»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.
»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»
Lambone kyseli vielä.
»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennäTrafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»
Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.
7.
»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»
Hän kiitti poliisia.
»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä hänet.»
»Mutta mistä?»
»Siinäpä se mutka juuri onkin.»
Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan, kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta, iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta. Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua, ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan auringon loisteessa.
»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.
Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.»Sitä minäkin luulen.»
Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja kauemmaksi siniseen hämärään.
»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»
»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan.»
Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.
»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.
Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.
Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.
Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä. Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti, pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin, että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka oli kohdannut häntä.
Hän teki päätöksensä.
»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»
»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»
»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin. Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme olemaan ruoan tarpeessa… Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta. Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on — katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä kohti — länteenpäin.»
»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»
»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta… Tiedättekö, luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»
Tyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.
»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.
»Tulen yhdellä ehdolla… että et kävele liian kovaa. Emme ole milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»
8.
Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia, filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia, bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen, leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet hänet?»
»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.
Fay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.
»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»
»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette hakeneet?»
»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta kohtauspaikalta.»
»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»
Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi Christina Alberta Faylta.
»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»
»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.
»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.
Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain eteenpäin — poliisin luota poliisin luo… Christina Alberta on hyvin päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi kertoa vielä…»
Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti itselleen uuden hatun.»
»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.
»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä jotakin niin järkevää.»
»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoiChristina Alberta.
»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»
»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas, paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta kalaa katukauppiaalta.»
»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää. »Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi. Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen, samanniminen.’»
»Mutta mitä hän sanoi?»
»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei meidät Portland Roadin asemalle.»
Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää», sanoi tarjoilija koetellen pulloa.
»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»
Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.
»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold. »Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»
»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.
Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi näistä virvokkeista.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein koneellisesti… Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun hänellä oli hattu päässä.»
»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.
»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta, liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä — mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin, minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti, kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra, vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä. Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii keskemmälle katua…»
»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta terävästi.
»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa. Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää kutsua noudattaen… Käsitättekö menetelmäni?»
Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä, pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä.Hänenmaailmansa! Kuinka se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä, Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa, silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen. Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista meistä…»
Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton mennessään katujen yli.»
Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.
»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos paraikaa… kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika…»
9.
Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.
»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.
Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina Albertaa silmiin.
»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen vieraan tervetulleeksi.
»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet kiinnittämään huomiota itseensä.
Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»
Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy, »haluaisin puhua sanan kanssasi.»
»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.
Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän. Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei sallinut sen tapahtua.
»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.
»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»
»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.»
»Anna minun edes yrittää.»
»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»
»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.
»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.»Mennään, Fay.»
Hän tarttui ystävättärensä käsivarteen.
Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.
Molemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.
»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.
»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»
He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.
Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»
Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»
Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen, tuo nykyaikainen, itki.
»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas ja hilpeä.
Ensimmäinen luku.
1.
Hra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa täytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin. Hra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja suuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa, Sargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta, maan perijästä.
On epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että sen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen omistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta tässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on samalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin häiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi täytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja säteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja laajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät, oli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa ja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli kapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut hänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus valvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta ja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin portti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo valo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään yksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen sävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi ja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu jotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin kaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli ollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien alla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen Sargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä hämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä kerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa. Sargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta oli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa valtakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli osoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien takia tuo voima oli taas kutsunut häntä.
Koko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti ne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta kaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet korkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo alkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford Wellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei milloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken palanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli kuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi, salaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän nimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä, sinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa syntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä, heikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija oli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet huomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea, mitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki. Hän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas. Monet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa — tietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm, suurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus ennen heitä kaikkia.
»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneenja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti StJamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hraPreemby-Sargon.
»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja jatkoi matkaansa.
Omituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo kasvot? Olikohan… jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja auringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja pitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon keskellä elävän erämaaheimon.
Veden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika Sumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan? Jo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen ikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko ikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut cricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo nuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa huomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet hänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella sumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös nuoreksi tiennäyttäjäksi.
Ennenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton hallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat, huomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän oli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu tehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi ja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan vihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään. Hän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli pohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti. Silloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi herra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät sen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat komeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus silmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin avaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan lapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää sotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien lakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja onnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja kapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se oli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat laajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia, Intia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja tehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset, sillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin. Ne unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja maksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.
Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä. Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta murhaaja, hullu, ulkomaalainen…
Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen kuoltuaan.
Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä, ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä, maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.
Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili. Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan, ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla, aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita. Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja lapsia leikkien ja kirkuen…
Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja ja hallitsija.
Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.
2.
Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?
Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä erehdyksiä.
Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen, »panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»
Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.
Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.
Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen, joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen. Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä välin?… Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa kenenkään tietämättä… kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa tarkoituksessa…
»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin pankkitili.»
Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.
Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista, mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.
3.
Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan, joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.
Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä. Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa myyjälle — eikä tehnyt sitä.
Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu, jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.
Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten kasvoja.
Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa kurkkuaan, »hrrump».
Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha kaduilla — työpajoissa, kaupoissa.Rauha!Rakkaus ja rauha. Minä, Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»
Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja siinä oli selvästi näytteilläEuroopan kartta Versaillesin rauhan jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä. Hän jäi katselemaan sitä. Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä. Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella. Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta astrologisia tehtäviä varten.
Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli menossa?
Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista, joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi. Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe. Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä. Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.
Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin. Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista valmistautumista varten.
Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa, ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin», niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti kalustettu huone.
4.
Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat, että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset, huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen, käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.
Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä. Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan, useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan jotakin puolustautuvaa.
Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari, hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine, savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset. Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia, kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä, kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille. Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven yläpuolelle.
Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella. Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä, oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen. Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.
»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä, huoneita näyttävältä naiselta.
Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli tehty.
»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin tyydyttävää… hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan. Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»
Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa. Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»
Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on liikaa… Tarjotkaa te, herra.»
Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.
»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.
Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi? Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas saapuisi.
5.
Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla, jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia — riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.
Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin tummilla, harmaansinisillä silmillään.
»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä äänellä. »Millä voin palvella teitä?»
»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.
»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain hänen edessään seisovaa henkilöä.
»Saanko katsoa sitä?»
»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies epäröiden pikku tytölle.
»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika kovasti.
»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista. Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»
»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.
Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako tuo on, jota te kannatte?»
»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.
»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni, Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»
Hän lähti menemään edellä portaita ylös.
Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin, joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani», sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»
Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista. Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla, mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin. Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.
»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»
»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä. Se on melkein minun omallatunnollani…»
»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.
»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»
»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»
»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies, »aamiaisineen.»
Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.
»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä, asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en tuo mitään tavaroita.»
»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä esimerkiksi ole hammasharjaa?»
Sargon mietti. »Ei. Kyllä minun täytyy hankkia itselleni hammasharja.»
»Minusta se näyttäisi paremmalta», sanoi nuori mies.
»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta viikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»
Nuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun huoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille. Mutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa toisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»
»En — paikkaan katsoen», sanoi Sargon.
»Mutta ehkäpä ajassa?»
»Ajassa kyllä. Mutta en tällä hetkellä haluaisi ruveta selittelemään.»
Nuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen jaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.
»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski sormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.
»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa pöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.
»Se on yhä maailman mukavin keskus», sanoi Sargon.
»Melkein mihin tarkoitukseen hyvänsä», sanoi nuori mies.
»Ja etenkin minun tarkoituksiini», sanoi Sargon.
»Ja tuo tähtilaitos — siitä on kai suurta apua?»
»On kyllä», sanoi Sargon.
»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko sen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin kulkemista?»
»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua. Myöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä pysyn tuntemattomana.»
»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa. »Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt minua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän pitäisi saada tietää nimenne.»
»Sopisiko… sopisiko toistaiseksi hra… hra Sargon.»
»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon… Eikös hän ollutJoku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»
»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan SumerianSargon, hänen edeltäjänsä.»
»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette tietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni, hyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi sietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita niin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»
Susan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin hampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää. Ihan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä lähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen tuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby…»
»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi?Tahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»
»Olen vaikka mitä, rakas Bobby, kun annat minun olla.»
»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan sinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta, Susan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan, hra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone. Maksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä — kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en valittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme. Oikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi paraikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman jättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet tämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti, Susan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten sanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä asukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita. Hän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä — painakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette sitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin, tulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja ja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa myydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan, kuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte tarpeelliset pesutarpeet… niin, varakauluksen tai jotain sellaista vaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä… Tarvitsette varmasti sellaisia tavaroita… ymmärrättehän tarkoitukseni?»
Sargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on kuin pientä petkutusta.»
»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli nuori mies.
»Se on totta», myönsi Sargon.
»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne.Muuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»
»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan tarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»
»Mutta osaattehan takaisin?»
»Miksi en osaisi?»
»Numero yhdeksän. Midgardkatu.»
»Muistan kyllä.»
»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin?Miksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»
»Kansani oli onnellinen», sanoi Sargon.
»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei ollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä aikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei mitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»
»Aivan toisenlaista», sanoi Sargon.
»Ja nyt… mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa, Susan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa vaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo pikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin rva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua panemalla shillingin lukkolaitokseen.»
»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun aikani on tullut.»
»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini, niin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas. Nipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää karttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei, Susan, kävele vain omilla jaloillasi.»
6.
Nuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa epäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle: posliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty näyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa. Ikkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu jätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä oli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin kiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle Wilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri, järjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri tarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka päällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima vuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä käsialalla kirjoitettujen sanojen alle:
Romaani jalkamatkalta
Kirj.
Ensimmäinen luku.
Sankarimme esitellään.
Tämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.
Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja näkökantoihin.
Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden, epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.
»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.
»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta… se on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»
»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.
»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»
»Niin minullekin pyrkii käymään.»
»Epäilemättä.»
»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen. Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»
»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla», sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»
Hän meni porraskäytävään ja kuunteli.
»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.
»Niin on», vastasi naisen ääni.
»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»
»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug… se oli suurenmoista.»
Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa etukäteen», sanoi Bobby.
»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»
»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.
»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.
»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on paikallaan», sanoi Bobby.
»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette viihtymään hyvin, hra…»
»Hra Sargon.»
»Hra Sargon.»
Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»
7.
»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen, hra ja rva Malmesburylle.
»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.
»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä jonnekin asumaan.»
»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.
»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy. Ja hän on ihmeellinen.»
Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.
Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin, miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa, ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies, kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset, hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.
»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme vihdoinkin istuivat pöydässä.
»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan hullu.»
»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.
»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen — sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee, että maailma kuuluu hänelle.»
»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.
»Ja Billy myös», sanoi Tessy.
»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa. Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija, nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa…»
»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.
»Ja panna sen järjestykseen.»
»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.
»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoiBilly.
»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.
»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista, pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa. Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti, jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä käytettävissäsi.»