»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen. On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän, että juuri minä panin koko asian alulle.
»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu. Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi, että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi, painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan, että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti…»
»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä, ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»
»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin epäilevä henkilö.»
»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»
»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä katsomaan.»
2.
Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.
»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa, jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla. Hra Hockleby luki juuri lehteään —Timesiä, muistaakseni, mutta se saattoi ollaMorning Postkin— mutta hän laski sen alemmas kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia hullutuksia, hra Preemby?’
»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui, päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin naimisiin.’
»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’
»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista kirjallisuuttakin.»
»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä hiukan epäilevän näköisenä.
»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta, korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun sammuttelimme valoja…»
»Mutta miksi te sen teitte, isä?»
»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne nuori herra Charles Fenton ja kysyi… Mitä hän nyt kysyikään? Hän käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on tekeillä?’»
»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»
»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme, ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen. ’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’ Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa, ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö, ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat kuin kellään meistä.
»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa, mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti. 'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta, todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään. Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’
»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.
»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta liiaksi matkaa Kanaalin yli.’
»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita jatkamaan.
»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.
»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani. Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla, hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.
»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin sähkövirta.’
»Hän puhui aivan vilpittömästi.
»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää, että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin poispäin.
»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme, haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa, että hypähdin.»
»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»
»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: —Sargon, ja sitten:kuningasten kuningas. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä?Kyllä. Kuka keskusteli kanssamme?Oujah. Kuka oliOujah? Taikuri. Oli hyvin hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten menimme kaikki nukkumaan.»
»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.
»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»
Syntyi hiljaisuus.
»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.
3.
»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut, oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä. Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen:Herää, Sargon! Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!
»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’On. Tiesin, että hän olisi. 'Onko hän joku tästä seurasta?’On. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen hra Hocklebyä. Hyvin äänekäsei. 'Minäkö?’Niin.
»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä, ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.
»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin, ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi hyvin paljoa.»
»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.
»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi: 'Transsi.’
»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’
»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä. Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän alkoi mutista.
»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’, sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu moottoripyörä.’
»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.
»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä. Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.
»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt. Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi, 'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»
»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»
»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»
»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»
»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita, vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja. Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä. Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta. Kysykää erämaiden raunioilta.’»
»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»
»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin… Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’
»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.
»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.
»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut? Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’
»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä, jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti todella väsyneeltä.»
»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.
»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut. Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettääOccult Reviewiin, tuli hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F. Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»
»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»
4.
»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»
»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa yhä enemmän ja enemmän.»
»Muistaa?»
»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella voi tulla…
»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut, että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku muu. Olen aina ollut joku muu.»
»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»
»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja, eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia. Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi, mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»
»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»
»Uskonko!… Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset, oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu. Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt, ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä, sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia… ja varmasti nuorempia… paljon nuorempia… ja puettuina lämpimän ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan… istui vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen: 'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»
»Mutta tuohan on unta, isä.»
»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä nähnyt mitään?»
»Sellaista sattuu.»
»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot, jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä, että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni, jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin, minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»
Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.
Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.
»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.
»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa minua.»
(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)
»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän äkillisesti. »Oletteko kertonut?»
Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.
»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon. On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.
»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi, jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan…
»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi. On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet minua kertomaan enemmän unistani… hekin sanovat niitä uniksi. Mutta heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut hyvin pidättyväinen.»
»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on ajateltava arvokkuuttasi.»
»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin…»
Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.
»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia, välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.
»Mutta mitä voit tehdä, isä?»
Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä, ei mitään kiirettä.»
»Ei», sanoi Christina Alberta.
Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»
»En, jatka vain.»
»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla. Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa, että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi, kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta, joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»
»Oletko sanonut hänelle sen?»
»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava hyvin hienotunteinen.»
Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»
Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.
He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan. »Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina Albertalle katsoen häntä silmiin.
»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.
Kuudes luku.
1.
Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen kanssaan ollessaan.
Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia, vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille, mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.
Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä. Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa, jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin, koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.
Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä, kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta. Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen, että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli, että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa, kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon, Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut samanlaiset sankarilliset työmyyrät.
Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri, astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa, astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.
Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli. Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen silmänsä usein pyöristyivät.
Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.
2.
Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän, saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».
Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»
Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa jossakin… Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita… ihan liian topakoita yleensä… Toivon, ettei se ole mitään vakavaa… Hänkin on aika poikaa puolestaan.»
Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.
»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»
»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»
Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta, jotakin toisenlaista.»
Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen teetarjottimen ääreen.
»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.
»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»
»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään järkensä.»
Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista järkeä, jossa olisi menettämistä?»
»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan. Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat… ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»
»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia palvelusta.»
»Tunnetteko, kuka hän on?»
Hän oli suora: »Näkeehän sen.»
»Jos te tunnette hänet…» Tyttö ei puhunut loppuun.
»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.
»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä. »Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa hänelle… Siinä se, mitä rakastajalta saa…»
»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta rakastajalta.»
»Häneltä kuitenkin.»
»Ja sinä tulit pois?»
»Niin, kuinkas muuten?»
»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»
»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»
»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän, etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä. Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä. Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu, äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun luokseni, hyvin iloinen… Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui… mitä roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin miellyttävää roskaa… Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani hänestä, kunnes olet saanut teetä.»
3.
Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.
»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin», sanoi Christina Alberta, »katsokaas…» hän vaikeni.
Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.
»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»
»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»
»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»
»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»
»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»
»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»
»Pelkään sitä.»
»Jo piankin?»
»Se juuri huolettaa minua.»
»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin. Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta. Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»
»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan… Mutta jatka…»
»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset, jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä. Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin vaikeaa, näettehän.»
»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin sellaista?»
»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»
»Ja hän on nyt Lontoossa?»
»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra, ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»
»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoiLambone.
»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’. En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»
»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet syvällä taskuissa.
»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»
»Ei vähääkään.»
»Onko hän huolimaton puvussaan?»
»Siisti niinkuin aina.»
»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»
»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»
»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin muuta siihen suuntaan?»
»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi suuri, mahdoton ajatus.»
»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»
»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»
»Ja on edelleenkin?»
»On kyllä.»
»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla hulluutta, mutta ei enää. Ei.»
»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena… Katsokaas, vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille, jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi. Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»
»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»
»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»
Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän vastuunalaisuuden yhdistelmältä.
»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä, kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä. Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»
»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone. »Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi. Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat hoitajat… kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä tuossa työssä… liikaa kelle hyvänsä… En tiedä, minkälaisia hullut ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko, että isäsi olisi hullu.»
»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»
»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»
»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin… jokseenkin sellaiseksi kuin hän oli.»
»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua hänelle…»
»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut jonkun verran Freudia… ja hiukan Jungia.»
»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten… onko teillä yhtään rahaa?»
»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa. Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»
»Mutta saattaa käydä toisinkin.»
»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»
»Ei», sanoi Lambone.
Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin, miettiviin silmiinsä.
»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja joutua ikävyyksiin.»
»Pelkään sitä.»
»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»
»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»
»Joka ei anna mitään tapahtua?»
»Niin.»
»Siihen asti on kaikki hyvin.»
»Mutta mitä minun on tehtävä?»
»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään.
»No?» virkkoi tyttö.
»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»
»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»
»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»
»Tulkaa siis.»
Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä en?» kysyi hän.
»No niin.»
»Ja sitten… ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä. Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»
Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.
Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa. Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»
»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan. »Olen valmis», sanoi hän.
»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen minuuttia.
4.
Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»
»En usko hänen epäilevän sellaisia.»
Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta, hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä kuin tavallisesti.
»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä, surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»
»Mennyt?»
»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos yksinään.»
»Mutta Fay, sinähän lupasit!»
»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle, että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän. 'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’ En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin sinne katsomaan… Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»
Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.
»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.
Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»
5.
Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti. »Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»
»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.
»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.
»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi ChristinaAlberta.
»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.
»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.
»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä. Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka, jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»
»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»
»Olen palveluksessasi.»
»Se ei kuulunut sopimukseen.»
»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että minun täytyy tulla mukaan.»
Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin palatsiin ja pyytää audienssia… Ei, niin hän ei asiaa ajattele: — tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin innoissaan tänä aamuna. Ja sitten… pelkään, että he pidättävät hänet ja tutkivat hänen mielentilaansa.»
»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»
He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen. »Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta. »Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona… Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»
Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen, hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri, hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.
»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.
»Keneltä?»
»No, joltakin vartioista.»
»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En sietäisi sitä, että…»
»Mutta mitä meidän on tehtävä?»
»Ei mitään hätiköityä.»
»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»
Lambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»
»Tiedän, että hän on ollut.»
»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen portin luona.»
6.
Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.
»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen… mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»