
»Taikka ikkunan alle.»
»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein, etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia. Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin, jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset he kai vievät yläkertaan… Kyllä me tänne järjestystä saamme.»
Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä, että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.
»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa, että he olisivat aviopari.»
»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.
»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme, Christina Alberta.»
»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoiChristina Alberta.
»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»
»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien piirrosten luo.
»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoiChristina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»
Kaukaa kuului vastaus: »Halloo!»
»Joko olet valmis?»
»En vielä.»
Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni käsittämään.
Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta. Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»
2.
Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta. Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden, mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»
»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.
»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.
Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.
»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e. tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä atelierielämääkin.»
Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut: »Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä», riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet, jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja tuoksutessa.
Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla, joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana. Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.
Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut, etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump» ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».
Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä, pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En, en nähnyt.»
Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan — hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.
Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika lähteä, Christina Alberta.»
»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän lähtiessään.
Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin. »Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi hoiti asioita… Vähemmän säännöllistä… Tietysti voisin minä pitää vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»
»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.
3.
Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.
Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.
Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia, jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan. Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti siitä.
Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.
Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.
»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»
Taikka:
»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»
Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»
Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»
»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»
»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»
»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon…»
»Hm», sanoi tuomioistuin.
4.
Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.
Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.
»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.
»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.
»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»
Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»
Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoiFay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.
Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella. Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä: »Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»
Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»
»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:
Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen kokoisilta:
»Joka minuutin jälkeen tulee toinen minuutti, ja sitten, ole varma, vielä toinen. Kuin räystäältä tippuva pisar et halua astua eelleen, mutta ne tahtovat, oi, loppumattomiin, vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan, vaan kuoleman elämän keskeen tuoden, kuoleman siruja kuolemaa kulumalla. Tipu eelleen elossa, kuolema vanha! Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta! Tipu eelleen!
Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään nykyaikaisesta runoudesta?»
»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.
»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi hra Crumb pessimistisellä äänellä.
Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla, epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.
Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi, kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»
Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä. Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin. Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa. Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo, luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna, jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja — erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.
Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan, väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot kahteen kertaan.
Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.
»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»
»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä tapauksessa, että minun on muutettava pois… On ihan paikallaan, että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin ulkopuolella…»
»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista. Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee. Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään siitä jonkunlainen laitos.»
»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hraPreemby.
Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.
»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.
5.
Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä, hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä. Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi meluttomasti: »Mitä ne ovat?»
Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku TeddyWinterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»
»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis puristamaan kättänne.»
»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole juuri mitään purettavaa enää.»
»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on kivettynyt sarvikuonon luu.»
»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»
»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en tiedä, minne sen panisin.»
Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan, hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.
Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»
« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.
Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei. Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä, hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän paneeravioliinsa, se saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»
Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain pitänyt häntä jonakin toisena.
Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias, mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa kuin uhkaukselta. Chianti.
Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se… vie siitä hengen.»
»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.
»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat matoja.»
»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen, kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.
Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus. Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla kadonneesta Atlantiksesta.
Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta. Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä, mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä haluaa, mutta ei saa puhua.
Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?
»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen tutkinut sitä vuosikausia.»
»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.
»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»
»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.
»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»
»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori mies suu täynnä.
»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain sirpaleita.»
»Kuinka he pukeutuivat?»
»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin… hyvin arvokkaasti. Sinistä… taivaansinistä… oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä paljon meille.»
»Osasivatko he lentää?»
»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»
»Autoja, ja kaikkea sellaista?»
»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän miettimistä. Me elämme… murrosaikaa. Hrrump.»
»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»
»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.
Hra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.
»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikallamilloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton ChristinaAlbertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»
Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan huvittavan.
Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa. Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja epäarvokkaina.
»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»
Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen lisäämiseksi.
Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja julistavasti viiksiensä takaa.
»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»
»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te täytitte sen! Kiitos.»
Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään.
Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän, sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina. Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.
Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt oikein hyväksyvän sitä.
Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä: »oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»
»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»
»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
»Puhun siitä hänelle.»
»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.Hyvin ymmärtäväinen mies.
Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta, »ja sovimme siitä myöhemmin.»
Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa, minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle. Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava. Jotakin hienotuntoista.
Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin toivonut olleeni lähempänä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niinkauheastinaimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.
6.
Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia, jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa, nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.
Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan, oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt, silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista. Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti Christina Albertaa hyvin lämpimästi.
»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»
»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.
»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten maaperästä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden, »paraskin heistä.»
Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä tytär minua kohtaan, herra.»
»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»
»Teillä on kai poikia, herra?»
»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa, ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»
Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: — itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli puettu Watteaun tyyliin.
Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä, kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen seurue», sanoi hän.
»Niin minäkin luulin.»
»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»
Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein», sanoi hän ääneen.
Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta »hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista, hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.
Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi hra Preemby.
Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta, mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».
Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.
Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi, mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.
»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista miestä.
He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina. Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet lanteilla.
Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi. Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti, pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.
Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.
Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen, mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.
Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.
Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä. Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä. Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.
Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta. Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä, jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren kansan on mentävä levolle.»
Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.
Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita. Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia, ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold. Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti. Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.