Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä, korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen, että tehtävä oli suoritettu.
Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia. Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni harmaapukuinen.
»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»
»Saatatte olla sairas tietämättänne.»
»En.»
»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme teitä.»
Sargon kohotteli hartioitaan.
Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu, esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.
»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»
»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.
»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi. Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa ja painaen suupieliään häntä kohti.
»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»
Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»
He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään, pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken, sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet, mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia. Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.
»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua. Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa paljon.»
Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.
Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.» Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen, ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen, terävän tuskanhuudon.
Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen. Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko? Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin Jumala teitä auttakoon!»
Ja hän puristi taas käsivartta.
Siniset silmät näyttivät myöntyvän.
»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.
Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli, vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan, joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun, joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa Sargonin oli vietettävä yö.
Heitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin vaaleat.
»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.
»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon niitä vielä tulee?»
»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.
»Kolme», sanoi hra Higgs.
»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»
»Näkemiin», sanoi hra Higgs.
Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.
3.
Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien, portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää, kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri, epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta. Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet, että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.
Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri, pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista. Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa, kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.
Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana, taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen, ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme, joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa — jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:
»Herra on heitä lyöväja syövä,he saattavat voittaa, mut Herravoi heitä koittaaja polttaa ne atoomeiksi,atoomeiksi!Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»(Riemuitsevan ilmeikkäästi.)»Hän on kasvoton aivan.Niin, niin juuri, pojat!Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!Ja minä sanon heille:Jumala on, muttei kasvoja hällä,niin ettei voi kasvojaan näyttää.Kas, siinä on temppu.Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,mutta tässä on mies,joka varmasti ties,että hukassa ollaanja on jouduttu nollaan.Ei kasvoja! Se on hauskaa!Ma tyhjästä löysin herran,naamiottoman, nolon.Quod erat demostrandum X.L….»
»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman nykäisten häntä.
Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä katsellen puhujaa.
»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»
Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti. Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.
Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi. »Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet pahojasi!»
Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio ja harja.
Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita, vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän teki puhdasta paremmin kuin vartioi.
»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»
Maailman herra heittäytyi pitkäkseen.
4.
Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä, ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten — oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille, tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan. Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin, että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä hallitakseen tätä omituista tilannetta.
Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva, loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.
»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä pitkin riemujen, tuskien teitä. Ja palautat jälleen: ei minnekään, on lähtö ja paluu: ei minnekään. Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta, liasta likaan, ei missään muutetta. Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu, likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu. Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt, yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»
»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa! Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?
Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisikatkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!
Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.
Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi, joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon, kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen, yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan, että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi, Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.
Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»
»Tra-la-la. Tra-la-la.Siinä on laulun kärki,selvitä sen syvin järki.Tra-la-la. Tra-la-la.Missä vain sinä kumajat,nauravat kasvottomat Jumalat.Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.Tra-la-la. Tra-la-la.Suutele, suutele aina ja taas,aina ja taas.Tra-la-la.»
Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään pamahtelevia, kuuluvia ääniä.
»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on vain puhdasta elämäniloa.»
Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.
Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:»Tra-la-la.»
»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»
Runoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:
»Tra-la-la,tra-la-la.Elämä on nokotusta, aivastusta vain,elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!Tra-la-la. Tra-la-la.»
Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt, sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»
Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.
»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä…»
»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.
»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja äkäinen ääni.
»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hraHiggs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»
Hiukan mietittyään koko maailman herra totteli.
Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.
»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin onkin parempi. Mutta hän ei voi.»
Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»
5.
Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita, pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.
Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin tuntui hänestä ikuisuudelta.
Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä, hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan, taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa, ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin. Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa. Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa hän sitten terve tai sairas?
Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.
Pisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,
Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies, jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista, ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien harhakuva valvovassa unessa?
Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren miehen taudin ilmiö.
Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan. Mutta voisiko hän nukkua?
Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta hänelläkin oli terveet silmät.
Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.
Mitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?
Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.
Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima, joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan. Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä voima heillä teki?
Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta. Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä. Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen, halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa mitään.
Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.
Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana, mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.
Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia palata!»
Mutta saattoiko hän palata?
Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä, atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä…
Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan…
Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton, hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja, tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin…
Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta voima viittaisi häntä edelleen luokseen.
Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei», sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»
6.
Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään. Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin tällöin hän itki hiukan.
Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi, vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen, etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa maailmastani.»
Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»
Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»
Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä, mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia hävyttömyyksiä.
Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.
Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain teeskennellen unta.
7.
Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.
Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille. Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri, jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta syrjässä seisovan Jordanin kanssa.
»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»
»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se lienee ollut erehdys minun puoleltani.»
»Epäilemättä se oli erehdys, hra… hra…»
»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseäänSargoniksi.»
Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.
»On kyllä», sanoi Sargon.
»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»
»Ehkäpä ei… Tarkoitan… se on minun ainoa nimeni.»
»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin kummallinen.»
»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.
»Sargon.»
»Ei siis A. E. Preemby.»
Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.
»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.
»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»
»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.
»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma kuuluu teille?» sanoi lääkäri.
Sargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.
Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.
»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.
Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua SargonArvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»
Taikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»
»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus valmiina.»
»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos menisin katsomaan toisia…»
»Minulla on kaikki paperit huoneessani», sanoi lääkäri.
»Erinomaista», sanoi taikinakasvoinen mies.
»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut yhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla liiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen. Palveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi hiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä tapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»
He puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin hän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut sellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.
»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän pelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen mielessään.
Lääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle.»Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»
»Mutta haluaisin tietää sen.»
»Menkää Jordanin mukaan.»
»Mitä ne paperit ovat, joista te puhuitte.»
Tohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen mies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta Jordan tarttui hänen käsivarteensa.
Ja kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin vuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja vahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein kaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä olevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitäänhabeas corpusoikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole mitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia, mutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus painaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään puolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä rasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi. Hänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta, ja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat merkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään aina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin huonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen vaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja voimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa käytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia tovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville vartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla: lääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta mielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin, välttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.
Ja mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä ruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty säästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat yhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä yhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita. Satunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen saattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen järjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä, eivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä saadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä, selittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole mitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua, saa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä ole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua kokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää koneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen, jonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He eivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei ole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois näkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen niin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista hoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä heitä koskee.
Ja meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja vapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon synkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää tarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten hänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja surullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja ristikoiden taakse.
Niinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä, ja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa likimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa vaiheita.