Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä. Korkeita ajatuksia.
Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä, ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.
»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.
»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.
»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»
»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.
»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»
Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön alulle.»
7.
Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.
»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.
»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.
»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.
»Kaipaatpa kuitenkin.»
»Mene hiiteen.»
»Ei siinä mitään vaaraa ole.»
»En tule. On liian myöhäistä.»
»Odotan kuitenkin.»
»Odota vain.»
»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»
8.
Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.
»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole, hra Preemby.»
»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika pitkä päivä.»
Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.
»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.
»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.
»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»
Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.
»Hyvää y-öötä.»
»Hy-yvää y-öötä.»
Ovi sulkeutui heidän takanaan.
Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.
Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta herrasta.»
»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.
»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»
»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä, mies parka.»
»Ohoh!» sanoi hra Preemby.
»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen siihen, mikä hänen mieltään painoi.
»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.
»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin katselemaan paikkoja.»
»Huomenna», sanoi hra Preemby.
»Ei huomenna.»
»Miksi ei?»
»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei todellisuudessa merkitse paljoakaan.»
»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hraPreemby.
»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.
Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
»Mennäänkö huomenna?»
»Ei… mennään… En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.Tärkeää, tavallaan… No, mennään sentään huomenna, isä.»
Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja maalauksia.
»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.
»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»
Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!
»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, ChristinaAlberta.»
»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»
Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»
Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä. Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä häntä.
»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»
Hän oli mennyt.
Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman ajatuksen vallassa.
Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä, ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja savukkeen tuhkaa.
Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella hyvin erilaista.
Mutta se oli kokemusta.
Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.
Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.
9.
Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla, mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.
Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuinBritish Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.
Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.
Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman hellä isäänsä kohtaan.
Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.
Neljäs luku.
1.
Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi, että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta. Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä. Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana, ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen, pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy- ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille, että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.
He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille, josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian täysihoitolaan.
Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja. »Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»
»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan», sanoi Christina Alberta.
»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hraPreemby.
Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen, kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan »hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin, hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni, punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»
Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa, että se oli talleissa.
Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily Rewster.
»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi ChristinaAlberta.
Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen, jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa. Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »herrattupakoivat».
»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä puoteja.»
Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»
»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen», jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja yhdessä. Hyvin miellyttävää.»
Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.
»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»
Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen »eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.
»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.
»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä. »Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen majesteettinsa armollisesta käskystä.»
»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»
»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.
»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily lauhkeasti.
Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.
2.
Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja laati suunnitelmiaan.
»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia kallioita.»
»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»
»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu, että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista — Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se häiritsee minua…»
Christina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»
Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle. »Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin. Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta…»
Hän myhäili hetken hyvillään.
»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»
Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.
»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»
»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin rappiolle?» kysyi Christina Alberta.
»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby. »Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi, Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun ystäväsi… aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»
Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä. Minun laitani on ihan hyvin.»
Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian tuttavallinen.»
»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian tunkeilevainen.»
»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.
Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.
Isä näytti unohtaneen hänet.
Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian tunkeilevaksi.
3.
Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon, mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja tyydyttävämpi olotila.
Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana. Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa, että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän, kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»
Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.
»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli. »Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»
»Odotin… jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»
»Sinulleko?»
»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt… en tiedä, minne kääntyä.»
»Mutta mitä merkitsevää odotit?»
»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin. Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti. Jossakin täytyy olla avain.»
»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti ChristinaAlberta.
»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää, ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta niiden perään … aterioitten välissä…»
Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?
»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump, mutta niin se oli.»
Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.
4.
Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset. Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja, ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa vietettiin.
He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi, omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää. Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.
Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen, nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä »myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä, joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan, saattaa olla liian makeaa», selitti herra.
»Olisiko se liian makeaa?»
»Entä Pommard, kultaseni?»
»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»
»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on hyvää tai huonoa.»
»Aivan yhtä mahdollista.»
Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja peukalo valitun viinin kohdalla.
Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia, molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.
»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.
»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.
»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä en pidä tomaattikeitosta.»
Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta, kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi, ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli tervehdyksiään joka puolelle.
»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta herralta.
»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»
»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»
»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.
»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.
»Näittekö merta?»
»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.
»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.
»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.
»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni», sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie tärisytti tavattomasti.»
»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.
»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»
»Se olisi hyvä.»
»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»
»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»
Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.
»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.
»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.
Hiljaisuus.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän olisi ponnistellut jotakin vastaan.
Kalan jälkeen saatiin lammasta.
»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva herra.
»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,
Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle aamulla.»
Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.
»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi ChristinaAlberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»
»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin lupaava. Hrrump.»
Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean tehtävän.
Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.
»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä se johtuu dillikastikkeesta.»
»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.
»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.
Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa. Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle ruokahalua.
»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.
Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni», sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»
Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria, vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä. Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin. Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä pisti esiin korsi…
Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi, tällaistako on elämä!» sanoi hän.
»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka ritisi aikalailla.
Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä halutti huutaa.
Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä. Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä jaloilleen.
»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä jotakin.»
5.
Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta, peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten, kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä toisella sohvista,Timesinnumeron takana, ja hänen tyttärensä istui pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista. Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja ja menneet ulos.
Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta. He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.
»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen. Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä, jos sinua huvittaisi selailla niitä.»
Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hraPreemby poistui ryiskellen.
Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuviaSketchistäjaTatlerista. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat. Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on…»
»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä…»
»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa… paljoa arempi kuin minkään naisen…»
»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.
»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin…»
Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.
Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan…
Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?
»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.
Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.
»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.
»Padat ovat ihanhassujatänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.
»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.
»Osaako tyttärennemiss Milliganinpasianssin?» kysyi nuorempi Solbén sisaruksista.
»Ei muuta kuinkahdeksan kahdeksikkoa», vastasi hilpeä rouva,»MissMilliganon liian vaikea hänelle.»
»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä, minne se vie.»
»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä edellisessä yhtään ässää.»
Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi rva Bone puhettaan.
»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän. »He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu — sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran, tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa, kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’
»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili, mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla, jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan…»
Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.
»… nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»
Mieltenkuohua.
»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»
Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.
»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.
Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!
Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!
Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.
Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?
Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.
Hän oli rakastanut… Se oli ollut kummallista…
Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan, mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen…
Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.
»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.
6.
Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.
»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»
»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että kaiverrukset, joista puhuitte? … Jotakin korkeaa symbolismia?»
Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä tarkkaavaisena ja kuuntelevana.
»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä… Nuori nainen on lähellä … Hrrump.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä, rakkaani? Me juttelemme, juttelemme… jokseenkin teknillisistä asioista.»
»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.
»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
Miettivää hiljaisuutta.
»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka minulle», virkkoi hra Preemby.
»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»
7.
Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä, jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta», sanoi hän, »Burman jälkeen.»
Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä, voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia. »Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä, tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.
Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta kuin ryiskeli koko aterian ajan.
Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu. Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta. Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa. Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville, että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»
Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»Christina Albertalle.
»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.
»Olette ollut kävelemässä tänään?»
»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»
»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.
Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta luki ne kaikki.
Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»
Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.
Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa, luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan, mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa, ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa. Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin yksipuolisen keskustelun kuluessa.
Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton, hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen elämässään.
Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta, tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?
»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.
»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.
»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.
»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.»Onko täällä museota?»
Sitä ei hra Preemby tiennyt.
»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»
Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa. Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun »Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.
»Aika ikävää täällä», sanoi hän.
»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen ohitseen.
»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»
»Tänään ei ole mikään juhlailta.»
»Olen kiikissä.»
»Saattepa sietää sen.»
»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.
»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.
»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.
»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»
Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.
Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja huomenna hän olisi Lontoossa.
Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisiRousseauhon.
Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle…
8.
Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä, ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta, joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan sinne.
»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista, ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella uskomattomina.»
»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen.»Tietoja?»
Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.
Viides luku.
1.
»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»
He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.
Christina Alberta odotti jatkoa.
»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia… on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä… aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»
»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»
»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»
Kuinka se alkoi?»
Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»
Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.