»Onko hänellä rahaa?»
»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»
Bobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.
»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»
»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma. Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian perustaan.»
»Jos nuo ovat perustoja.»
»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyiTessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»
»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme. Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota, ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa lopettaa ne.»
»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.
»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa. Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia. Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu »villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»
»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.
»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista. Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään. Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii. Silloin tulee kaikki hyväksi’.»
»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.
»Milloin hyvänsä. En usko…» Bobbyn kasvojen ilme muuttui perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään, selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä, kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»
»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.
»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»
»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»
»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä. Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin… Kunnes joku ilmestyy… Älä nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»
Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa arvoitusta.
Sitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.
»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan, hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt olikaan? — Sargonin kanssa.»
»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta. Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on, minä löysin sen jo.»
8.
Mutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.
Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia, jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen minä luotan.»
Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä. Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä, että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm», ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.
Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka joksikin läheiseksi hovimieheksi.
Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa, oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina Albertasta, huolimatta koko maailmasta.
Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta. Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita, mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja… ryöstöjä… väärennyksiä… keinottelua… Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka tekivät velvollisuutensa… ja jotka tekisivät sen vielä nytkin… Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä! Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä… Hrrump!»
Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin. Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä. Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.
»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»
Ovelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.
Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla, nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.) »Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.
»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan palvelustyttö…»
»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»
Sana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.
»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.
»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan levottomuuden sävyä äänessään.
»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»
»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin toisenlainen.»
9.
Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.
Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi: »Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut… Kuinka ihana se voisikaan olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä tuleekaan!»
Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä. He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi heitä, saapuisivat he varmasti.
Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin, kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»
Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt… Mutta ensiksi.»
Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.
»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.
»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he ehkä näkevät.»
Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.
Toinen luku.
1.
On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot, jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?
2.
Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley, nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen ohimenoa, kun hän sai kutsun.
Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui hänen käsivarteensa.
»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»
Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan »tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi puhettaan.
»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»
Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri, tietäjiemme päällikkö.»
»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»
»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa, että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan. Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa kristallisoitumisessa…»
»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.
»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»
Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen. Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä nuorukaisia.
»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»
Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla puolella.
»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla on työtä teille.»
»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen äänellä. »Minkälaista työtä?»
»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia. Mitä työtä se on?»
»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.
»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»
»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.
Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.
»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan, mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.
Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin. Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa, mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»
Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin kuningas!» sanoi hän.
»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»
»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.Seuraa minua.»
Musta herra liittyi luottavasti saattoon.
»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa käyttää värillistä työväkeä.»
»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»
»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi huvittaa ja hämmästyttää.
Sargon kiiruhti käyntiään.
»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.
Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen, syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana. Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen, silkkihattuisen herran viereen.
»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette todistajaa, olen heti valmis!»
Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu, joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen, joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä karttuvaan joukkoon.
Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan, että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä, lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon, mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli sattunut hänen silmiinsä.
Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli hyvin elävä.
»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun tehtävä velvollisuuteni.»
»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se höyrylautan malli.»
»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja kääntyi seuraamaan Sargonia.
Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä, mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.
»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.
»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.
3.
Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt, epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen olemuksessaan.
Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä. Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille. Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään, syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja, opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.
Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?
Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa. Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen nimi oli Preemby.
Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan. He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen, päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen ja loputtomaan mitättömyyteen.
Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.
Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuinBobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.
»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli melkein kokonaan viiksien vallassa.»
»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän on joutumassa selkkauksiin.»
»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa, Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen asiaan.»
Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua peitti sargonistit Billyn silmiltä.
»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta töytäyksestä.
»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui. Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.
»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat selityksensä.»
Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen, joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun, joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja hankittiin juuri ravintolan ovella.
»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka muuttaa koko elämänne.»
»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.
4.
Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa, ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola oli tullut näkyviin.
Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin. Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään, ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas, sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.
Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä, vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn, komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa eteiseen.
Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»
»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu väkisinkin pulaan.»
»Mitäpä sillä on väliä.»
»Mutta minusta on.»
»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä. Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä poliisikamarissa.»
»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»
»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»
5.
Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa, mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina, voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.
Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka. Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon, joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä. Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.
Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat, viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme. Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.
Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui: — pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät, kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita, joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi. Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän selvästi erotettavina.
Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä tarjoilupöydälle.
Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.
»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa haluan neuvotella.»
»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»
»Suurelle seuralle.»
»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään, »mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»
Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen. Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa ne yhteen.»
Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt paikan, jonne tunkeutua.»
»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa olla rauhassa niistä!»
Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti, välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee? kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»
Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen. Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.
Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli murtaa häntä kohtaava vastarinta.
»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa, Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa, kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»
»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.
Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä kannallaan.
»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»
»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.
»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri, Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee tehdyksi.»
Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.
»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hraGodley.
Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.
»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen, että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»
Poistumaan? Ei milloinkaan!
»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä valoon, jalouteen, vapauteen…»
»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja ojentaen kättään.
»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen minuuttia tuota kanamuhennosta.»
Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.
Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt? Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi, ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi. Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa, konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»
»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi, »olipa hän herra tai ei.»
Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin, mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä tahtoi, täytyi sen tapahtua.
»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti ja hiljaisesti.
»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille lisää vaikeuksia.»
Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä, vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.
Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä ajatuksissa.
6.
Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa, jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.
Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava, pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.
Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.
»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.
Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.Lemonallkatu.»
Häntä ei ollut helppo ohjata perille.
Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa, omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä. Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi, komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.
»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.
Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat tavattoman surulliset.
»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.
»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.
»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu täällä on.»
Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.
»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä», sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.
»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.
7.
Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa, punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».
»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin minä käsitän.»
»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.
»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.
Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.
»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby», sanoi Tessy lohduttavasti.
»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.
»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne päästäkään.»
Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös tekemään jotakin työtä.»
»Niin pitäisikin», sanoi Billy.
»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.
»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät. Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa … Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon… Billy, maailma on vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi — ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja pieni tyhjä vuode rukkansa.»
»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»
»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö huomenna poliisikamariin, Bobby?»
»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»
Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle, seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta, kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa, mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen! Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla. Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?
Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.Bobby valvoi koko yön.
Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä, Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos kukaan.»
Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa. »Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn kysymykseen.
Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.
»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan syytteeseen.»
»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.
»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.
»Ja kuinka hänen kävi?»
»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei sovi, niin jonnekin muualle.»
»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»
Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntäCummerdown Hilliin?» kysyi hän.
»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole sukulainen.»
»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»
»Se ei liikuta teitä.»
»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on hullu… Outoa hänen sukulaistensa puolelta… Tiedättekö mitään hänen sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»
»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat. Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista, että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu minuun… Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa… Ei, ei mitään vaivaa. Hyvästi.»
Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana, välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.
Kolmas luku.
1.
Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä. Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan, dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja. Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle, eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta, joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen, kotiin palaavan poliisin seuralainen.
Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin kieltämään itsensä.
Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän… taikka minä en ole, se… vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.
»Mitä?» kysyi poliisi.
»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.
Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon ensimmäinen».
»Eikö mitään ristimänimeä?»
»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.
»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.
»Ei.»
»Entä osoite?»
»Ei mikään tällä hetkellä.»
»Noinko vain missä hyvänsä?»
Tähän kysymykseen ei Sargon vastannut.
»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.
»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.
»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»
»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.
»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»
»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse lepoa ja rauhaa.»
»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»
»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»
»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja kiinnitti huomionsa muualle.
2.
Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.